Complex Floorball

Santeri Raatarila: Pelitapa on muutakin kuin noppa

Salibandy voidaan jakaa neljään eri pelin vaiheeseen: hyökkäämiseen, puolustamiseen sekä niihin hetkiin kun joukkue saa pallon itselleen (positiivinen tilanteenvaihto) tai menettää pallon (negatiivinen tilanteenvaihto). Tilanteenvaihdot yhdistävät pelin jatkumoksi, jossa nuo pelin eri vaiheet vaihtuvat aina pallon vaihtaessa omistajaa. Kun joukkue esim. menettää pallon, tuolla samalla hetkellä joukkueen pelitavan tulisi määrittää viisikon ja samalla myös kentällä olevan yksittäisen pelaajan seuraava peliteko.

On yleistä, että joukkueen pelitavan ajatellaan käsittävän vain keskialueen puolustuspelin, eli ns. "karvauksen" muodon (esim. W), puolustusalueen puolustuspelin muodon (esim. "noppa") ja halutut hyökkäyspelin rakenteet. Käytännössä siis pelitavasta puhuttaessa tullaan usein huomioiduksi neljästä pelin eri vaiheesta vain kaksi (puolustus ja hyökkäys). Myös tilanteenvaihdot tulisikin linkittää osaksi pelitapaa, mikä taas vaatii valmentajalta vielä tarkempaa näkemystä siitä millaista peliä hän haluaa valmentaa.

Asiaa voikin lähestyä ns. periaatteiden kautta. Periaatteilla tarkoitan tässä ikään kuin "otsikoita", jotka ohjaavat viisikon toimintaa. Mikäli joukkue haluaisi puolustaessaan prässätä vastustajaa voimakkaasti, niin tuo voisi olla heidän puolustuspelinsä pääperiaate. Näin ollen joukkueen menettäessä pallon tuo periaate ohjaa viisikon ja samalla myös yksittäisen pelaajan seuraavaa pelitekoa. Kyseisessä tilanteessa pallon menettäneen pelaajan ensimmäisen ajatuksen tulisikin olla häneltä pallon riistäneen pelaajan prässääminen. Kun joukkueen pelitapa on selkeä koko joukkueelle, niin myös koko muu viisikko pystyy tunnistamaan kyseisen tilanteen samalla tavalla ja tukemaan pallon menettänyttä pelaajaa halutulla tavalla sekä halutunlaisessa muodossa (pelaajien sijoittuminen ja etäisyydet toisiinsa).

Tilanteenvaihtohetkien toiminnan laatu ratkaisee pelejä. Kuva Ari Kajala.

Myös se missä kohtaa pelikenttää tilanteenvaihto tapahtuu voi vaikuttaa siihen millaista toimintaa viisikolta odotetaan. Hyökkäysalueen negatiivisissa tilanteenvaihdoissa voi olla omat periaattensa, jotka eroavat keskialueen periaatteista. Jokin aggressiivisesti prässäävä joukkue saattaakin asettaa hyökkäysalueen puolustuspelin pääperiaatteekseen jo edellisessä esimerkissä olleen prässäämisen, jolloin joukkue pyrkii prässäämään korkealta välittömästi pallon menetyksen jälkeen, kun taas jokin toinen joukkue saattaa vastaavassa tilanteessa tippua keskialueelle ja näin ollen lähestyä tilannetta huomattavasti puolustavammalla otteella.

Esimerkkinä tilanteenvaihdon tapahtumapaikasta pelikentällä ja sen vaikutuksesta valittuihin periaatteisiin voivat toimia myös positiiviset tilanteenvaihdot. Joukkue voi asettaa puolustusalueen pääperiaatteekseen kyseisessä tilanteessa pallonhallinnan ottamisen, jolloin koko viisikko tietää, että mikäli esim. prässiä ei tule, niin viisikon pyrkimys on rauhoittaa tilanne ja ottaa pallonhallinta itselleen. Vastaavasti hyökkäysalueen pääperiaatteena voisi olla esim. pallon pelaaminen suoraviivaisesti maalille, jolloin pallon riistäessään pelaaja pyrkii joko murtautumaan tai pelaamaan palloa suorinta tietä maalille.

Periaatteita voi olla eri tasoisia, joista ns. pääperiaate määrittää toiminnan ison kuvan. Kuitenkin toiminnan täsmentämiseksi olisikin hyvä luoda myös alaperiaatteet, jotka sitten täsmentävät haluttua toimintaa. Esim. mikäli hyökkäyskolmanneksella haluttiin puolustaessa prässätä (pääperiaate), niin alaperiaatteet määrittävät sen kuinka kyseinen toiminta suoritetaan. Pallonmenetyksen jälkeen pelaaja voikin prässätessään pyrkiä samalla ohjaamaan vastustajaa johonkin suuntaan, sulkemaan keskustan, estämään syötön esim. maalin takaa toiselle puolelle jne. Tarkoitus on siis täsmentää kuinka prässi käytännössä suoritetaan. Muu viisikko tietty tukee tilannetta halutulla tavalla, jotta peliväline saataisiin takaisin.

Pelitavan ja sen valmentamisen kannalta onkin oleellista saako pelaaja palautetta toiminnastaan myös tilanteenvaihdoissa. Moni valmentaja saattaakin antaa palautetta negatiivisissa tilanteenvaihdoissa esim. pallon menetykseen johtaneesta virheestä, mutta harvempi antaa palautetta siitä mitä tapahtuu virheen jälkeen. Reagoiko pelaaja joukkueen pelitavan sanelemalla tavalla ja tapahtuiko reagointi välittömästi vai pienellä viiveellä? Sama koskee myös koko viisikkoa, eli viisikon olisi hyvä saada palautetta myös yhteisestä toiminnastaan. Ymmärsivätkö kaikki viisi oman roolinsa ja reagoivatko he yhtenäisesti?

Tärkeää olisikin huomioida harjoittelussa nämä kaikki neljä pelin eri vaihetta. Tämä tarkoittaa, että tulisi luoda harjoitteita, joissa peli pääsisi virtaamaan luonnollisesti ja tulisi tilanteenvaihtoja. Joukkueen pelitavan kollektiivisen kehittämisen kannalta olennaista on, että haluttuja asioita vaaditaan arjessa ja niistä annetaan palautetta. Kun periaatteet ovat selkeät koko viisikolle, niin yksittäinen pelaaja voi heittäytyä peliin muun viisikon tukiessa häntä. Näin voidaan päästä tilanteeseen, jossa olemme yhdessä enemmän kuin osiemme summa.

Santeri Raatarila (@sraatarila) 
Kirjoittaja on FBC Turun miesten edustusjoukkueen päävalmentaja.

Arttu Lehtiö: Valmennusnäkökulmia vuoteen 2025 - kompleksisuuden ymmärtäminen jääkiekkovalmennuksessa.

 

Complex Floorball sai yhteydenoton mielenkiintoiseen opiskelutehtävään liittyen. Jääkiekkovalmentaja Arttu Lehtiö pyysi kommentteja liitttyen Haaga-Helia ammattikorkeakoulun liikunnanohjaajan tutkintoon liittyvässä TKI-tehtävässä, jonka aiheena on kompleksisuuden ymmärtäminen jääkiekkovalmennuksessa. Pyysimme luvan julkaista tekstin, sillä se ilmentää miten toisessa joukkueurheilulajissa ja invaasiopelissä ajatellaan samansuuntaisesti ja kuinka tilanne lajin sisällä on jossain määrin samankaltainen (ei ihme, onhan salibandy ottanut paljossa mallia nimenomaan jääkiekosta).

 

1. Teesi ja johdanto

 

Vuonna 2025 uskon kompleksisuuden olevan usean suomalaisen huippujääkiekkovalmentajan lähtökohta ja ydinoppi valmennukseen. Uskon sen myös saapuvan liiton koulutusmateriaaleihin tähän mennessä, ehkä jopa vallitsevana lähestymistapana.

Ihmisellä ja ihmisillä on luontainen tarve tehdä selkoa elämästä ja sen ilmiöistä. Yleisin ja useissa tilanteissa ainoa tapa ymmärtää mitään maailmankaikkeudesta ja sen ilmiöistä on poimia havainto tai asia jostain kokonaisuudesta ja pyrkiä selittämään sitä niiden tietojen ja rinnakkaishavaintojen valossa, jota meillä sillä hetkellä on. Pyrimme luomaan havainnolle tai asialle syy-seuraussuhteen ja usein tällöin joko teemme tai olemme ainakin vaarassa tehdä päätelmän, että X johtui nimenomaan Y:stä ja että tämä ilmiö on toistuva. (Kilpi 27.4.2014) Haluamme vetää nuolen syystä seuraukseen ja luoda täten itsellemme tyytyväisyyden tunteen ratkaistusta ongelmasta, selonteosta. Tämänlainen reduktionismiksi kutsuttava lähestymistapa on joskus välttämätöntä, ja usein ainakin jossain määrin tarpeellinen työkalu asioiden selittämiseksi ja ymmärtämiseksi. Se tarvitsee kuitenkin vähintäänkin tuekseen myös holistisen, kompleksisuutta käsittelevän lähestymistavan. Kaikki elämässämme kohtaamamme ilmiöt, ongelmat tai asiat eivät ole ymmärrettävissä purettuina osiin, vaan niiden kokonaisuus on enemmän, kuin osiensa summa. Tämä johtuu siitä, että kokonaisuus saattaa sisältää emergenttejä ominaisuuksia, jotain jota ei ole löydettävissä sen osista yksinään. Havaintoomme tai asiaan saattaa myös vaikuttaa tekijöitä, jotka eivät ole sidonnaisia samaan aikaan tai tilaan, tätä ilmentää meteorologi Edward Lorenzin (1961) kuuluisa kysymys; -”Voiko perhosen siipien heilahdus Brasiliassa aiheuttaa tornadon Teksasissa?”. Niin elämässä, urheilussa kuin jääkiekossakin on ollut yleistä lähestyä ongelmia mekanistisesti näkemällä ne joko yksinkertaisina tai monimutkaisina. Monimutkaisiakin asioita on mahdollista ymmärtää sen osien ja niiden ominaisuuksien kautta, esimerkkinä auton moottori. Elävät systeemit ja organismit ovat kuitenkin kompleksisia, nonlineaarisia järjestelmiä, joiden toimintaa selvittäessämme saatamme mennä pahasti väärään suuntaan, mikäli emme ota huomioon sen osien välistä dynaamista vuorovaikutusta ja sen aiheuttamia jatkuvia muutoksia. Johdannon loppuun havainnollistava esimerkki muistutuksella, että ihmisen voi sisällyttää monimutkaiseen järjestelmään vain tietyissä ympäristöissä, joissa hänen tehtävänsä on tarkkaan määritelty ja toiminta koneenomaista, kuten paperitehtaan rivihommissa.

”Monimutkaisen ja kompleksisen järjestelmän eroa kuvannee tämä esimerkki. Paperimies jättää työpaikkansa ja perheensä. Tehtaaseen - monimutkaiseen järjestelmään – hankitaan uusi työntekijä, ja kone puskee ulos samanlaista paperia kuin ennenkin. Mutta perheen – kompleksisen järjestelmän – toiminta muuttuu vääjäämättä, vaikka lähtijän tilalle hankitaan uusi isä.” (Mannonen & Remmel 2017, 48-49.)

 

2. Kompleksisuuden ymmärtäminen jääkiekossa

 

Tarkastellessa jääkiekkoa kompleksisena järjestelmänä ja tämänhetkistä yleistä ymmärrystä siitä, on oikeastaan pakko hakea esimerkkejä muista, kehittyneemmistä invaasiopeleistä kuten jalkapallosta sekä koripallosta. Näissä lajeissa on kauemmin etsitty vastauksia suorituksen ns. avaintekijöihin (eng. KPI= Key Performance Indicators). (McClean, Salmon, Gorman, Read & Solomon, 2017. 2) Lajien kulttuuri on moninaisempi suuremman levinneisyyden, harrastajamäärän ja pidemmän historian vuoksi. Lähestymistapa valmennukseen ja pelin ymmärtämiseen on akateeminen ja joissain huippujoukkueissa tai jopa -organisaatioissa systeemien kompleksisuus on kaiken toiminnan lähtökohta. Lähes jokainen jääkiekkoa ammatikseen valmentava valmentaja on varmasti samaa mieltä, että jääkiekko on kompleksinen tai monimutkainen peli. Tässä asiassa näkemyskin voi olla täysin sama, sillä moni mieltää ne synonyymeiksi, mitä ne eivät kuitenkaan ole. Tästä kompleksisuuden mahdollisesta ymmärryksestä huolimatta, on pelin tuottamien ongelmien tai haasteiden kohtaaminen ja käsittely reduktionismin kautta erittäin yleistä. Jotta toiminta voi muuttua ja kehittyä tehokkaammaksi on kompleksisuudesta tehtävä pysyvä taustaoletus, ja kaikkia ratkaisuja perustella sen kautta. Tällä hetkellä kompleksisuus ehkä tiedostetaan jollain tasolla, mutta sitä ei täysin ymmärretä tai kunnioiteta. Jääkiekko, muiden invaasiopelien kanssa, on kaikista urheilulajeista kompleksisimpia. Jotkut urheilulajit eivät sisällä vastustajaa lainkaan (kuulantyöntö), toiset eivät taas omaa joukkuetta (tennis) ja vaikka se sisältäisi nämä se ei välttämättä sisällä jatkuvaa vuorovaikutusta vastustajan kanssa (lentopallo) tai hyökkäyksen sekä puolustuksen dynaamista yhtäaikaisuutta (pesäpallo). (Mannonen & Remmel 2017, 49.) Jääkiekon kompleksisuus koostuu useasta toisistaan mahdollisesti emergentisti linkittyvästä ja non-lineaarisesti toimivasta tasosta, lähtien pelaajasta, joukkueesta, vastustajasta, säännöistä, kentästä, yleisöstä jne. päätyen jatkuvasti muuttuvaan kompleksiseen järjestelmään; peliin. Pelin jatkuva evoluutio johtuu siitä, että kokonaisuuden eri tasot ja osat ovat sekä sopeutuvia, että tavoitteellisia, muokaten toimintaansa uusien emergenssien ilmaantuessa. (Balague, Torrents, Hristovski, Davids & Araújo, 2011. 5) Tästä näkökulmasta katsottuna, on hyvin kyseenalaista poimia pelistä yksittäisiä osia, harjoittaa niitä suljetuissa, peliä vastaamattomissa tilanteissa ja sen jälkeen palauttaa ne dynaamiseen, alati muuttuvaan peliin. Se on verrattavissa ratkaisuun, jossa liikenteessä (kompleksinen järjestelmä) haparoiva kuski laitettaisiin harjoittelemaan ajotaitojaan tyhjälle lentokentälle ja sen jälkeen sysättäisiin takaisin Helsingin keskustaan kello 16.00.

Jääkiekkoa ei ole mielekästä pilkkoa osiin ilman vuorovaikutuksen elementtiä edes yksilötasolla, sillä yksittäisen pelaajan taidot ovat aina sidonnaisia suhteessa pelissä ilmenevään aikaan ja tilaan, johon vaikuttavat taas pelin lähes lukemattomat muuttujat. Jos harjoittelusta riisutaan pois jokin pelissä tai pelitilanteessa ilmenevä olennainen informatiivinen osa, on harjoitteen siirtovaikutus peliin joko puutteellinen tai olematon. Täydellisen laukauksen hiominen paineettomassa tilassa tai tyhjään maaliin laukoen, ei tule todennäköisesti antamaan yhtäkään pelikontekstissa mahdollisesti toteutuvaa toistoa. Itseasiassa esimerkiksi Patrik Laineen maalinteon taidossa kyse ei ole siitä, että hän pystyisi aina samaan suoritukseen paikoittain lähes identtisiltä vaikuttavia maaleja tehdessään. Hänen liikelaajuutensa vain takaa hänelle mahdollisuuden saavuttaa sama lopputulos hyvinkin vaihtelevissa tilanteissa. Laaja liikkeen muuntelukyky ja taidon sopeutuvuus ovat siis sen perusta ja onnistumisten toistuvuuden takaaja, kuten motorisen oppimisen pioneeri Nikolai Bernstein jo 1960-luvulla osoitti.

 

3. Kompleksisuutta tukeva ja hyödyntävä valmennus

Kompleksisuutta tukeva valmennus on toimintaa kontrollin ja näennäisen kaaoksen välillä, vuorovaikutussuhteita havainnoiden. Kompleksisenkin järjestelmän toiminta voi hetkittäin vaikuttaa yksinkertaiselta, jos suuret koalititot kuten pelaajat joukkueen sisällä toteuttavat yhteistä ja ymmärrettyä pelisuunnitelmaa. (Balague ym., 2011. 5) Tämä osoittaa, että vaikka kompleksisen järjestelmän kuten pelin yksittäiset tapahtumat eivät ole ennustettavissa, on isommassa kuvassa siellä toistuvia kaavoja, jotka eivät ole koskaan täysin samanlaisia, mutta samankaltaisia ja hyvin organisoitu joukkue kykenee sen pelaajien toimiessa koherenssissa hyödyntämään näitä. Kuinka pelaajaa, kentällistä tai joukkuetta voisi siis käytännössä valmistaa peliin, kompleksisuutta tukevin keinoin?

3.1 Yksilön taidon valmentaminen

Kompleksisuuden näkökulmasta pelaajaa on valmistettava erilaisiin pelissä mahdollisesti ilmeneviin tilanteisiin, eikä se ole mahdollista toteuttaa kuin peliä ilmentävissä harjoitteissa. Pelaajaa on opetettava varioimaan ja sopeuttamaan omaa taitoaan, asettamalla tätä erilaisiin pelinkaltaista vuorovaikutusta sisältäviin tilanteisiin. Non-lineaarinen pedagogiikka on erinomainen lähestymistapa pyrkiessä edellä mainittuihin tavoitteisiin. Se pyrkii opettamaan tai valmentamaan pelaajaa manipuloimalla pelaajaan, ympäristöön ja tehtävään liittyviä rajoitteita. (Kalaja, 6.11.2017.) Nämä rajoitteet ovat Karl Newellin (1986) alun perin määrittämät, ja muodostavat nykyisen CLA-opetustyylin (eng. constraints led approach) perustan. Pelaajan rajoitteita voivat olla esimerkiksi ruumiinrakenne tai aistit, ympäristön esim. valaistus tai alusta sekä tehtävän esim. pelivälineet tai -alue. CLA ymmärtää, että tilanteen voi ratkaista usealla eri tavalla, ja siihen voidaan vaikuttaa rajoitteita muokkaamalla. Non-lineaarinen pedagogiikka haastaa myös vanhanaikaisen näkemyksen havainto-päätöksenteko-toiminta-ketjusta, ja sen sijaan esittää havainnoinin ja toiminnan olevan samanaikaista, ja toisistaan riippuvaa. Havainnointia ei voi siis olla ilman toimintaa, eikä toimintaa ilman havainnointia. Havainnointi-toiminta-vuorovaikutus siis ohjaa oppijaa sovittamaan toimintaansa ympäristön vaatimuksiin, ja poimimaan sieltä onnistumisen kannalta merkittävää informaatiota. Tällöin toteutuu myös yksi non-lineaarisen pedagogiikan tavoitteista: keskittyminen ulkoiseen palautteeseen sisäisen sijasta. Lajissa kuten jääkiekko, ei ole oikeaa tai väärää tekniikkaa. On vain tavoite (esim. maalinteko), jonka onnistunut suorittaminen sääntöjen puitteissa tuottaa aina saman edun – maalin. Informaatiota ja toimintaa yhdistäessä, pelaaja etsii tilanteesta ns. tarjoumia eli mahdollisuuksia toiminnalle. (Hänninen 17.1.2018) Esiintyviin tarjoumiin vaikuttaa edellä mainitut rajoitteet. Pelaajaa tulisi siis ohjata löytämään pelinomaisia tarjoumia, säätelemällä rajoitteita pelinomaisissa harjoitustilanteissa. Näin myös kompleksisen pelin tilan ja ajan puitteissa pelaaja kykenisi todennäköisemmin löytämään samankaltaisia tarjoumia, kutsuja toimintaan. Vaikka kyseessä on yksilön taidon valmentaminen, ei pelin kompleksisuuteen valmistava harjoittelu koskaan ole yksinharjoittelua, sillä jääkiekossa tai oikeastaan missään muuallakaan elämänalueella ei ole edes olemassa yksilösuoritusta. Joka ikinen tilanne sisältää vuorovaikutuksen elementin, tavalla tai toisella. Miksi siis harjoitella ilman sitä?

3.2 Joukkueen tai kentällisen yhteistoiminnan valmentaminen

Harjaantumaton katsoja saattaa usein pelejä katsoessaan kiinnittää katseensa ainoastaan pelivälinettä hallitsevaan pelaajaan ja johtaa kaikki lopputulemat tämän ratkaisuihin, huomioimatta tilanteiden kompleksista kokonaisuutta, kuten kanssapelaajia sekä vastustajia. Valitettavan usein kuulee myös ammattivalmentajien ja -pelaajien suusta kommentteja kuten: ”Hävitään kaikki kaksinkamppailutilanteet vastustajille, niissä pitää olla vahvempi.” Todellisuudessa kuitenkin esimerkiksi Liigassa, NHL:ssä tai muissa ammattilaissarjoissa joukkueiden välisten yksilöiden taitotasot eivät ole niin eri tasolla, että toisen joukkueen pelaajat voisivat voittaa lähes poikkeuksetta toisen joukkueen pelaajat näissä tilanteissa vain siitä syystä. Jos tilanteita katsotaan isommassa kuvassa, huomioiden kaikki siihen vaikuttavat tekijät, aletaan niistä löytämään usein löytämään eroja joukkueiden organisoitumisessa. Jatkuva kaksinkamppailutilanteiden häviäminen johtuukin useimmiten esim. huonosta hyökkäyspelin rakenteesta, jossa kiekollinen pelaaja ei saa tarvitsemaansa tukea tai vastavuoroisesti hyvin organisoidusta puolustuspelistä, kuten oikea-aikaisesta ylimiehityksestä. Jokaisen kentällä olevan kiekottoman pelaajan ratkaisu vaikuttaa vallitsevaan pelitilanteeseen, sekä kiekollisen pelaajan tarjoumiin.

Kuinka sitten harjoitella, jotta kaksinkamppailupelaaminen kehittyisi, eikä joukkue häviäisi niitä alati. Reduktionistisesti lähestyen ratkaisu olisi esimerkiksi voimaharjoittelun lisääminen, jotta pelaaja kykenisi suojaamaan kiekkoa paremmin. Jos taas kaksinkamppailutilanne on päättynyt kiekonmenetykseen tai harhasyöttöön, saatetaan pelaaja laittaa suljettuun, eli tila- ja aikasidonnaisuudesta riisuttuun kiekonkäsittely- tai syöttöharjoitukseen. Näin ongelma X on ratkaistu Y:llä ja kun samankaltainen tilanne ilmenee pelissä uudelleen, oletetaan pelaajan olevan valmis se ratkaisemaan. Pelaaja saattaakin kehittyä harjoitteessa, mutta harjoituksen siirtovaikutus peliin on kehno, eikä se silti ratkaise ongelmia joukkueen rakenteessa. Holistinen lähestyminen puolestaan haluaa ymmärtää, mikä kaikki johti hävittyyn kaksinkamppailutilanteeseen. Saiko tilanteen hävinnyt pelaaja syötön epäedulliseen asemaan, ja olisiko hänen ollut mahdollista sijoittua tilanteessa paremmin. Oliko kanssapelaajien tukitoimet riittävät, jotta pelaajalla oli mahdollisuus säilyttää kiekonhallinta joko syöttämällä tai liikkumalla vapaaseen tilaan. Jos puolustava joukkue tuplasi kiekollisen pelaajan aggressiivisesti, tunnistettiinko tämä ja kuinka siihen reagoitiin. Kun ongelmat ja puutteet on löydetty, luodaan harjoite, jossa tilanne voidaan simuloida uudelleen ja antaa pelaajalle sekä joukkueelle työkalut siitä selviämiseen. Hyödynnän esimerkkini tukena Complex Floorball-blogin kirjoitusta (Kytöhonka, 19.5.2018) Ensiaskel voisi olla periaatteiden ja alaperiaatteiden luonti johonkin spesifiin pelitilanteeseen, esimerkkitapauksessamme nyt hyökkäysalueen hyökkäyspeliin, tarkennettuna vielä kulmatilanteeseen. Periaatteita voivat olla kiekottoman pelaajan tuki lähelle ja alaperiaatteita esim. saman puolen puolustajan liike kohti kiekollista pelaajaa, tehden joko screenin tai tarjoten mahdollisuuden jättöön. Jokaisen pelaajan tulisi ymmärtää kuinka kentällä oleva oman joukkueen viisikko pyrkii ratkaisemaan tilanteen, ja mikä pelaajan oma rooli on kyseisessä ratkaisussa. Periaatteet helpottavat pelaajien välistä sanatonta kommunikointia, luoden joustavaa järjestystä pelin kaaokseen ja sattumanvaraisuuteen. (Hänninen 17.1.2018) Seuraavaksi nämä periaatteet muistaen, luodaan peliä vastaava harjoite tähän tilanteeseen. Harjoitus voi olla esimerkiksi 3vs2-peli pystysuunnassa puolitetulla hyökkäysalueella, jonka lähtötilanteessa hyökkäävä pelaaja on kaksinkamppailutilanteessa puolustavan pelaajan kanssa kulmassa. Säätelemällä harjoitteen rajoitteita, kyetään oppimista ja tilanteiden intensiteettiä tms. ohjaamaan haluttuun suuntaan ja pelaajille saadaan toistoja, jotka eivät ole samanlaisia, mutta liittyvät samaan pelitilanteeseen. Näin valmentaja on luonut holistisella lähestymistavalla harjoitteen, jossa toteutuvat integroidusti niin taktiikka, tekniikka kuin fysiikkakin. Tämä esimerkki oli toki kiteytetty ja harjoitusta on arvioitava ja varioitava suhteessa peliin ja siellä joko tapahtuneisiin tai tapahtumattomiin kehitysaskeleisiin.

Holistinen lähestymistapa pyrkii luomaan joukkueen ja pelitavan, jossa jokainen yksilö on kollektiivin ja kollektiivi jokaisen yksilön voimavara. Yksilöt pyrkivät löytämään pelistä tarjoumia, eli kutsuja peliin, yhteisten periaatteiden eli pelitavan puitteissa. Näin he voivat löytää pelistä yhdenaikaisesti samoja tarjoumia, ja luoda hetkellisiä synergioita, toteuttaen joukkueen taktiikkaa. (Kalaja 15.5.2018). Näennäiseen kaaokseen on siis mahdollista luoda joustavaa kaavaamaisuutta, ja tuolloin peli parhaimmillaan näyttää kuin käsikirjoitetulta. Mitä paremmin pelaajat kykenevät tähän tarjoumien tunnistamisen yhtäaikaisuuteen, sitä useammin joukkue kykenee pelaamaan hyvin ja voittamaan myös paremmista yksilöistä koostuvan, mutta heikomman rakenteen omaavan joukkueen. Toisaalta myös, mitä parempia joukkueen yksilöt laadullisesti ovat, sitä enemmän heillä on mahdollisuuksia ratkaista tilanteita epäedullisissakin tilanteissa, nojaten enemmän henkilökohtaiseen taitoon. Nämä eivät ole toisiaan poissulkevia asioita, vaan esimerkiksi jalkapallossa parhaat joukkueet ovat huippuja niin kollektiivisesti, kuin yksilötasollakin. (Hänninen 3.5.2017) Jääkiekossa vastaavanlaista optimointia ei vielä mielestäni ole saatettu ainakaan samoihin sfääreihin.
Luonnossa useiden organismien elinehto on yhteistyö, lauma- tai parvitoiminta. Kalojen tai lintujen selviytyminen on yhteisen toiminnan varassa ja tämä muodostaa yksittäisistä organismeista yhden superorganismin, jonka toiminta perustuu vain muutamiin yksinkertaisiin parviälyn sääntöihin, vaikka nopeasti katsottuna toiminta näyttäisikin kaoottiselta. Tutkimustulokset ovat alkaneet osoittaa samankaltaisten prosessien ilmenevän joukkuepelien kilpailutilanteissa, joissa yksittäisen pelaajan liikkeet voivat toiminnallisesti vaikuttaa kompleksisen pelin tila- ja aikasidonnaisiin piirteisiin luoden kuvioita niin oman joukkueen kuin vastustajankin toimintaan, ja näin aiheuttaa tarkoituksellisia ryhmittymiä pelin tiettyihin vaiheisiin. (Duarte, Araújo, Correia & Davids, 2012. 634) Kompleksisessa järjestelmässä, pelissä, on siis aina kaavamaisuutta, ja sitä on mahdollista joissain määrin hallita joukkueen tiedostamilla toimintaperiaatteilla, yhteisellä rakenteella. Perinteinen taktiikanluonti on perustunut jäykkien kuvioiden esim. syöttöketjujen piirtämiseen, ja vaikka nekin saattavat joskus toimia, on hyvän vastustajan ne helppo tunnistaa ja pelata vastatoimilla katki. (Hänninen, 3.5.2017) Kompleksiseen järjestelmään on kuitenkin tehokkaampaa luoda tiukkojen taktiikoiden sijasta periaatteita, rakennetta joka yleiskäsitystä vastaan oikeastaan lisää yksittäisen pelaajien mahdollisuuksia luovuuteen. Tiivistettynä siis pelitapa luo joukkueen yksilöille paremman mahdollisuuden selviytyä odottamattomista, yllätyksellisistä tilanteista. Tällöin myöskään vastustaja ei kykene yhtä helposti rikkomaan tätä rakennetta. Peli kuitenkin kompleksisena järjestelmänä on jatkuvasti uudelleenjärjestäytyvä, josta johtuen yksikään pelitapa ei toimi ikuisesti vaan vaatii jatkuvaa päivittymistä. Tätä ilmiötä kuvaa Punaisen Kuningattaren hypoteesi, jonka mukaan yksittäisen organismin tai tässä kontekstissa superorganismin on pakko jatkuvasti sopeutua, kehittyä sekä lisääntyä, ei niinkään saavuttaakseen kilpailuetua vaan yksinkertaisesti selviytyäkseen muiden jatkuvasti kehittyvien (super)organismien koevolutiivisessa, ikuisesti muuttuvassa ympäristössä. Nimi viittaa Lewis Carrollin kirjaan Liisa Peilimaassa (Alice Through the Looking Glass), jossa Punainen Kuningatar toteaa: ”Täällä sinun pitää juosta niin nopeasti kuin pystyt, jotta pysyisit paikallasi.”

 

4. Teesin tarkastelu, haasteet ja johtopäätös

 

Teesini oli: ”Vuonna 2025 uskon kompleksisuuden olevan usean suomalaisen huippujääkiekkovalmentajan lähtökohta ja ydinoppi valmennukseen. Uskon sen myös saapuvan liiton koulutusmateriaaleihin tähän mennessä, ehkä jopa vallitsevana lähestymistapana.” Nyt pitkän kirjoitustyön, ja laajan aiheeseen perehtymisen jälkeen, pidän tavoitettani hyvin optimistisena, mutta yhä mahdollisena. En ensinnäkään voi tietää tämän hetken suomalaisten jääkiekkovalmentajien todellista suhdetta ja ymmärrystä peliin kompleksisena järjestelmänä. Käsitykseni on julkisten lausuntojen ja haastattelujen varassa, jotka eivät yleensä avaa valmentajien filosofiaa kovin syvällisesti, johtuen jo siitä, etteivät haastattelijat osaa tai koe kuluttajia kiinnostavaksi kysyä oikeita kysymyksiä. Suomalaisten huippujoukkueiden, tai maajoukkueen toimintaa ja peliä tarkastellessa on merkkejä holistisesta lähestymistavasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita suoranaisesti sitä, että se vielä olisi kaiken toiminnan lähtökohta ja ydinoppi. Jääkiekko on suhteellisen nuori, ja pieni laji jonka evoluutiota häiritsee vähäinen kilpailu sekä monimuotoisuus. Väitän myös, että jääkiekko on kaikista suurista invaasiopeleistä eniten sattumaa sisältävä laji, joka tekee sen kaotiikan kontrolloinnista vaikeampaa kuin esimerkiksi jalkapallossa tai koripallossa. Tässä esitän väitettäni tukevia lajin muista invaasiopeleistä poikkeavia piirteitä:

1. Jääkiekkokentällä yhdellä pelaajalla on suhteessa kentän kokoon vähemmän tilaa käytettävissään kuin jalkapallossa.
2. Kentän laidat estävät kiekon karkaamisen pelialueen ulkopuolelle, joka lisää sattumanvaraisuutta. Tätä voi pyrkiä kuvittelemaan laittamalla jalkapallokentälle samanlaiset kaukalot.
3. Vastustajan kautta kentältä poistunut kiekko ei takaa kiekonhallintaa toiselle joukkueelle. Sama pätee jäähyjä, maalivahdin torjuntoja sekä maaleja. Jokainen pelitilanne alkaa aloituksesta, jossa kiekonhallinnan voittamisen mahdollisuudet ovat käytännössä tasan. Tilannetta kompensoi toki hieman aloitusalueet vrt. hyökkäys/puolustus.
4. Paitsiosääntö pienentää kenttää entisestään joka vähentää rakentelun mahdollisuutta verratessa salibandyyn. Vastustajan rakennetta ei ole yhtä helppoa venyttää tai rikkoa ja puolustavalla joukkueella on lähtökohtaisesti aina alueellinen etu.
5. Jääkiekossa pelaajat ovat nopeampia, sillä luistimet mahdollistavat jatkuvan, kevyemmän liikkeen. Tämän johdosta myös aikaa on lähtökohtaisesti vähemmän.
6. Jääkiekossa kuten salibandyssakin kentälliset joutuvat pelin intensiteetistä johtuen vaihtamaan itseään tiheämmin kuin koripallossa. Tämä vähentää tai ainakin vaikeuttaa viisikoiden välistä vuorovaikutusta, sillä pelin tempo pelikatkoja lukematta harvoin sallii koko viisikon samanaikaisen vaihtamisen. Vaikka viisikoilla olisi samat pelin periaatteet, eivät yksilöt eikä varsinkaan viisikoiden välinen dynamiikka voi koskaan olla täysin toistensa kopioita.
7. Jääkiekkoa ei lähes koskaan pelata täyttä 60 minuuttia tasakentällisillä, Jokainen yli- ja alivoima rikkovat pelin rakennetta ja saattavat sekoittaa sen pitkäksikin aikaa jo päätyttyään. Erikoistilanteet ovat käytännössä täysin eri peli, ja hyvin usein pelit itseasiassa ratkeavat niihin.

Nämä ovat mielestäni suurimpia selätettäviä haasteita jääkiekossa verraten muihin lajeihin. Muista lajeista on myös löydettävissä täysin samanlaisia leimaavia piirteitä, mutta väitän että jääkiekossa niitä on eniten. Myös jääkiekon johtavan sarjan NHL:n ominaispiirteet kuten suljettu sarja, pienet kaukalot sekä säännöt kuten palkkakatto ja -lattia sekä varausvuorot vaikeuttavat joukkueen rakentamista ja koossapitämistä ilman jatkuvia muutoksia pelaajistossa. Joukkueet ovat yksilöitä verratessa hyvin tasaisia keskenään, ja kilpailuetua tavoitellaan roolituksilla ja yksilötaitojen maksimoinnilla. Joukkueella voi siis olla jopa 3-4 erilaista pelitapaa toteuttavaa kentällistä, jolloin useasti toistuvassa tilanteessa sekakenttien ollessa kentällä joukkueella ei käytännössä ole rakennetta lainkaan. Tämä oli ehdottomasti kärjistetty kuvaus, mutta tuo esille pelin haasteita. Kyse ei ole täysin NHL-valmentajien huonoudesta tai typeryydestä vaan kompleksisen systeemin, NHL-sarjan, sääntöjen luomista menestykseen vaikuttavista ominaisuuksista. On ilmeisen tehokkaampaa pyrkiä tuhoamaan vastustajan parhaiden yksilöiden pelaamista roolituksilla, vaikka se samanaikaisesti tuhoaa myös oman joukkueen peliä. Moni pitää NHL-kiekkoa ideaalina, joka tietysti johtuu paljon siitä, että parhaat pelaajat ovat lähes poikkeuksetta siellä. On kuitenkin ymmärrettävä, että nämä joukkueet ovat kaukana omasta potentiaalistaan, ja jättävät koherenssin sekä sillä mahdollisesti saavutettavan kilpailuedun osittain hyödyntämättä, sillä sarjan luonne pakottaa siihen. Vai pakottaako? Peli perustuu mielestäni Pohjois-Amerikassa liikaa destruktiivisuuteen, konstruktiivisuuden sijasta, eikä NHL:n valta-asema ole tällä hetkellä ainakaan horjutettavissa.
Miksi silti uskon kompleksisuuden, ja sitä tukevan holistisen lähestymistavan ottavan vallan jääkiekossa? Listaan teesiäni tukevat väittämät alle:

1. Lajin väittämäni poikkeavan suuret sattumanvaraisuutta lisäävät asiat ovat myös osa kompleksista järjestelmää, peliä, jonka johdosta niidenkin toiminnasta on löydettävissä kuvioita ja kaavamaisuutta. Ne saattavat vaikeuttaa pelin kontrollointia mutta eivät tee sitä mahdottomaksi.
2. Jääkiekkoharjoittelua, kauden aikana tai sen ulkopuolella ei ole vielä optimoitu lähellekään sen rajoja. On vain ajan kysymys, milloin jokin joukkue ymmärtää, että kesälläkin voi ja jopa täytyy harjoitella peliä ja että sen voi toteuttaa integroidusti. Integroitu valmennusmenetelmä tarkoittaa sitä, että niin fysiikka, tekniikka kuin taktiikkakin harjoitellaan pelikeskeisin harjoittein. Tämänlainen lähestymistapa ei jalkapallossa ole vain uusi suuntaus vaan edellytys menestykselle. (Leppälahti 2018, 23) Joukkueen kilpailuetu on merkittävä, jos pelin rakenne on kunnossa kauden alusta asti, tällöin aikaa sen kehittämiseen on myös lähtökohtaisesti enemmän kuin muilla, jos se vain osataan hyödyntää. Myös kauden sisällä tapahtuvan harjoittelun painopisteet tulisi suunnata ensisijaisesti pelin kehittämiseen, integroidun harjoittelun kautta.
3. NHL:ssäkin tullaan pelin kehityksen edetessä yhä kasvavassa määrin huomaamaan, ettei pelin rakentaminen huippuyksilöiden varaan ole ainoa tai välttämättä paras keino. Jos järjestelmä on suunniteltu hyödyntämään ja tukemaan tiettyjen pelaajien ominaisuuksia, vähenee joukkueen vuorovaikutus huomattavan paljon pelaajan ollessa poissa. (Mannonen, 2018. 45)
4. Jääkiekkovalmentajien homogeenisyys tulee hyvin todennäköisesti vähenemään. Mitä erilaisemmista taustoista valmentajia tulee, sitä rikkaammaksi lajinäkemys kasvaa (vrt. jalkapallo). Myös akateemisuuden arvostus on suuressa roolissa holistisen lähestymistavan esiinmarssissa. Hyvä pelaaja ei ole automaattisesti hyvä valmentaja. Kuten kenkäkauppiaasta yhdeksi kaikkien aikojen italialaisista jalkapallovalmentajista noussut Arrigo Sacchi aikoinaan kysyi hänen kykyjään epäilleiltä: “I never realised that to be a jockey you had to be a horse first.”

 

 Arttu Lehtiö (@ArttuLehtio)

Lähteet

Kilpi, E. 27.4.2014. Complexity. Esko Kilpi on interactive value creation. Luettavissa: https://eskokilpi.wordpress.com/2014/04/27/complexity/. Luettu: 23.5.2018

Mannonen, H & Remmel, G. 2017. Seitsemän teesin todistus. Elmo, 11, s. 48-49.

McClean, Salmon, Gorman, Read & Solomon. 2017, 2. What’s in a game? A systems approach to enhancing performance analysis in football.

Balague, Torrents, Hristovski, Davids & Araújo, 2011, 5. Overview of complex systems in sport.

Kalaja, S. 6.11.2017. Non-lineaarisen pedagogiikan lyhyt oppimäärä. Taitotohtorin blogi. Luettavissa: http://www.valmennustaito.info/taito/mikaan-ei-ole-kaytannollisempaa-kuin-kunnon-teoria/ Luettu 23.5.2018

Kalaja, S. 15.5.2017. Mikään ei ole käytännöllisempää kuin kunnon teoria. Taitotohtorin blogi. Luettavissa: http://www.valmennustaito.info/taito/mikaan-ei-ole-kaytannollisempaa-kuin-kunnon-teoria/ Luettu: 23.5.2018

Hänninen, A. 17.1.2018. Kollektiivisuus on yksilöllisyyttä. Complex Floorball. Luettavissa: http://complexfloorball.blogs.com/my-blog/2018/01/kollektiivisuus-on-yksil%C3%B6llisyytt%C3%A4.html Luettu: 25.5.2018

Duarte, Araújo, Correia & Davids, 2012. 634. Sports Teams as Superorganisms Implications of Sociobiological Models of Behaviour for Research and Practice in Team Sports Performance Analysis. Teoksessa: Sports Med 2012; 42 (8): 633-642. Luettavissa: https://link.springer.com/article/10.1007/BF03262285 Luettu: 29.5.2018. 

Myös: https://www.researchgate.net/publication/227707242_Sports_Teams_as_Superorganisms_Implications_of_Sociobiological_Models_of_Behaviour_for_Research_and_Practice_in_Team_Sports_Performance_Analysis

Kytöhonka, P. 19.5.2018. Working backwards from the game. Complex Floorball. Luettavissa: http://complexfloorball.blogs.com/my-blog/2018/05/working-backwards-from-the-game.html
Luettu: 29.5.2018

Hänninen, A. 3.5.2017. Parviälyä luonnossa ja pallopelissä. Complex Floorball. Luettavissa: http://complexfloorball.blogs.com/my-blog/2017/03/parvialy-pallopelissa.html
Luettu: 29.5

Leppälahti, J. 2018. Mualiman kehittynein KuPS. Elmo, 20, s.23.

Mannonen, H. 2018. Ydinopin anatomia. Elmo, 16, s.45.

Bernstein, N.1967. The co-ordination and regulation of movements