Miika Peltosen kirjoitus “Organisointi mahdollistaa luovuuden” teki sen, mitä hyvät tekstit tekevät - sai reflektoimaan ja pohtimaan. Joskus syntyvät ajatukset liittyvät vain löyhästi luettuun tekstiin, mutta se juuri on lukemisen suola.
Hieman Complex floorball -blogin tyylistä poiketen, päätin kirjoittaa ennemminkin hajahuomion - laajennetun twiitin - kuin laadukkaasti rakennetun syvällisen tekstin siitä, miten eri tavoin peliä voi katsoa ja tulkita. Me Complex floorball -bändin jäsenet olemme kritisoineet Salibandyliittoa mm. joukkuepallopelin kompleksisen luonteen sivuuttamisesta ja omien, muista pallopeleistä irrallaan olevien ehtojen ja pelin tulkintojen kehittämisestä. Salibandyliiton julkaisemassa “Suomalainen valmennuslinja” -kokonaisuudessa voisi olla paljonkin sanottavaa, mutta otan tässä kohtaa vain pari nostoa ja huomiota videoklippien pohjalta.
Esimerkkivideo 1:
Salibandyliiton valmennusmaisemassa klippi on nimetty “Ensimmäinen kosketus, pallon mukaan ottaminen; pelinopeus + rytmin hallinta” ja se löytyy seuraavan otsakkeen alta.
Minun on vaikea päästä kiinni siihen, miksi tämä klippi on laitettu yllä olevan otsikon alle. Klipissä nähtävä maali on ennen kaikkea esimerkki viisikon korkealaatuisesta ja saumattomasta havainnointi-toiminta -yhteistyöstä. Olen nimennyt klipin uudelleen “PAHP*, korkean prässin purkaminen kolmella pelaajalla”, joka on helpommin jäsenneltävissä invaasiopelin vaiheiden (hyökkäys - neg.tilanteenvaihto - puolustus - pos.tilanteenvaihto) perusteella.
*PAHP = puolustusalueen hyökkäyspeli
Esimerkkivideo 2:
Salibandyliiton valmennusmaisemassa klippi on nimetty “Lineaarinen nopeus - pelitilanteessa”, jolla viitattaneen ennen kaikkea kääntötilanteessa karkuun juoksevaan Ruotsin Jonas Svahniin. Klippi löytyy seuraavan otsakkeen alta.
Klippi lähtee tilanteesta, jossa Suomi rakentaa hyökkäystä Ruotsin organisoitua puolustusta vastaan. Tilanne on hyvin staattinen, Junkkarinen pelaa lopulta pallon vastaantulevalle hyökkääjälle, mutta tilanteesta on vaikea tunnistaa jotain selkeää rakennetta tai mitä viisikko yrittää. Seuraa negatiivinen tilanteenvaihto (Suomi menettää pallon Ruotsille) ja Suomi pyrkii jatkoprässäämään, mutta koska hyökkäyspeli on ollut hyvin staattista ja epäorganisoitua, seuraava jatkoprässi on käytännössä mahdoton suorittaa Ruotsin tasoista joukkuetta vastaan menestyksellisesti. Olen nimennyt klipin uudelleen “HAHP**, staattinen tilanne ja myöhästynyt jatkoprässi neg.tilanteenvaihdossa”, joka niinikään sijoittaa tilanteen paremmin pelin kokonaiskontekstiin. Klippi on myös hyvä esimerkki siitä, miten nopeus on kompleksisessa joukkuepelissä suhteellista. Mikäli hyökkäyspelin rakenne olisi ollut tilanteenvaihtohetkellä kunnossa ja jatkoprässi kohdallaan, Svahn ei olisi saanut tilaisuutta olla "lineaarisesti nopea" ja juosta karkuun.
**HAHP = hyökkäysalueen hyökkäyspeli
Mikä oli tämän kirjoituksen pointti? Ehkä se, mitä yritän sanoa on, että näiden kahden esimerkin ulkopuolellakin kyseinen “Suomalainen valmennuslinja” on epämääräisesti jäsennelty kokonaisuus, joissa yksittäisiä pelitilanteita nostetaan irralleen kokonaisuudesta. Kyseisiä klippejä voi luonnollisesti käyttää eri asioiden alleviivaamiseen. Nyt tässä asiayhteydessä ne tuntuvat kuitenkin kovin irrallisilta ja klippien olennaisemmat asiat tuntuisivat olevan jotain ihan muuta kuin mihin niitä on käytetty esimerkkeinä. Mikä on olennaista? Ensimmäisessä esimerkkivideossa nähdään Ruotsin maajoukkueelta erittäin laadukas viisikon yhteistyö Sveitsin nostaessa prässitason korkeaksi. Toisessa esimerkkivideossa puolestaan nähdään malliesimerkki siitä, miten pelin kokonaisuuden tulisi olla saumaton jatkumo - huono hyökkäyspelin rakenne johtaa huonoon jatkoprässiin, jonka myötä Ruotsille avautuu tilaisuus vastahyökätä epäorganisoitua viisikkoa vastaan. Klippejä voi käyttää myös yksilötason salibandytoimintojen tarkasteluun, mutta siinäkin kohtaa oleelliset huomiot ovat jotain muuta.
Miksi tämä jäsentely taas on olennaista? Koska näiden asioiden pohjalta koulutetaan ja ohjataan suomalaista valmentajakuntaa, jotka puolestaan kehittävät suomalaista salibandyä. "Suomalaisen valmennuslinjan" nostot ja jäsentely ovat hyvin kaukana normaalista, kompleksisen invaasiopelin*** kokonaisuuden jäsentelystä ja sen myötä “Suomalainen valmennuslinja” vaikuttaa erittäin epämääräiseltä. Pelin jäsentely ja sen syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen mahdollistaa täsmällisten analyysien teon, joka puolestaan voi johdattaa kehitettävien asioiden juurelle. Mikäli tulkitsemme peliä epämääräisellä tavalla, havaitsemamme epäkohdat voivat olla jos ei täysin epäoleellisia, niin vähintäänkin prioriteettilistalla matalalla. Samalla tulemme määräämään lääkkeeksi keinoja, jotka ovat jos ei haitallisia, niin ainakin tehottomia.
***Invaasiopeli (engl. "Invasion sports") = termi, jota käytetään pelistä jossa tarkoituksena on tunkeutua vastustajan alueelle ja tehdä maali/piste. Samaan aikaan pyritään estämään vastustajan samanlaiset toimet ja maalin/pisteen teko. Esim. joukkuepallopeleistä lentopallo ei ole invaasiopeli, sillä joukkueet ovat rajoitettu verkolla omille alueilleen.
Keskustelu yksilön ja kollektiivin välillä ajautuu usein vahvaan vastakkainasetteluun, mutta kuten Toni Lötjönenkin LASB-podcastissa kommentoi, nämä ääripäät eivät ole vastakohtia eivätkä sulje toisiaan pois. Tämä kirjoitus käsittelee yksilön ja joukkueen suhdetta ja keskustelun ongelmia. Joukkuetta ei ole ilman yksilöitä - se muodostuu niistä, joten yksilö ja kollektiivi eivät voi olla erillisiä asioita. Ne ovat erottamattomia ja toisiaan täydentäviä. Joukkuelajissa kilpailee kollektiivi. Se sisältää yksilöt, mutta niiden lisäksi myös oleellisia vuorovaikutuksia, riippuvuussuhteita.
Kuva 1. Yksilö on joukkuelajissa loogisesti joukkueen osajoukko. Joukkue sisältää yksilöt ja on siten parempi, laajempi viitekehys pelin ymmärtämiseen. Yksilön tarkastelu toimii lähinnä erikoistapauksissa ja riittävän pienissä yksityiskohdissa.
Maalit, joilla ottelun voittaja ratkaistaan, lasketaan joukkueelle. Henkilökohtaiset tilastot eivät vaikuta ottelun voittajaan. Joukkueet kilpailevat keskenään vuorovaikuttaen toistensa kanssa kokonaisuuksina. Joukkueen voittaessa sen yksilöt voittavat, joukkueen kehittyessä he kehittyvät. On tietenkin mahdollista voittaa pelejä kehittymättä.
Kompleksinen viitekehys
Salibandy on invaasiopeli, jossa tärkeitä muuttujia ovat tila ja aika - eivät ainoastaan itse pelaajat. Tila ja aika riippuvat useamman pelaajan sijainnista ja toiminnasta. Muut pelaajat vaikuttavat aina peliin ja ratkaisuihin. Pelkästään sijoittumalla pelaaja vaikuttaa kentälle syntyviin tiloihin. Puhdasta 1vs1 -tilannetta johon muut pelaajat eivät ollenkaan vaikuttaisi, ei pelissä ole.
Osiensa välisistä vuorovaikutuksista johtuen invaasiopeli on määritelmällisesti kompleksinen systeemi. Niiden ansiosta systeemiin kehittyy ominaisuuksia, joita pelkillä osilla ei ole. Tästä syystä peliä ei voida ymmärtää syvällisesti, jos vuorovaikutukset unohdetaan. Joukkue, viisikko ja jopa yksilö ovat kompleksisia, eikä yksilöä tai 1vs1-tilannetta tule yleensä irroittaa ympäristöstä jos aikoo tehdä pelistä yleistäviä johtopäätöksiä. Kompleksisen viitekehyksen kautta tarkastelu pyrkii ymmärtämään peliä kokonaisuutena. Se ei kuitenkaan tarkoita monimutkaisuutta ja vaikeuksia, vaan peliä selitetään yksinkertaisin periaattein - eri tasolla.
Kuva 2. Loogisesti “ison tilan 1vs1” -tilanne on osajoukko (erikoistapaus) salibandyssa. Useimmiten muut pelaajat vaikuttavat tilanteeseen siten, että näitä vuorovaikutuksia ei ole järkevää jättää huomiotta.
Joissakin tilanteissa yksittäinen pelaaja saattaa pelata toista pelaajaa vastaan siten, että muiden pelaajien vuorovaikutukset näihin kahteen ovat heikkoja ja ne voidaan tarkastelussa jättää väliaikaisesti huomiotta. Nämä ovat erikoistapauksia, jotka syntyvät kollektiivisen toiminnan tuloksena, eivät lähtökohta pelin tutkiskeluun.
Pelissä ei täten ole myöskään “yksilösuorituksia”. Jokainen peliteko - jopa paikallaan seisominen - vaikuttaa muihin pelaajiin. Parhaimmillaan sekin voi oleellisesti edistää joukkueen peliä sitomalla vastustajan puolustajaa ja tekemällä tilaa toisaalle. Pelaaminen on kollektiivista toimintaa, se tapahtuu pelaajien välillä. Peliä ei synny yksin.
Mitä tämä “dosenttitason rakettitiede” vaikuttaa käytäntöön?
Viitekehys ja kieli jota käytämme pelistä puhuessamme, vaikuttaa siihen miten syvällisesti sitä ymmärrämme. Se vaikuttaa myös suoraan toimintaamme arjessa. Jos haluamme salibandyn kehittyvän, on pyrittävä tarkastelemaan sitä modernilla tavalla. Nykyaikainen invaasiopelin viitekehys ottaa huomioon edellä mainitut vuorovaikutukset ja toiminnan kollektiivisuuden. Se on siis kompleksinen. Yksilöä ja yksilöllisyyttä tämä ei joukkueesta poista, vaan sijoittaa sen kontekstiin.
“There is Nothing More Practical Than A Good Theory” -Kurt Lewin
Joukkueiden ja pelaajien väliset vuorovaikutukset asettavat omat vaatimuksensa taidoille, joita peli pelaajiltaan vaatii. Vastustajien toiminta muuttaa ympäristöä - siihen on sopeuduttava reagoimalla ja ennakoimalla. Erillisten fyysisten ja teknisten suoritusten harjoittelu ei sisällä ympäristöön sopeutumisen psykologisia taitoja, jotka ovat salibandyssa elimellisiä. Pelaajan taito ei ole laadukkaisiin teknisiin ja fyysisiin suorituksiin kykenemistä itsessään, vaan pelissä on toimittava oikeista syistä. Se vaatii oleellisen informaation tunnistamista pelin kaaoksen keskeltä. Kollektiivinen pelitilanneharjoittelu mahdollistaa tämän oppimisen. Toiminta yhdistyy havainnointiin.
Yksilön tekniikan korostaminen pelin kustannuksella - vaihtoehtojen poistaminen, virheiden, kaaoksen ja häiriöiden siivoaminen poistaa harjoittelusta sen spesifisyyden. Se ei opeta tunnistamaan tilanteita ja valitsemaan sopivia ratkaisuja. Yksilön tekniikka ja fysiikka eivät sen sijaan häviä minnekään kollektiivisessa harjoittelussa. Volyymia ja (suhteellista) intensiteettiä kertyy pelitilanneharjoittelusta riittävästi kehittymiseen, niitä vain ei maksimoida pääasiana, kiireellä. Usein tärkeä peliteko on sijoittumista. Taitavinkin pelaaja pelaa suurimman osan pelistä pallottomana. Hän tekee myös virheitä ja oppii niistä. Näitä seikkoja on myös harjoitettava aktiivisesti.
Tekniikka ja fysiikka ovat alisteisia taktiselle ulottuvuudelle, sillä ne ovat pelin kontekstissa aina taktisia - vaikuttavat pelitilanteeseen. Pelitekojen on oltava tilanteeseen sopeutuvia ja sopivia, eikä niitä voi aina ratkaista tekniikan tai fysiikan määrällisellä osaamisella. Usein on pyrittävä yllättämään ja hämäämään vastustajaa hankaloittamalla oman toiminnan ennakointia - samalla omalle joukkueelle toiminnan on syytä olla isommassa kuvassa ennakoitavissa. Tämä onnistuu teknisesti ja fyysisesti “luovilla” ratkaisuilla, jotka noudattavat taktisesti yhteisiä pelitavan periaatteita. Jos pallo saadaan vastustajan maaliin sääntöjen mukaisesti, maali hyväksytään riippumatta tekniikasta.
Kuva 3. Parhaan siirtovaikutuksen harjoitteesta peliin saa, kun se on suunniteltu kaikki pelin ulottuvuudet huomioiden. Ensimmäiseksi valitaan taktinen tavoite ja pelin vaiheet joita halutaan kehittää. Tämän jälkeen suunnitellaan psykologiset valmennuskeinot, esimerkiksi palautteiden antaminen tai mahdollinen pistelasku. Seuraavaksi on vuorossa tekniset rajoitteet ja lopulta harjoitteen fyysisen kuormituksen hallinta. Esimerkiksi Tactical Periodization -menetelmässä suunnittelu tapahtuu tässä järjestyksessä.
Pelissä pelaajat kommunikoivat joukkueensa kesken peliteoilla. Kielenä toimii pelitapa, joka on riittävän selkeä ja joustava. Sen yhteiset ja selkeiksi hiotut pelaamisen periaatteet mahdollistavat sujuvan sanattoman kommunikaation oman joukkueen kesken. Esimerkiksi pallollisen pelaajan suorittama haasto imee vastustajia palloa kohti, pyytää tukia tiettyihin suuntiin ja komentaa tiellä olevaa omaa pelaajaa pois alta hakemaan tilaa muualta. Näin voidaan luoda sopivasti järjestystä kaaokseen ja sattumanvaraisuutta. Hyvä joukkue pelaa kuin “yhtenä organismina” - kuin yhteisellä vaistolla.
Pelaajat saavat pelitilanneharjoittelussa peliä vastaavia teknisiä ja fyysisiä (sekä psykologisesti kilpailullisia) toistoja ilman toistoa. Perinteisesti on ajateltu mallitekniikoista kerrytettyjen puhtaiden toistojen määrän kehittävän yksilön teknistä taitoa. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Jopa erittäin suljetun taidon yksilölajissa, ammunnassa, taitavilla ampujilla suorituksen tekniset yksityiskohdat vaihtelevat enemmän kuin taitamattomilla. Asento siis vaihtelee, mutta osumatarkkuus on parempi. Taitava ampuja keskittyy suorituksessa tavoitteeseen, ei tekniikkaan. Vaihtelu on väistämätöntä. Invaasiopelissä sopeutuminen ja vaihtelu ovat moninaisempaa. Tämän huomiointi harjoittelussa on kriittistä.
Nykyaikainen taitoharjoittelu ja rajoitteiden kautta oppiminen
Nykyaikaisen taitoharjoittelun suunnittelu (Chow ym. 2016) toteuttaa seuraavia lähtökohtia:
Harjoituksen on vastattava kilpailutilannetta.
Rajoitteita muuntelemalla ohjataan oppiminen haluttuun suuntaan.
Informaation ja liikkeen yhdistäminen, eli oman kehon ja ympäristön havainnointi on keskeistä.
Tarkkaavaisuus suunnataan liikkeen tavoitteeseen, ei yksityiskohtiin.
Yllä esitetyt lähtökohdat pohjaavat rajoitteiden kautta oppimisen (constraints led approach, CLA) ja epälineaarisen pedagogiikan teoriaan. Nämä metodologiat olivat syksyn Kisakallion motorisen taidon oppimisen konferenssissa vahvasti esillä. Organismille (yksilö tai ryhmä) annetaan CLA:ssa tavoite tai tehtävä, jota aletaan ratkaista jossakin ympäristössä. Näin syntyy rajoitteiden sisään tilaa (kolmio), jonka puitteissa organismi alkaa tehtävää ratkaista rajoitteisiin itseohjautuvasti sopeutuen.
Kuva 4. Rajoitteiden kautta oppimisen visuaalinen kuvaus. Rajoitteista muodostuu tila, jonka sisällä organismi suorittaa tavoitetta ympäristöön jatkuvasti havainnoiden-toimien. Havainnointi ja toiminta ovat yhteenliitettyä prosessia, eivät sarjamuotoisia, peräkkäisiä.
Motorisen oppimisen nykyaikaiset teoriat haastaavat perinteisiä käsityksiämme oppimisesta, taidon olemuksesta ja ihmisestä. Ihminen toimi, opi tai muista tietokoneen tavoin. Aivot eivät voi varastoida ja hakea muistista suoritettavaksi lukematonta määrää eri liikemalleja. Ympäristö ja kontekstit ovat osa muistia. Suoritustekniikat syntyvät organismin havainnoidessa ympäristöä ja sovittaessa toimintansa havaittuun informaatioon. Havainnointia tapahtuu näön ohella liikkeen kautta, kehollisesti ja osin tiedostamattomasti.
Suorituskyky riippuu oleellisen informaation ja toiminnan yhteensovittamisesta. Pelaaja havainnoi tilanteesta merkityksiä - mahdollisuuksia toiminnalle (tarjouma, affordanssi). Kun näihin havaintoihin yhdistyy toiminta ja sen tuottama tulos, sekä tunne, voi vaistomainen tunteista riippuva päätöksenteko kehittyä peliä edistävään suuntaan. Pelitilanteita simuloivat harjoitteet - sekä itse pelaaminen - ovat tässä avaintekijöitä. Niissä havainnosta saatu informaatio, toiminta ja tunne yhdistyvät toistoissa.
Teoria pohjaa ekologiseen psykologiaan. Havainnointi ja toiminta tapahtuvat tilaan ja aikaan liittyvässä toiminnassa yhtä aikaa, eivät peräkkäin. Havainnointi ei ole vain katsomista, eikä tapahdu ainoastaan aivoissa (esim. refleksit). Samoin toiminta eli sopeutuminen tapahtuu suureksi osaksi kehollisesti ja tiedostamattomasti. Siksi implisiittinen oppiminen pelitilanteissa on tärkeää. Tämä eroaa oleellisesti lineaarisesta ja kognitivistisesta “havainto, analyysi, päätöksenteko, toteutus” -näkemyksestä. Pelissä ei kannata paineen alla pysähtyä analysoimaan eikä lukita teknistä ratkaisua etukäteen. On paras pelata “tässä hetkessä” - intuitiota jatieto-taitoa hyödyntäen.
Video. Liike ja liikkuminen auttavat havainnoimaan asioita, jotka muuten jäisivät huomaamatta. Esimerkiksi pesäpallon korkeaa lyöntiä koppaava pelaaja päivittää juoksulinjaansa liikkeen aikana, eikä juokse suoraan lähtöpisteestä pallon laskeutumispaikkaan. “We must perceive in order to move, but we must also move in order to perceive” -James J. Gibson
Kollektiivinen valmennusmalli on yksilölähtöistä ja yksilöllistä
Perinteisen yksilötaidon (tekniikan) valmiiksi piirretyissä, suljetuissa harjoitteissa luovuutta ei juuri haluta. Niissä jokaisen yksilön on usein tarkoitus toistaa samaa mallia kerta toisensa jälkeen. Keskusteluissa kuitenki korostetaan, kuinka tärkeää on kehittää pelaajien luovuutta. Pelissä sitten olisi osattava hakea näitä valmentajan opastamia mallitekniikoita käyttöönsä kesken pelin. Taktiikka on lähes kirosana, jonka korostus tappaa luovuuden.
Taktisessa mielessä vastuu päätöksistä siirretään “yksilömallissa” usein yksilölle. Yhteinen pelitapa ei ehkä ole kovin tarkkaan edes rakennettu eikä sen harjoittelu ole ollut pääasia. Voidaan tilastoida henkilökohtaisia virheitä ja onnistumisia. Hyvä pelaaja kyllä pystyy omaksumaan piirretyt kuviot ja selviytyy jopa ilman niitä, toinen puolestaan ei ole saanut yhtä hyvää pelisilmää äidinmaidosta. Tämä johtaa suoraan myös pelaajien kvantitatiiviseen vertailuun keskenään virheiden perusteella.
Kollektiivinen valmennus antaa yksilöille tilaa ja arvostaa monimuotoisuutta. Se ei yritä kopioida nykyisiä huippupelaajia ominaisuuksien tai yksittäisten taitojen perusteella. Kun suoritustapaa ei ole ennalta määrätty, voi yksilö käyttää luovuuttaan taktisen päämäärän saavuttamiseen. Kaikkien ei tarvitse toimia samoin. Pelaaja on kollektiivisessa valmennuksessa vapaa tekemään “hyväntahtoisia virheitä” - pelaamaan rohkeasti ja ottamaan riskejä joukkueen pelitavan puitteissa. Virheisiin on valmistauduttu harjoittelemalla pelin eri vaiheita ja selkiyttämällä toimintatapoja negatiivisen tilanteenvaihdon tapahtuessa. Näin kollektiivi voimauttaa yksilöä pelaamaan.
Valmentaja peluuttaa tällöin ennemmin mahdollisimman sopivia, kuin mahdollisimman “hyviä” pelaajia. Se antaa mahdollisuuden onnistua pelissä yksilöllisin keinoin. Sopivalla pelitavalla pelaavassa joukkueessa ei jokaisen pelaajan ole välttämätöntä olla korostuneen fyysinen tai tekninen, jos pystyy ratkaisemaan omilla kyvyillään tilanteita joukkueen eduksi. Yhteinen pelitapa kehittää joukkuehenkeä ja yhdistää joukkuetta. Valitsemmeko valmiita lahjakkuuksia, vai kehitämmekö pelaajia? Tämä on myös tärkeä arvokysymys junioriurheilussa. Pidämmekö mukana mahdollisimman monta nuorta pelaajaa, vai siirrämmekö heikomman aineen sivuun aikaisessa vaiheessa? Voimmeko ennustaa nuorten pelaajien yksilötesteistä ja -tarkkailusta, kuka myöhemmin kehittyy huippupelaajaksi pelin kontekstissa? Onko yksilötaito jotenkin eri asia kuin salibandyn pelaamisen taito?
Salibandysivusto paakallo.fi nosti esiin ansiokkaassa jutussaan 10.1. (http://paakallo.fi/2018/01/haastattelussa-jarkko-rantala-olisi-absurdi-tilanne-jos-joukkuelajissa-ei-puhuttaisi-joukkuepelaamisesta/) Jarkko Rantalan näkemyksiä, jossa hän täsmensi Etelä - Saimaa - lehdelle annettuja lausntojaan (https://esaimaa.fi/uutiset/urheilu/93fd42db-6de8-4f26-ae9c-c2ba61590243), sekä vastasi Antti Hännisen 8.1. (http://complexfloorball.blogs.com/my-blog/2018/01/index.html) kirjoitettuihin ajatuksiin. Näin alkuun on sanottava, että on erittäin arvostettavaa, että liiton huippu-urheilujohtaja, joka omalla allekirjoituksellaan linjaa pelillisiä visioita, on valmis julkiseen keskusteluun ja perustelemaan omia näkemyksiään. Kritiikki ja näkemyserot ovat tärkeitä kehitykselle ja jopa uuden tiedon syntymiselle, kuten James Smith hyvin kiteyttää Just Kickin’ It -podcastissa vieraana ollessaan. Kuten muillakin elämänaloilla, myös urheilussa asioilla on monta kulmaa ja täten mielipide-erojen mahdollisuus on suurempi kuin sen uhka, sillä parhaassa tapauksessa ne voivat ravita keskustelua merkittävästi. Esimerkiksi jalkapallon maailmassa hyvinkin erilaisista lähestymiskulmista ponnistavat joukkueet voivat herättää yhtä lailla ihastusta ja intohimoja. On mahdotonta määritellä miten peliä kuuluisi pelata, mutta tärkeintä on kyetä seisomaan omien näkemystensä takana, kuten Jarkko Rantala Pääkallon tuoreessa jutussa osoittaa.
Siinä missä Rantalan toiminta ansaitsee edellä mainitut kehut, herättivät jutun itse peliin liittyvät lausunnot edelleen meissä sekä jatkokysymyksiä, että haastoja. Nostamme tässä esiin ajatuksia herättäneet kohdat, sekä käymme niitä kohta kohdalta läpi, lisäten näiden perään jatkokysymyksiä, sekä näkemyksiämme:
– Jos ajatellaan sitä, että pelataan ”alueella miestä”, niin se tuo myös sen vastustajan pelaajan siihen läheisyyteen, jolloin se muokkaa peliä väistämättä siihen suuntaan, että me ajaudutaan 1 vs. 1 -tilanteisiin. Sehän ei ole meidän tavoite, sillä hyvä pelaajahan hoitaa sen 1 vs. 1 -tilanteen siten, että ei koskaan joudu liian lähelle vastustajaa, mutta me ei sitä voida välttää.
– Tämä 1 vastaan 1 pitää käsittää myös niin, että se ei tarkoita sitä, että painitaan ja väännetään. Se tarkoittaa sitä, että vastustaja on merkannut sinut, ja se on joskus iholla, ja joskus kahden metrin päässä. Niissä tilanteissa pelaajan on opittava tekemään oikeita valintoja. Se taas vaatii sen, että pelaajalla on sekä teknisiä että fyysisiä taitoja selviytyä tilanteista, Rantala valotti.
Pelaajalle oikeiden valintojen tekeminen on monivivahteisempi kokonaisuus, kuin että hän ikään kuin kulloisessakin tilanteessa toimii yksin kentällä, ja että päätös perustuisi tämän yksinäisyyden hetken tapahtumiin. Näin ollen, kuinka oikeat valinnat linkittyvät pelaajan fyysisiin ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ja kuinka paljon näiden harjoittaminen parantaa oikean päätöksen tekemistä kompleksissa kokonaisuudessa, jossa muuttujia on useampia kuin 1v1- tilanteeseen osallistujat. Onko oikea päätös jotain sellaista, jonka voi hankkia itselleen käyttämällä tekniikka ja fysiikkaa vaihdannan välineenä?
Olisiko joukkuepelin ja invaasiopelin kontekstissa kuitenkin niin, että pelaajan oikeisiin valintoihin vaikuttavat sekä kanssapelaajien luomat kutsut toimintaan, sekä vastustajien tuomat estot vastaaviin. Näin ollen ratkaisut myös näihin tilanteisiin löytyvät kollektiivisen joukkuepelaamisen harjoittelusta, jossa yksittäisen pelaajan teknisten ja fyysisten ominaisuuksien harjoittamisen sijaan keskiössä olisivat vuorovaikutussuhteiden parantaminen.
– Sveitsi on jo hyvin lähellä sitä todellisuutta miten Suomi on pelannut. Se on luonut omalta osaltaan haasteen. Meidän tulee nyt löytää keinoja vastata siihen pelityyliin, jota kansainvälisessä salibandyssa pelataan. Siitähän tässä oikeastaan on kyse, että meidän täytyy pystyä monipuolistamaan omaa pelaamistamme, Rantala kommentoi.
Jos otamme tämä taustaksi liiton virallisen tavoitteen olla jokaisella osa-alueella maailman paras salibandymaa vuonna 2028, on näin kommentista tulkittavissa melko deterministinen henki. Muiden meille asettamien haasteiden vuoksi me joudumme sopeutumaan. Toki on niin, että muiden maiden reaktiot vaikuttavat myös omaan pelaamiseen, mutta silti on kysyttävä miksi tulokulmaksi on otettu 1v1- pelin korostaminen? Voitaisiinko sen sijaan myös tässä lähestyä asiaa siitä kulmasta, että tähän problematiikkaan vastausta haettaisiin joukkueen yhteispelin pelaamisen kontekstista? Suomi voisi siis ottaa hyökkäyspelin järjestelmällisen kehittämisen kautta pelillisen valtikan itselleen. Siksi onkin kysyttävä miksi tätä haastetta lähestytään tietyllä tapaa muiden ehdoille alisteisessa roolissa? Mikäli kansainvälistä tasoa mitataan yksilöiden silmänaloista, voisi tämä toimia vieläkin herättelevämpänä kutsuna lähestyä kansainvälistä peliä sen sijaan kollektiivisen pelaamisen kautta. Miten jalostaa joukkueesta sen osia vahvempi summa. Tätä analogiaa seuraten kansainvälinen peli kehittyäkseen kutsuu puoleensa parempia kollektiiveja.
- Tuohan on vähän hassu kysymys. Maajoukkuetoiminnassakin pitää mennä joukkueen ehdoilla, sillä sehän olisi absurdi tilanne, jos ei puhuttaisi joukkuepelaamisesta joukkuelajissa. Meidän pitää puhua näistä yksilöiden ominaisuuksista, jotta voimme antaa oikeanlaisia ärsykkeitä pelaajille, jotta he kehittyisivät sille tasolle millä kansainvälinen peli on. Tarvitaan siis parempia yksilöitä.
– Uskon, että niistä ärsykkeistä pitää puhua valmentajien ja pelaajien kanssa. Yksi tärkeä osa on, että pelataan paljon ja se on tärkeä osa, sillä peliä vartenhan tätä tehdään. Jossain vaiheessa pelaajauraa pitää kuitenkin miettiä, että voidaanko tukea yksilön ominaisuuksien kehitystä ja miten se tuki tapahtuu. Tämä keskustelu tarkoittaa enemmän sitä.
Olemme pitäneet tätä keskustelua blogimme kautta melko usein esillä. Tässä korostuu tietynlainen suomalaisen valmentajuuden perinne ominaisuuksien kehittämisessä, johon kenties voidaan nähdä yhdistyvän myös nykypäivänä paljon esillä olevaa yksilökeskeistä valmennusta ja sen tärkeyttä joukkuepelin kontekstissa. Jos kuitenkin joukkuepelin syvin olemus on siinä, että joukkue pelaa toista joukkuetta vastaan, ja että joukkueen toiminnan keskiössä on tehdä omasta joukkueesta osiaan vahvempi kokonaisuus, voidaankin esittää jatkokysymys siitä kuinka yksilön yksikkönä toimimisen ominaisuuksien kehittäminen palvelee tätä kompleksia kokonaisuutta? Luonnollisesti on selvää, että kun käytössäsi on parempia pelaajia, se vaikuttaa myös joukkuepeliin. Mutta filosofinen ero piilee siinä, missä viitekehyksessä yksilöä tarkastellaan. Onko se oma, omia irrallisia päätöksiä tekevä tekninen yksikkö, vai onko yksilön toiminta kuitenkin aina alisteista suuremmalle kokonaisuudelle ja sitä kautta myös yksilön kehittäminen nähtävissä kollektiivista pelaamista palvelevassa viitekehyksessä.
-Konkreettisesti kyse on siitä, että vastustajat haluavat päästä ikään kuin miesmerkille, ja pelata alueelta miestä, jolloin vastustajat haluaa luoda 1 vs. 1 -tilanteen. Jos me aina tuodaan siihen lähituki, ja halutaan luoda 2 vs. 1 -tilanne, niin meillä on kaksi vastaan kaksi -tilanne äärimmäisen pienellä alueella. Silti aina jollain pelaajalla on pallo, ja sitä palloa vastaan vartioi pelaaja. Väistämättä kyseessä on jonkin sortin 1 vs. 1 -tilanne.
Siinä missä edellä viittasimme determinismiin, voidaan myös tätä kommenttia tulkita vastaavan spektrin kautta. Lisäksi kun viemme tämän salibandyliiton vuoden 2028- vision kontekstiin, niin onko tälle tavoitteelle kuinka hyödyllistä, että Suomen lähtökohtana on sopeutuminen haasteisiin niiden ratkaisemisen sijaan. Mikäli vastustaja pyrkii luomaan kentälle miesvartioinnin kautta 1v1 -tilanteen, niin mikä on tällaiseen lähtökohtaan optimaalisin lähestymistapa? Onko keskityttävä tällaisten tilanteiden ratkaisemiseen, vai löytyisikö tähän myös ratkaisukeskeinen kulma edelleen joukkueen pelaamisen organisoinnin kautta pyrkimällä minimoimaan vastustajan aikeita? Olisiko siis mahdollista, että tämä 1v1- tilanne otettaisiinkin enemmän vastaan sellaisena haasteena, jonka pyrkisimme ratkaisemaan luomalla enemmän 2v1- tilanteita. Myös se, että Rantala mainitsee 2v1- tilanteiden muodostavan pienen alueen 2v2- tilanteen on siinä mielessä erikoinen, että 2v2 - tilanne on jo hyvin erilainen kuin 1v1- tilanne. Lisäksi tässä ajatuksessa 2v2- tilanne pilkotaan myös kahdeksi erilliseksi 1v1 - tilanteeksi, joka alleviivaa aiemmin syntynyttä kuvaa siitä, että pelaaja toimii kentällä yksin. Mikäli taas on niin, että kentälle muodostuu pienen alueen 2v2- tilanne, millä keinoin organisoimme pelaamisemme niin, että tällöin saisimme siihen 3v2 - tilanteen hetkellisesti? Jos näiden alueellisten ylivoimien luominen on muissa pallopeleissä mahdollista, pitäisi sen olla myös salibandyssa.
Lisäksi jos vielä tarkastelemme tätä pienen alueen 2v2- tilanteen syntymistä, se voisi olla myös joukkueen pelin tavoite, jonka myötä pyritään houkuttelemaan vastustajaa pieneen tilaan, ja jonka avulla pystymme synnyttämään laajempia tiloja muille kentän alueille. Tällainen pienen alueen 2v2 - tilanne voidaan siis nähdä myös uhkien sijaan mahdollisuutena ja yhtenä osana joukkueen pelitapaa.
-Koen, että meillä on kansallisesti haasteita näissä tilanteissa. Me hukataan liian usein pallo tuollaisissa tilanteissa. Jos me halutaan pelata pallon kanssa ja kontrolloida pelivälinettä sekä pelata monipuolista hyökkäyspeliä, niin silloin olisi pystyttävä pelata sillä tavalla, että pallokontrolli säilyisi.
Rantalan näkemyksen perusteella on vedettävissä se johtopäätös, että Suomen pallollinen peli ei ole riittävän hyvää ja tätä kautta Suomi ajautuu liian usein näihin tilanteisiin, joihin tulevaisuutta ajatellen pyritään reagoimaan. Näemmekin tässä kommentissa sikäli ristiriitaa, että kun on nähty edellä mainittujen pallonmenetysten olevan ongelma, tulisi Suomen kaikin voimin pyrkiä kehittämään omaa joukkuepelaamistaan. Kehittämistä voisi viedä siihen suuntaan, että se ei olisi niin hauras näiden 1v1- tilanteiden osalta ja sitä kautta pyrkiä vahvemman rakenteen joukkuepelaamiseen.
Tämä kommentti herättää myös sen ajatuksen, että ikään kuin ulkoistetaan pallonmenetykset ja sitä kautta pelin haasteet yksilölle, joka ei kykene pelaamaan voitokkaasti näitä 1v1 -tilanteita. Siinä missä pallolliselle pelaajalle tuotetaan kanssapelaajien toimesta kutsuja toimintaan, on pallonmenetyksen pistäminen pallollisen pelaajan harteille ongelmallista, sillä näin tilanteessa on epäonnistuttu jo alkaen kanssapelaajien ja vastustajan vuorovaikutussuhteista aina pelaajan päätöksentekoon. Onko tässä tapauksessa tosiaan johtopäätös se, että yksilön ominaisuuksia ja fysiikkaa kehittäen ratkaisemme ennen kaikkea vuorovaikutussuhteiden ja päätöksenteon problematiikkaan?
-Ei, mutta se on osana strategiaa. Strategian mukaisesti meillä on maailman parhaat salibandyn pelaajat, mutta meillä on myös maailman parhaat joukkueet ja sarjat. Sen mukaan seurojen kehittyminen, vahvat seurat ja liigajoukkueet sekä vahvat maajoukkueet ovat keskiössä. Ne vahvat liiga- ja maajoukkueet tarvitsevat kuitenkin yhä parempia pelaajia, Rantala selvensi
Tiedämme, että liiton visiossa on paljon muitakin tavoitteita kuin maailman parhaiden pelaajien tuottaminen. Tässä parhaiden pelaajien tuottamisen tavoitteessa kuitenkin piilee se filosofinen ero, että tässäkin yksittäinen pelaaja tulee “tuotantoketjun” viimeisenä tuotteena, ei keihäänkärkenä. On tärkeää ymmärtää, että tässäkään asiassa yksilöt eivät tule ennen joukkuetta. Suomalaisella salibandylla on vasta sen jälkeen maailman parhaat yksilöt, kun meillä on maailman parhaat seurajoukkueet ja sarja. Paras tapa kehittää hyviä pelaajia, on kehittää seuroja, joukkueiden harjoittelua ja niiden pelaamista. Maailman parhaat pelaajat ovatkin kokonaisvaltaisen ja laadukkaan työn mahdollinen seuraus, ei itseisarvoinen tavoite. Pitää päästä pois kuplasta, jossa lähdetään tekemään maailman parhaita salibandynpelaajia. Laajemmissa silmänaloissa kokonaisvaltainen työ kautta linjan vaikuttaa myös lajin ympärillä toimiviin sidosryhmiin toiminnan arvojen kautta.
Salibandyliiton huippu-urheilujohtaja Jarkko Rantala otti joulun alla kantaa salibandyn tulevaisuuden suuntauksiin (Etelä-Saimaa 18.12.2017). Jutun mukaan “kansainvälisissä peleissä 1 vastaan 1 -pelaaminen korostuu joukkuelajissa koko ajan enemmän”. Olemme blogissamme jo aiemmin ottaneet kantaa joukkuepalloilun kehityssuuntiin täysin päinvastaisin päätelmin. Varsinkin suuremmissa, kypsemmissä ja evoluutiossaan edistyneemmissä lajeissa kuten jalkapallossa, koripallossa ja vaikkapa käsipallossa peli on yhä vain paremmin organisoitua. Joukkuelajissa paras tulos saavutetaan kun joukkue toimii yhdessä, pelaa kuin yksi organismi. Tämän pitäisi olla valmentajille itsestäänselvyys.
Heikommin organisoitu joukkue voi voittaa paremmin organisoidun vain, jos sen yksilötason laadullinen ylivoima on suurempi kuin vastustajan yhteispelin tuottama lisäarvo. Tällöin joukkueen pelaajat ratkaisevat pelitilanteita joukkueen eduksi heikommin tuettuina ja heikommalla kommunikoinnilla. Ei ole olemassa mitään perusteltua estettä sille, että paremmankin materiaalin pelaajat pelaavat organisoidusti. Tällöin joukkue voi voittaa mestaruuksia kovimmissakin kilpailuissa. Heikomman joukkueen yllätysvoitto on tällöin epätodennäköistä. Joukkuepelin ja pelaajien kehittäminen taitaviksi pelaajiksi eivät siis ole vastakkaisia, jos joukkueen pelitapa perustuu pelin yleisiin periaatteisiin. Siksi vastakkainasettelu on lapsellista. Joukkuelajissa joukkuepelaamisen järkevä kehittäminen kehittää pelaajaa.
Uutisen mukaan Rantala sanoo myös: “Muutkin maat ajattelevat pallottoman pelin pelaaja vastaan pelaaja -lähtöisesti. Se muokkaa myös vaatimuksia meidän yksilöille”. Pallottoman pelin ajattelu puolustaja-hyökkääjä -pareihin pohjaten on esimerkiksi koripallossa usein käytetty lähestymistapa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että joukkueen kannattaisi pyrkiä pelaamaan tilanteita puhtaasti 1vs1 -tilanteina.
Hyökkäävä joukkue ei voi yksin päättää hyökkäävänsä “yksi vastaan yksi” mikäli vastustajan puolustus on muulla tavoin organisoitu. Vastustajalla on siihen sanottavansa. Huipputasolla puhdas miesvartiointi on harvoin toimiva puolustustapa, joten aidon 1vs1 -tilanteen rakentaminen huippuhyökkääjälle heikompaa puolustajaa vastaan vaatii joukkueelta onnistuneen kollektiivisen esityön. Selkeän 1vs1-tilanteen rakentaminen, eristäminen, vaatii vastustajan haastamista yhdessä, siten että etäisyydet puolustajien välillä kasvavat niin suuriksi, että puolustajalla on suuri tila puolustettavanaan. Samalla pallo pitää saada pelattua valitulle hyökkääjälle ennen kuin vastustaja saa tilanteen tasapainotettua.
Salibandyssa puolustus on perinteisesti organisoitu jonkin alueellisen muodon pohjalta. Tämä asia saattaa olla lähiaikoina muuttumassa, mutta vielä viime MM-turnauksessa Ruotsikin pelasi selkeästi alueellista 2-1-2 -pohjaista puolustusta miespohjaisen puolustuksen sijaan. Tämä mahdollistaa pallottomien pelaajien hyökkäyspelaamisen organisoinnin (sijoittumisen) periaatteilla, joiden avulla numeraalinen ylivoima luodaan sijoittumalla - siis ilman varsinaista 1vs1-tilannetta. Hyvin pelaamalla on näin myös mahdollista rakentaa vapaita laukaisupaikkoja, joissa puolustaja on kokonaan myöhässä tilanteesta.
"The concept of the third man is impossible to defend. Impossible"
- Xavi Hernandez
Pallollisen hyökkääjän paremman 1vs1-pelaamisen ohella hyökkääjälle tulisi pyrkiä luomaan etua vastustajaan nähden. Jos tämä kulma jätetään huomiotta, menetetään iso osa pelin kehityksen potentiaalista. Edun luominen järjestelmällisesti ei onnistu vain pyrkimällä (satunnaisesti) yksilönä irti omasta puolustajasta. Sen sijaan pätevillä viisikkopelin hyökkäysrakenteilla joukkue voi toistuvasti ja ennakoitavasti vapauttaa ainakin yhden pelaajan, jolle peliä edistävä ja vastustajaa liikuttava syöttö voidaan yrittää antaa - tai jolla on tilaa edetä itse. Joukkueen yhteinen ennakointi ja kommunikointi on oleellista. Se muodostuu yhteisestä pelin kielestä, jaetuista pelitekojen merkityksistä.
Voitaneen sanoa, että tähän saakka maajoukkueemme ovat aikuisissa lähteneet maailmanmestaruuskilpailuihin altavastaajana. Valmistautumisessa on keskitytty nimenomaan kohtaamaan Ruotsi finaalissa. Pelitavallisesti Suomi on pyrkinyt vastaamaan Ruotsin hyökkäyspeliä vastaan rakennetulla puolustuspelitavalla. “Muiden maiden” pelitapa-valintojen ei tulisi sanella hallitsevan mestarin ja salibandyn suurmaan, Suomen pelitapaa. Pallollisen pelin kehittäminen ei ole ollut miesten maajoukkueen osalta kovin aktiivista, saati näkyvää. On luotettu vastahyökkäyksiin sekä yksittäisen ottelun sattuman mahdollisuuteen. Näin myös lausuttiin julki naisten maajoukkueen osalta viime kisoissa.
Tällä välin muut maat, erityisesti miehissä Sveitsi ja Tsekki ovat kirineet eroa kärkikaksikkoon. Varsinkin Sveitsin pelissä on näkyvästi meneillään prosessimainen kehitys myös pallollisessa pelissä. Muiden huippumaiden pelissä tällaista kehitystä ei ole ollut nähtävissä. Riskinä on jäädä kyydistä, muut tällaisilla keinoilla kehittyvät yhteispelissä esimerkiksi sellaisissa pelin vaiheissa, joita Suomessa ei varsinaisesti vielä edes organisoida.
Etelä-Sanomien uutisen mukaan “Salibandyliitto on asettanut tavoitteen, että vuonna 2028 Suomessa on maailman parhaat pelaajat.” Herää kysymys, onko meillä vuonna 2028 maailman parhaita pelaajia joukkueellinen vai muutamia? Eikö salibandy ole joukkuelaji? Siinä olemme henkisesti kakkossijalla hallitsevana mestarina. Nykytilassa voimme voittaa yksittäisten kisojen yksittäisen finaalin altavastaajana. Entä miten Suomi voisi seuraaviin MM-turnauksiin valmistautua näyttämään muille miten salibandya pelataan suomalaisella identiteetillä? Onko suomalainen salibandyn pelaaja suoraan verrattavissa ruotsalaiseen jollakin määrällisellä ominaisuudella? Entä jos keinomme pelata voittavaa salibandya olisikin enemmän “yksilöiden” taidoissa pelata tiivistä yhteispeliä (kuten esim. positional play), kuin yksilön taidossa selvitä jopa irrallaan muusta viisikosta, ilman kollektiivin tukea.
Hallitsevana mestarina Suomen tulisi siis astua “kuskin paikalle” ja ainakin etsiä keinoja, joilla Suomesta tulisi salibandyn suunnannäyttäjä jo paljon ennen vuotta 2028. Suomessa ei tule enää vain reagoida siihen mitä Ruotsi tai muut maat tekevät. Peliin tulisi kehittää sellaisia elementtejä, joihon muiden maiden olisi vastattava uusin keinoin. Tämä tietysti pätee myös arkitekemiseen seuroissa. Jos todella ajattelemme ruotsalaisten pelaajien olevan paljon parempia yksilöinä ja keinomme kuroa ero kiinni olevan lähinnä 1vs1-pelaamisessa, saattaa tavoitteen saavuttamisessa todella kestää mainittuun vuosilukuun.
Vastaukset eivät ole kiven alla, jos uskaltaa etsiä oikeista suunnista. On pelilliset syynsä sille, miksi joukkuepalloilun huippulajit kiinnostavat ja toisaalta, miksi oppia kannattaisi ottaa näistä lajeista, joissa peliä on työstetty pitempään, laajemmalla ja suuremmilla resursseilla. Silloinkin kun niitä pelataan eri alustoilla ja niistä puuttuisivat mailat tai maalivahdit.
Lionel Messi when asked what's more important, organization or talent in football? pic.twitter.com/SfehTCBkbU
Keskiviikon LASB-podcastin pelipuheosuudessa keskityimme erityisesti SalBa-Steelers -kamppailuun. Kumpikin kesällä vahvistuneista - SalBa ehkä hieman, Steelers huomattavasti - joukkueista oli voittanut liigan avausottelunsa, mutta sen jälkeen ajautunut viiden ottelun tappioputkeen. SalBa vei ottelun nimiinsä lopulta lukemin 9-5. Ohessa vielä muutama Podcastin keskustelua täsmentävä nosto pelistä.
SalBa
SalBa on silminnähden pyrkinyt kehittämään organisoitua hyökkäyspelaamistaan. Erityisesti joukkueen ykköskentällinen (Lehtoniemi-Hyvönen-Vuorinen; Kaerla-Rokosa) kykeni ajoittain pelaamaan mallikkaita pitkiä hyökkäyksiä, joista alla yksi maaliin johtanut pätkä.
SalBan 4-2 johtomaalia edelsi maltillinen rakennusvaihe, jossa Antti Vuorista lukuunottamatta jokainen pelaaja osallistui pelintekemiseen. SalBa liikutti maltillisesti Steelersin viisikkoa ja kykeni murtautumaan Steelersin oikean laidan puolelta hyökkäysalueelle. Jani Lehtoniemen rystypoikittaissyöttö ei ehkä ollut se turvallisin ratkaisu, mutta koska Steelersin viisikkoa oli jo hetken aikaa liikutettu, syöttölinja jäi auki.
Kuva 1: Huomaa Niko Kaerlan kylkiasento heti Steelersin ykköskarvauslinjan takana. Kylkiasento mahdollistaa pelaamisen myös eteenpäin, toisin kuin normaalisti näissä tilanteissa nähtävä negatiivinen peliasento (selkä vastustajan maaliin päin).
Kyetäkseen pelaamaan laadukkaita pitkiä hyökkäyksiä kentällinen tarvitsee joko vahvasti organisoidut ja harjoitellut hyökkäyspelimallit tai älykkäitä pallollisia pelaajia - mieluummin sekä että. SalBan ykköskentällisessä akseli Rokosa-Hyvönen kykenee tulkitsemaan peliä ja rytmittämään viisikon hyökkäyspeliä tilanteeseen sopivalla tavalla. Pisteiden valossa Steelers-ottelussa erottui edukseen erityisesti 96-syntynyt kentällisen vasen laitahyökkääjä Jani Lehtoniemi, joka Rokosa-Hyvönen -akselin tuoman järjestyksen kautta kykeni luomaan kaaosta Steelersin kiusaksi. Lehtoniemen ratkaisut pallollisena pelaajana eivät aina olleet tilanteeseen nähden parhaita mahdollisia - erityisesti kolmannessa erässä opportunismi alkoi karata käsistä. Kentällisen pallollisen pelin laatu auttoi kuitenkin viisikkoa pysymään pääosin yhtenäisenä.
SalBan pystyi ajoittain mallikkaisiin suoriin hyökkäyksiin. Tällä kertaa toteuttajana kakkoskentällinen.
SalBan kahden muun kentällisen hyökkäyspelaaminen ei yltänyt likimainkaan ykköskentällisen tasolle. Kyseessä on varmasti pelaajatyyppikysymys - selkeät hyökkäyspelilliset johtajat ehkä näistä kentällisistä puuttuvat - mutta myös se, että hyökkäyspelin kehittämisprosessi lienee enemmän tai vähemmän alkutaipaleella. Ykköskentälliselläkin nähtiin päällekkäistä sijoittumista murtohetkillä, joten työtä vielä riittää. Emme videoarkistokuvan perusteella näe koko kenttää ja sen myötä viisikon pallottomien pelaajien liikkeiden täsmällisyyden arviointi on vaikeaa, mutta yhtä kaikki, SalBan hyökkäyspelaamisen organisointi on vaiheessa. Siitä huolimatta selkeitä positiivisia signaaleja on nähtävissä ja joukkueelta löytyy nyt ykköskentällisensä osalta viisikko, joka kykenee toimimaan pelitapaesimerkkinä muulle joukkueelle.
SalBan viisikko tunnisti videon kaltaisia tilanteita, joten voi olettaa niitä käydyn läpi. Toiminta ei ollut aina säännöllistä ja täsmällistä, mutta sitä oli nähtävissä. Voidaan näin olettaa, että jonkinlainen pelillinen prosessi on käynnissä. Videossa hyökkäysalueen hyökkäyspelissä pohjalle tarjottava keskituki.
SalBan pelaamisessa yhtenä tukijalkana pysynee kehittyneestä hyökkäyspelistä huolimatta vastahyökkäykset, joita se käynnistää useamman kauden kokemuksella keskustan kautta melko mallikkaasti. Tilanteiden vieminen loppuun ja välttyminen vastahyökkäysten vastahyökkäyksiltä ei ole huippuluokkaa ja tässä voisi olla vielä vähän työsarkaa, jotta peli ei mene kaahaamiseksi.
Ottelussa nähtiin myös hetkiä, jolloin kumpikin joukkue hyökkäsi epäorganisoidusti ja alivoimaisena.
Steelers
Steelersillä on edessään aikalisän paikka. Kun käsitellään pelitapaa kokonaisuutena -yksinkertaistettuna - joukkueen tulee tietää millaiseksi se haluaa otteluiden muodostuvan, miten se pyrkii rakentamaan maalipaikkansa ja miten se haluaa estää vastustajaa rakentamasta maalipaikkoja. Jos joukkue kykenee vielä oman pelitapansa sisällä hieman muokkaamaan peliään vastustajasta riippuen - tämä on erityisen tärkeää keskikastin ja sitä alemman kategorian joukkueille - voidaan puhua siitä, että se pelillinen työkalupakki on kasassa.
Steelers ryhmittyi ottelussa laajasti käytettyyn W/puoltava 2-2-1 -karvaukseen, jossa oikea laita pelaa 2-3 metriä keskiviivan yläpuolella, vasen laitahyökkääjä noin keskiviivalla, sentterillä on laaja keskustavastuu ja vasen puolustaja pyrkii estämään syöttöjä Steelersin maalista katsottuna vasempaan kulmaan ja/tai hakee riistoja etupuolelleen.
Kuva 2: Perinteisessä W-karvauksessa oikea laitahyökkääjä pyrkii estämään erityisesti pystysyötön oikealta puolelta samaan laitaan, sillä ko. syöttö on muiden haastavampi katkaista. Selkeimmät riistopaikat kuvassa harmaana soikiona ja mikäli riisto onnistutaan näillä alueilla tekemään, joukkueella on hyvät aihiot vaaralliseen vastahyökkäykseen.
Steelersin karvausryhmityksen toteutus ei ollut onnistunut. Se ei onnistunut saamaan riistoja vastahyökkäyspeliä ajatellen hyviin paikkoihin eikä toisaalta kyennyt estämään SalBaa pääsemästä syvälle Steelersin puolustusalueelle (toim. huom. Syvään pääsee _aina_. Kyse hyökkäävällä joukkueella siitä, mitä mahdollisuuksia pallon saavalla pelaajalla on jatkopeliin. SalBa on tässä kehittynyt). Steelers pelaa erittäin pienenä ja tiiviisti 2-1-2 -ryhmityksessä kun pallo on heidän maalinsa takana. Tämä ei ole varsinaisesti minkäänlainen ongelma, mutta Salibandyliigassa on erittäin vaikea rakentaa vaarallisia vastahyökkäyksiä niin syvästä ryhmityksestä tilanteenvaihtohetkellä - riistoja pitäisi saada myös karvauspelin tuottamana.
Erityistä huomiota herätti, että Steelersin oikeat laitahyökkääjät eivät kyenneet estämään SalBaa pelaamasta pitkää syöttöä Steelersin maalilta katsottuna oikeaan laitaan. SalBa ei edes mitenkään erityisen täsmällisesti tuottanut vaikeita valintatilanteita Steelersin oikeille laitahyökkääjille. Kyseessä on perinteisen W-karvauksen kannalta olennainen yksityiskohta, sillä ko. laitaan on vaikea tuottaa säännönmukaisesti riistopaikkoja. Lisäksi se tuottaa herkästi sentterille alueellisia alivoimatilanteita.
Videopätkässä Steelersin oikea laitahyökkääjä ei onnistu suojelemaan omaa laitaansa, vaan pitkä syöttö SalBan puolustajalta syvälle menee läpi. Ko. syöttö on vaarallinen perinteistä W-karvausta vastaan.
Steelers siirtyi muutaman kerran ottelun aikana korkeaan prässiin (työntö), mutta joukkue toteutti sen yleisesti vain kolmella pelaajalla. Vaikka tämä jättää luonnollisesti varmistavaan rooliin yhden pelaajan enemmän, se tekee prässin purkamisesta myös monin verroin helpompaa. Yleisesti tuloksena on vain viisikon etäisyyksien kasvaminen ja epäorganisoitunut hetki. Mikäli korkeaan prässiin ei osata / haluta tuoda neljää pelaajaa, se mahdollisesti kannattaisi jättää tekemättä kokonaan. SalBaa parempi joukkue rankaisee näistä epäyhtenäisistä prässeistä kovalla prosentilla.
Steelersin hyökkäyspelin organisointi oli kuitenkin itselleni se kiinnostavin seurattava asia. Joukkue vahvistui kesän aikana ja siltä löytyy riveistään hyökkäyssuuntaan erittäin laadukkaita pelaajia (Ville Lastikka, Nico Jonaesson, Iiro Nurminen, Heikki Hätönen jne.). Puolustajien pallollinen osaaminen ei ehkä ole ihan vastaavaa luokkaa, mutta varsin riittävä joka tapauksessa. Joukkueen hyökkäyspelin organisointi oli kuitenkin tässä SalBa-ottelussa heikkoa, eikä se kyennyt rakentamaan systemaattisesti laadukkaita suoria tai pitkiä hyökkäyksiä oikeastaan missään vaiheessa. Joukkueen puolustusalueen hyökkäyspelissä erottui käytännössä kaksi mallia, mitä joukkue yritti useampaan kertaan toteuttaa, pakki-sentteri -koukkaus ("ongenkoukku") sekä sentterin alakolmiosta pienestä esiliikkeestä tekemä viistosyöttö (usein ilmassa) toiseen laitaan. Ensin mainittua ei säännönmukaisesti käytetty.
Tämän lähdön perusajatusta en tavoittanut. Toki tässä tapauksessa keskialue ylitetään yksinkertaisesti, mutta sillä on vaikea saavuttaa mitään. Kun vastustajaa ei ennen viistosyöttöä liikutettu juuri lainkaan, ei syötön mahdollisesti vastaanottava pelaaja saa sitä mihinkään laadukkaaseen tilaan. Pallo toisin sanoen kyllä toimitetaan hyökkäysalueelle, mutta jatkopelaaminen on hyvin vaikeaa. Lisäksi viisikon etäisyydet toisistaan kasvavat.
Samanhenkinen malli hieman myöhemmin.
Käytimme TPS:n kanssa ajoittain yhtenä murtautumismallina ns. pakki-siipivaihtoa, jossa hieman sama idea (klippi kaudelta 11-12). Siinä kuitenkin oleellista, että vastustajan prässitaso on korkeampi ja että painottomalle laidalle tehdään tilaa. Matalan prässitason karvausta vastaan ko. toimenpide on melko toiverikas ratkaisu.
Steelersin hyökkäyspelin organisointi ei tällä hetkellä mahdollista joukkueen huippuyksilöiden vahvuuksien esilletuloa. Mikäli joukkue mielisi rankoa vastustajiaan vastahyökkäyksistä, sen tulisi viilata karvaus- ja puolustuspeliään ja selkeyttää mihin joukkue haluaa riistomahdollisuuksia rakentaa. Maalivahtien jatkuva vaihtelusirkus ja epäsuora syyllistäminen tuskin tuottaa positiivista lopputulosta. Tässä pelissä torjuntavuoron saanut Pasi Järvinen kaiken lisäksi käytännössä piti joukkuettaan pystyssä erityisesti toisen erän lopussa.
Yhteenveto
Jumbofinaali meni ansaitusti SalBalle. Se oli merkittävästi parempi ja yhtenäisempi joukkue ottelussa ja erityisesti sen hyökkäyspelissä on nähtävissä positiivista kehitystä, kuten pitääkin silloin kun joukkueen runko on säilynyt ja valmennus aloittaa toisen kautensa. Steelersillä sen sijaan on pohdittavaa. Joukkue on vahvistunut viime kaudesta, mutta sen pelaaminen ei ole käytännössä kehittynyt. Joukkueen jatko-ohjelma on haastava ja erityisesti hyökkäyspelissä ei ole mitään viitteitä monipuolisista rakenteista. Joukkueen valmennusjohdon pitänee melko pian istua alas ja pohtia lähteäkö kylmän inhorealistiselle "matala blokki ja raasto" -linjalle, sillä hyökkäyspelin kehittäminen on pitkä, ylikautinen prosessi - se ei kelkkaa työntämällä kehity. Inhorealistisella linjallakin Steelersin tulisi löytää keinot miten saada paremmista paikoista riistoja ja sen myötä laadukkaampia vastahyökkäyksiä.
How do you play medium high zonal 2-2-1 press? How do you break low block 1-2-2, aka “Erä’s cottage”? How do you start the build up from your defensive zone with a back triangle?
People contact me often and ask different kind of questions about floorball and I’m very pleased about it. There is lots of young and also older coaches from Finland (and abroad) who are motivated to learn and who are open to new ideas. I try to always answer carefully and with respect because if you are willing to ask sincere questions from an unknown guy, you deserve a proper answer. Sometimes the questions are about broader topics, sometimes about specific situations for example how does zonal 2-2-1 work.
However. It is somewhat difficult to answer those kind of specific questions because I don’t know how to answer. You know, it depends.
It depends.
There is no “right way” to play for example 2-2-1 press or “right way” to build up the game from back triangle. It depends what you want to achieve with that. It depends what is your players background. It depends how your players have played those situations before. From what level do you want to press the opponent and how intensively? Do you stay on your own zones or do you follow your man? If so, how far? Where do you want to win the ball and after that, what would you like to do? Where do you want to play the ball in the build up phase? To which player? Would you like to play the ball to a player who’s body is facing our own goal or to a player who’s body is facing the opponents goal?
And so on. Also, it is not very good idea to separate these moments from the whole. In a game you try to constantly balance with the attacking and defending moments, with control and organisation and you try to to live with unorganised moments. It is easy to block the opponents attacking game in the imaginary world of tactics board but the game is a complex system where many different interconnected things make the player’s and line’s decision making and communication harder.
Picture 1: Cues for the player in closed drill vs. A game situation
A common challenge is how to make the preferred actions in the field transfer from the coaches head to the actual, complex game situation. Almost every coach has said to his players - and I bet all the players have heard it - that “We just talked about this situation” after the situation in the field has ended with unwanted results. The thing is however that the drawings on the tactics board - not to mention drawings on the sand - are not enough. If you want to be able to make high quality decisions in a game from moment to moment, you need repetitions without repetition in your training sessions. As the opponent is more unpredictable than the magnets on your tactics board, you need practice in these unpredictable moments. When you are trying to learn your game model, “know-what” is not enough. You need “know-how”.
(Know-how is a term for practical knowledge on how to accomplish something, as opposed to “know-what” (facts). Source: Wikipedia)
A Minimal case study; Classic’s challenges in their defensive zone build up against Falun
The Finnish champions Classic has a strongly player-led game model. Classic faced Swedish powerhouse Falun in the Champions Cup final game in Seinäjoki and although Classic's roster has perhaps weakened a bit as Nico Salo and Riku Reunamäki have left the club, the team still has a very strong core. Five players played in Finnish World Games team (Savonen, Lamminen, Johansson, Piha and Salin). Joonas Pylsy played in the gold-winning Team Finland in World Championships, Mikko Leikkanen has been a national team regular whenever healthy, Joona Rantala is one of the most promising Finnish youngsters and Lassi Toriseva has shown to be able to win the big games in the playoffs. And of course there’s also Lassi Vänttinen who still knows how to put the ball to the net. In other words, although Falun’s roster is perhaps a little bit sharper, Classic has a high quality team too.
Falun organised their defense in a very traditional Swedish way as they mostly played their defensive zone defence with zonal 2-1-2 and the attacking zone defence with zonal W/2-1-2. The formation has a very long tradition in Sweden and it is certain that during many seasons it has been drilled to every Falun player’s backbone. This makes defending as a cohesive unit easier and it also helps finding the proper defending “fighting spirit”. This combined with the quality of Falun’s roster would have made it tough for Classic to break the Swedish champions defense even if Classic’s attacking organisation would have been top of the notch. But, with better and more systematic attacking structures Classic would have been able to create more pressure on Falun’s defensive organisation and its weaknesses. More pressure to the defense would have perhaps created more unorganised moments for the swedes which Classic's quality individuals could have exploited. However, as Classic’s attacking organisation is strongly player-led, they were not able to systematically find Falun’s weak spots and Falun was able to keep their defense organised pretty easily.
Pictures 2 and 3: Falun’s W-pressing vs. Classic’s defensive zone attack. In traditional W-pressing the defending team tries to steer the opponent to the left side. There the left defender puts strong pressure to attacking team and tries to force turnovers and create chances for counter-attacks.
Defending team’s right winger normally tries to prevent the attacking team’s players from playing the ball to the right side (from defending team’s perspective). If the attacking team is able to play the ball with quality behind the right winger and simultaneously bring one player to the center, it creates a momentary 1vs.2 situation for the defending team’s center. This creates pressure for the defending team’s organisation.
Classic didn’t try to create this (or any other) situation systematically or it didn’t have clear methods in trying to do so. In the lower picture Classic plays the ball to the left (from their perspective) by circulating the ball from the right, to bottom to left side. The speed of play of this sequence compared to the defending speed of Falun is not enough to create unorganised moment for Falun.
The most simple solution in creating challenges for the W-press is to move the defending team’s right winger towards the center. At the same time one player moves to the back as back support and one player moves to the left side. Sometimes excellent players are able to play the ball directly from this sideways dribble to the player on the left but the safest option is to drop the ball to the back support who plays the ball immediately either to the left side to created space or to the center creating a 2v1 overload against defending team’s center.
Pictures 4 and 5: The ball is played with a systematic structure to the weak spot of Falun’s W-press.
Because Classic faced the best club team in the world, it is very possible that this kind of simple structure wouldn’t have been sufficient to put enough pressure on Falun’s defensive organisation. But because Classic have high quality players in their roster, more complex structures would be within their reach with a proper training.
Video 1: Sweden’s national team played very versatile defensive zone attacking game from time to time during the preparation to the last World Championships.
The challenge for Classic is maybe a bit paradoxically the fact that at the moment, they don’t have real challengers in Salibandyliiga. Passo Peltola has built such a strong group of players that although the game model is player-led, the quality of the players is so high that they are able to create problems to their Finnish opponents without systematic attacking team play. The main goal for the attacking game is to unorganise the opponent and score. Players like Eemeli Salin are able to unorganise the lesser opponents even individually. Against team as good as Falun it was not enough.
Creating a Game Model based on principles
If the players are responsible for organising the attacking game, there will be problems especially when the methods are not working in a game situation. The player lives and feels the game from within himself and is not able to organise himself and four other teammates to a cohesive unit on the fly. Moreover, there will be big challenges if the line is constantly changing or one familiar piece is missing. When this happens, a world class goal-scorer like Sami Johansson seems to be a mere mortal and Jussi Piha doesn’t seem to be a genius after all.
There’s also a problem with drawing lines and “set plays” on the tactics board if the game asks the players to do different kind of decisions. At worst, the team may end up playing far from its potential like what happened to the Swedish U19’s team in the World Championships Final game against Finland. A very skilled group of players were more or less prevented from playing the game at hand as their methods were diminished to just few set plays (more about the U19’s Final from here and here).
A more “antifragile” and adaptable way to create a game model is to create it based on main principles, to sub principles of those main principles and sub sub principles of those sub principles. The team’s training process is then build around these principles starting from the first practice session.
A simplified example:
Moment:
Breaking a W-press
Main principle:
play the ball to the left side of the field (from our perspective) and create a 2v1 -situation against opponents center
Sub principles:
create a passing lane by moving the opponent’s right winger towards the center
Position yourself in the midfield so that we have simultaneously an open player in the center and on the left side
Create an easy passing option to the back by bringing one player as back support
Sub sub principles:
the body position of the back support must be so that he can play a one touch -pass to the left side but is able to keep other options open too
The player who moves to the left side has to be in side body position
The player in the center positions himself just behind the opponents first line of defence and in side body position
And so on. Creating a training process around above-mentioned principles is a very challenging task because it requires the coach to have a very strong idea what he wants to see in a game in numerous different situations. The knowledge in the coaches head is not enough though. After that the coach must create the training process around those principles in a logical manner so that the players are able to learn the game model effectively. Because there are almost infinite number of situations in a game, creating an “antifragile” and adaptable game model is a long process. However, if the team’s training process is logical and smart, the rewards can be great. A team that seamlessly adapts to different kind of situations in a game. A team that has a shared “game language”. Will it bring success and medals for certain? No, because the game is A GAME. However, the probability of success becomes higher when the team is able to adapt to different kind of situations against different kind of opponents and be the best it can be when it really matters.
And once more. How do you build up a game from back triangle in your defensive zon? It depends.
EDIT. Disclaimer. When I write about pressing in a 2-2-1 formation I mean that the team has two players at the top level and at the second level and one at the bottom. For example in Switzerland it would be called 1-2-2, starting from bottom to top.
Picture: 2-2-1 pressing formation. In Switzerland this would be 1-2-2 pressing formation.
Salibandy noussut todella nopeassa tahdissa yliopistojen hikijumpasta merkittäväksi lajiksi. Kasvun myötä kilpasalibandyn ohella laji on asemoinut itsensä vahvasti niin nuorten, kuin sekä varttuneempien vahvaksi liikuttajaksi. Lajin nousun myötä myös infrastruktuuri, pelaajakehitys, sekä valmennuskoulutus ovat ottaneet merkittäviä askeleita eteenpäin.
Siinä missä laji on pikkuhiljaa noussut urheiluna ja harrastuksena kansallisten lajiemme eturintamaan, täysin samaa huomiota ei voida tehdä lajin parissa käydystä julkisesta keskustelusta. Pelistä kyllä ansiokkaasti ja vaivoja säästelemättä uutisoidaan tapahtumien, tulosten ja eri ilmiöiden osalta. Spesifimpi keskustelu itse pelin sisällöstä on sen sijaan jäänyt sangen vähäiseksi. Tiivistetysti sanottuna lajimme kaipaa pariinsa enemmän puhetta pelistä ja sen harjoittelemisesta.
Viime aikoina salibandyn saralla olemme saaneet lukea kaksi erinomaista kirjoitusta. Ensin Antti Hänninen kirjoitti blogissamme (http://complexfloorball.blogs.com/my-blog/2017/09/index.html)tekniikasta, sen käsitteellistämisestä ja sen harjoittelusta Viime viikolla Perttu Kytöhonka kirjoitti Pääkallo.fi -sivustolle (http://paakallo.fi/2017/10/blogi-kurkistus-pelitavan-rakentamisen-maailmaan/ )ansiokkaasti pelitavan rakentamisesta ja sen harjoittelemisen prosessista. Edellämainittujen, ansiokkaiden kirjoitusten arvoa ei mitata vain niiden merkityksestä lajikulttuurille ja pelikeskustelulle. Myös niiden merkitys keskustelunavauksena ja ajatustenvaihdon jalkauttamisessa on suuri.
Ajatustenvaihto ja keskustelu kollegoiden ja aktiivien kanssa vähintään yli seurarajojen on korostuneessa asemassa mitä tulee lajin kehitykseen. Siinä missä joukkueen toiminta on kollektiivista, sitä on valmentajien välinen yhteistyö - mikäli korulauseet ja maljapuheet lajin yhteisestä hyvästä pitävät paikkaansa myös arkitekemisen piirissä. Luonnollisesti lukuisia keskusteluita käydään päivittäin halleilla ja saleissa, mutta aikakautemme tarjoaa mitä parhaimmat mahdollisuudet entistä laajemmalle keskustelulle. Oma blogisivustomme on saanut alkunsa nimenomaan valmennuskollegoiden välisestä keskustelusta, jota on käyty muualla kuin fyysisesti kasvotusten. Tämän merkitystä omalle valmennusprosessilleni on vaikea olla korostamatta.
Joukkueen harjoittelu
“It takes time to create excellence. If it could be done quickly, more people would do it”.
- John Wooden
Niin hyvin kuin pelipäivä on juhlapäivä - teesi elääkin ja voi hyvin, tapahtuu joukkueen toiminta arjessa, harjoituksissa. Teknis-taktisten asioden lisäksi harjoituksissa luodaan myös merkityksiä ja usein julkisessa keskustelussa mainittuja arvoja. Miksi teemme asiat juuri näin, miksi jokainen tervehtii jokaista kätellen ja silmiin katsoen, miksi lämmittelemme yhdessä ja niin edelleen.
Kollektiivisen pelitavan luominen ja sen harjoitteleminen on aikaisempia kirjoituksiamme myötäillen kompleksia toimintaa, jossa moni asia vaikuttaa moneen. Kun huomioon otetaan vielä aikaresurssin niukkuus, nousee jokaisen harjoituksen rakenne ja sen tavoite merkittävään asemaan. Kun lasketaan yhteen käytössä oleva yhteinen aika, on vaikea kokea sen äärellä yltäkylläisyyttä. Mitä harjoitellaan, mitä periaatetta työstetään, sekä mitä alaotsikoita (sub-principles) harjoituksen pääteeman alle halutaan sijoittaa. Tiivistäen, olennaisia kysymyksiä ovat mitä ja mitä harjoittelemme, miten harjoittelemme, sekä mitä laatutekijöitä tiettyyn harjoitukseen haluamme.
Kauden mittaan joukkeen ollessa tietyllä tapaa jatkuvassa akuutissa kriisissä, on onnistuttava poimimaan pelistä kulloisetkin ongelmatiikat, sekä kyettävä pureutumaan näihin osa-alueisiin spesifillä harjoittelulla. Sellaisella, joka kykenisi mahdollisimman suuren siirtovaikutuksen myötä parantamaan joukkueen kollektiivista pelaamista. Me valmentajat tapaamme usein nostaa etenkin hävityn pelin jälkeen yksittäisiä syitä huonolle tulokselle: “syötöt olivat huonoja”, “pallo ei mennyt maaliin, (miksi maali ei synny??)”, “jäähy/jäähyt muuttivat pelin kulkua”, “sorruimme henkilökohtaisiin virheisiin” tai oma suosikkini “jäimme fysiikassa jälkeen”. Kun puhumme kompleksista invaasiopelistä, on hieman väkivaltaista tehdä ottelusta johtopäätöksiä yksittäisiin syihin vedoten. Ensimmäisten, primitiivisesti tehtyjen huomioiden jälkeen, nousevat esiin tärkeinä jatkokysymykset liittyen kollektiiviseen peliin, viisikon rakenteisiin, tarvittaviin pelaamisen tukitoimiin ja niin edelleen.
Harjoitusesimerkki
Peräänkuuluttaessani aiemmin tekstissä enemmän konkreettista ja spesifiä pelipuhetta, nostan tässä kirjoituksessa julkisesti esimerkkinä oman joukkueeni viime viikon keskiviikon harjoituksesta. Alustan tätä tarkentamalla, että valmennan tällä hetkellä Sveitsin toiseksi korkeimmalla sarjatasolla Iron Marmots Davos-Klosters - nimistä joukkuetta.
Harjoituksemme pääteema oli hyökkäyspelaamisessa ja tässä viitekehyksessä oman päämme hitaassa hyökkäyspelaamisessa. Erityisest keskityimme ensimmäisen prässinlinjan murtamiseen. Perustelu tälle on siinä, että olemme kohdanneet tällä osa-alueella suuria ongelmia, jotka ovat johtaneet suureen määrään päästettyjä maaleja negatiivisten transitioiden kautta.
Harjoitusten ajankohta keskiviikko 11.10.2017 klo 20.45 - 22.00. Harjoitusten osallistujamäärä oli 18 kenttäpelaajaa, sekä erinäisten syiden vuoksi käytössämme oli tässä harjotuksessa 1 maalivahti.
Alkulämmittely 10 min
Aktivoivat alkulämmittelyt
4+1 v 4
Harjoituksen kulku
4v4 aluepeli, jossa pallon omaavalla joukkueella käytössä viides pelaaja
Peliaika: 3x 4 minuuttia 2 minuutin tauoilla
40 s mittaiset vaihdot
Pelialue 80% kentän pinta-alasta, ison maalialueen rajat toimivat takarajoina. Leveyssuunnassa käytössä koko kenttä
Lähtötilanne pallolla sama, joka oman pään hitaassa lähdössä
Puolustava joukkue 2-2 - asetelmaan, joka on mallintaa prässipelaamistamme
Pallollisen joukkueen pyrkimys on hallita palloa, tuottamalla pelimalliimme tuet, sekä etäisyydet
Puolustavan joukkueen tavoitteena riistää pallo, jonka jälkeen jokeripelaajan puolelleen saadessaan se pyrkii mahdollisimman nopeasti organisoitumaan ja muodostamaan hyökkäyspelaamisen rakenteet tuomalla tarvittavat tuet ja etäisyydet
Harjoituksen tavoitteet ja laatutekijät
Harjoituksen pääperiaate on hitaan hyökkäyksen lähtötilannetta mallintamalla pyrkiä rakennusvaiheessa tuottamaan prässin murtamiseen, jotta pallo kyettäisiin pelaamaan vastustajan alueelle. Kun on päästy kentän toiselle puolelle, on tarkoitus tuet tuoden jälleen kyetä pelaamaan pallo vastakkaiselle puolelle.
Pallollisen joukkueen alaperiaatteita ovat murtovaiheen tarvittavat tukitoimet, jotta pallolliselle pelaajalle kyetään tarjoamaan tukitoimet ja sitä kautta hän kykenee tekemään peilä edistävän salibandyteon. Oikeat etäisyydet, sekä pallottomien pelaajien vartalon asento ja sijainti ovat tässä harjoituksessa avaintekijöitä.
Pallottoman joukkueen pääperiaatteena on hyökkäyksen häiritseminen / estäminen säilyttämällä oikeat etäisyydet ja tätä kautta pyrkiä pallonriistoon. Pallottomassa pelaamisessa ensimmäisen tason pelaajille tärkeitä laatutekijöitä ovat palloon kohdistuva paine ja sen “nykivä” liike. Toisen tason pelaajille merkittäviä laatutekijöitä ovat oikean etäisyyden säilyttäminen, sekä kyky irrota omalta paikaltaan kohti pallonriistoa.
Lisäksi pallottomalle joukkueelle olennainen päätehtävä on pallonriiston jälkeen kyetä organisoitumaan mahdollisimman nopeasti, niin että tarjolla ovat tarvittavat tuet ja oikeat etäisyydet
3v2 -> 3v1
Harjoituksen kulku:
Lähtö keskeltä, josta syöttö jommalle kummalle siivelle
Hyökkääjistä 2 siirtyy puolustajien jonoon.
Harjoituksen kesto 2x 4 min
Harjoituksen laatutekijät
Siivessä olevan pelaajan peliasento ja sivuttaissuuntaisen liikkeen malli
Tukitoimet pallolliselle pelaajalle
Kolmannen miehen sijainti suhteessa palloon ja tilaan → ei saisi karata syöttövarjoon
Puolustavien pelaajien paine palloon ja ohjaaminen
Hyökkäävän joukkueen alle pelaamisen seuraaminen → kaksi puolustavaa ei pelaisi samaa pallollista, vaan kommunikointi ja roolien jako
Tämän päivän harjoituksessa “normit veskalämmöt” korvasi 3vs2 → 3vs1 - maalintekoharjoitus. Maalintekoharjoitus oli linjassa päivän pääteeman kanssa, joten myös tässä harjoituksessa avauspelaamisen rakennetta mallintaen pyrimme ensin murtamaan yhden linjan 3vs2 -asetelmassa, jonka jälkeen tulee maalintekoon pyrkivä suoritus. Harjoituksen pääperiaate on ratkaista tämä miesylivoimainen tilanne pitäen avauspelaamisen periaatteet mukana, sen sijaan, että pyrittäisiin oikomaan maalintekoon liian pystysuuntaisen pelaamisen kautta.
Linjan murtamisen ja maalintekoon pyrkimisen lisäksi harjoitus tarjoaa myös puolustaville pelaajille, sekä maalivahdille valintatilanteita.. Näin ollen emme harjoittele maalintekoa tyhjään kenttään paineettomassa tilassa, vaan keskitymme myös maalineton tukitoimiin, sekä puolustavien pelaajien valintoihin tilanteen estämiseksi/ maalinteon häiritsemiseksi.
4-4 Pallonhallinta - ja transitiopeli
Harjoituksen kulku:
4-4 yhteen päätyyn
Kentän ala 75%
40s vaihot pillistä
Peliaika 3x4 minuuttia 3 minuutin tauoilla
Harjoituksen periaatteet ja laatutekijät
Pallolla oleva joukkue pyrkii aiempien harjotusten mukaisesti pelimallin mukaisesti murtamaan vastustajan karvauksen ensimmäisen linjan ja sitä kautta edetä maalipaikkaan. Laatutekijöinä harjoituksessa on tarjota pallolliselle pelaajalle tuki, oikeat etäisyydet, sekä vartalon asennot.
Saadessaan pallon, puolustavan joukkueen tulee pelata paineen alta itsensä pois ja se saa kolmen keskinäisen syötön jälkeen itselleen hyökkäysvuoron. Tämä kolmen syötön sääntö sinänsä on hieman geneerinen, mutta se hyökkäysvuoron saamisen edellytyksenä kutsuu puoleensa pallonhallinnan organisoinnin tarvitsemia tukitoimia.
5vs5 -peliosio
Aiempien harjoitteiden tuominen 5v5-pelaamisen kontekstiin. Yhden maalivahdin läsnäolo harjoituksessa luonnollisesti vaikutti tämän harjoitusosion sisältöön Tämän vuoksi 5v5-pelissä maalivahtia vastaan pelannut joukkue pelasi ns. perinteistä salibandya, kun taas tyhjään maaliin pelaava viisikko pyrki enemmän pallonhallintaan ja pitkän hyökkäyksen luomiseen. Tämä asetelma ei toki ole ideaali, sillä pallonhallinta ei ole itseisarvo. Toisaalta tyhjään maaliin pelaamisen tuoma rajoite tuo viisikolle hieman erilaisia, pelaamisen rauhoittamista hyödyntäviä tavoitteita, joita pelimme myös on kaivannut. .
Ote harjoitusviikon lauantain ottelusta Unihockey Basel Regiota vastaan.
Yllä avattu harjoitusesimerkki on painotuksia lukuunottamatta rakenteeltaan joukkueellemme hyvin tyypillinen harjoitus. Jokaisen harjoituksen lähtökohta on siinä, että pyrimme harjoitusten eri osioihin tuomaan mahdollisimman paljon harjoituksen pääteeman mukaisia pelitilanteita, joissa olennaiseen rooliin nousevat havainnointi ja niiden perusteella salibandytoimien tekeminen. Siinä missä itse peli sisältää jatkuvasti uusia ja muuttuvia tilanteita, pyrimme myös harjoitusten kautta valmistautumaan näihin tilanteisiin. toimimaan niiden perusteella. Itse peli sisältää jatkuvasti uusia ja muuttuvia tilanteita, joihin valmistaudumme harjoittelemalla niiden mukaisesti.
Jos joku valmentaja/pelaaja/toimija kokee harjoituksen sisällön kokonaisuudessaan tai jonkin osan siitä mieluisaksi, on tämän harjoituksen sisältö tätä kautta avointa ja julkista tietoa. Jos jollain valmentajalla herää näistä kysymyksiä, mielipiteitä tai jatkoideoita, vaihdan erittäin mieleläni ajatuksia.
Salibandy on kompleksi ilmiö täynnä yllätyksiä. Jokainen tilanne on erilainen, silti peli ei ole pelkästään kaaosta ja sattumaa. Asioita niin pienemmässä kuin isommassa skaalassa toistuu aina uudelleen ja uudelleen. Pelistä löytyy kuvioita tai rakenteita (patterns, structure) jotka toistuvat, vaikkakin aina hieman erimuotoisina ja ennalta määräämättömällä hetkellä.
Tämä toistuvuus on oleellinen seikka joukkuetaktiikalle ja pelin valmentamiselle. Pallopelivalmennuksen ja erityisesti salibandyn keskusteluissa on lähipäivinä otettu kantaa huolestuneena siitä, että taktiikkaa ylikorostetaan ja ihmisten johtaminen ilmeisesti jotenkin jää taka-alalle. Salibandysarjoista ei tietääkseni kuitenkaan ole luettavissa juurikaan tarkkoja taktisia analyysejä, eikä lajiamme ole koskaan pilkottu niin kokonaisvaltaisesti kuin esimerkiksi joidenkin futisvalmentajien ja -analyytikkojen blogeissa.
"Possibilty isn't the same as probability. I like teams that strive for probability." -Juanma Lillo
Kun valmentajalla on jokin käsitys ja visio siitä, mitä asioita halutaan pelissä konkreettisesti toistaa, tulee prosessista looginen ja toimiva. Voidaan harjoitella peliä, jota aiotaan pelata. Kehittävä ja tuloksellinen valmentaminen ei voi perustua kaaokseen - mahdollisuuksiin ja toivomiseen. Taktiikan merkitystä yhteispelille käsiteltiin edellisessä blogikirjoituksessani. Pelillä on tilastollinen luonne satunnaisuuden ohella. Tämä koskee pelaajien toimintaa pallopelissä, ei vain toiminnan tulosta eli datahavaintoja. Toiminta “filosofisena käsitteenä” tarkoittaa sitä, että teolla on jokin merkitys ympäristössään. Tämä vuorovaikutus pelin ympäristön kanssa on puolestaan aina taktista, sillä se vaikuttaa pelitilanteeseen.
Toiminnan harjoittelu vaatii siis kontekstin, ympäristön. Toiminta on enemmän kuin tekniikkaa ja fysiikkaa, sillä se sisältää vuorovaikutusta (wink vs blink). Valmentajien tulisikin alkaa valmentaa toimintaa ominaisuuksien ja tekniikoiden sijaan. Viimeksi mainitut antavat vasta mahdollisuuden toimia, sen sijaan toiminnan valmentaminen sisältää ja kehittää samalla näitäkin. Toiminta - toisin kuin tekniikka mahdollistaa omien vahvuuksien käyttämisen valmentajan mallitekniikkaan lukittautumisen sijaan.
Tässä kohtaa on kommentoitava henkisen valmennuksen ja yksilöllisyyden korostamista valmennuksen puitteissa. Pelissä toistuvissa tilanteissa ratkaisuihin vaikuttaminen koetaan luovuutta rajoittavana ja yksilönvapauden riistämisenä. Siksi mieluumin maksimoidaan pelaajan voimatasoja, hapenottokykyä, nopeusominaisuuksia ja treenataan teknisiä valmiuksia ennalta määritellyin mallein - ilman ympäristön vuorovaikutusta ja kontekstia. Mentaalipuolella puolestaan usein nostatetaan taistelutahtoa ja korostetaan terävyyttä. Epäloogista? Nämä ovat määrällisiä ominaisuuksia, jotka eivät liity itse toimintaan (mitä tehdään)? Miten terävyyttä ja haponsietokykyä halutaan pelissä toistaa? Onko tavoite sietää happoja mahdollisimman paljon? Miten peli silloin sujuu? Halutaanko taistella terävästi? Mitä tämä tarkoittaa toiminnan kielellä?
Yksilöllisyyden paradoksi ja ryhmän koheesio
Toiminnan harjoittelua on mahdollista toteuttaa epälineaarisen pedagogiigan, sisäsyntyisen oppimisen ja differentiaalioppimisen ym. modernien menetelmien puitteissa. Näille yhteistä on se, että voidaan harjoitella toimintaa pelaamalla. Taktinen tavoite voi näin olla joukkueen yhteinen, mutta pelaaja saa etsiä itselleen henkilökohtaisesti toimivat ja luovat teknis-fyysiset keinot ratkaista pelin ongelmia. Tämä on päinvastaista perinteisen valmennuksen kanssa, missä tekniikoita isketään yhteen muottiin ja pelikirjat joukkuepelissä(!) ovat yksilöllisiä. Yhteiset toiminnan tavoitteet, merkitykset ovat joukkuepelissä oleellista. Ne luovat "parviälyn" lisäksi joukkuehenkeä tehtäväkoheesion (task cohesion) osalta ja ruokkivat siten myös sosiaalista koheesiota. Onnistuminen joukkuepelissä vahvistaa myös joukkueen identiteettiä ja itseluottamusta. Harrastejoukkueen yhteishenki voi olla hyvä sosiaalisen koheesion ansiosta, mutta kilpajoukkueessa tarvitaan erityisesti tehtäväkoheesiota.
Mahdollisuuksiin ja toivomiseen perustuva harjoittelu ei voi olla toimivin tapa kehittää pelaajia ja joukkuetta. On oltava jokin visio toiminnasta, jota halutaan peleissä toteuttaa. Se vaatii joukkuetaktiikan ja toimii samalla pelillisenä identiteettinä jota seura tai joukkue haluaa edustaa. Vaikka peli ei ole ennustettavissa, voidaan vaikuttaa siihen miten usein ja mitkä rakenteet toistuvat. Se vähentää satunnaisuutta ja mahdollistaa joukkueen sisäisen ennakoinnin (ks. Lauri Marjamäen haastattelu). Näin voidaan harjoitella tuloksen kannalta oleellisimpia tai eniten toistuvia tilanteita jossakin “tilastollisessa” prioriteettijärjestyksessä. Voidaan kehittää niiden puitteissa havainnoinnin ja toiminnan ketjua, fyysis-teknistä laatua ja intensiteettiä.
Look deep into nature and you will understand everything better
-Albert Einstein
Pallopelinä salibandy on nuori ja siksi sillä on valtaisa kehitysmarginaali. Siinä missä salibandylla on omat erityispiirteensä, se ei ole muista pallopeleistä irrallinen saarekkeensa ja lajilla onkin paljon opittavaa kansainvälisestä palloilusta yli lajirajojen. Joukkuepallopeleillä on keskenään runsaasti yhteistä - pelattiin niitä sitten jäällä, nurmella, parketilla tai matolla. Pelaajien ja pelivälineen muodostamissa suhteissa, kuvioissa ja vuorovaikutussuhteissa toistuvat samat kaavat, vaikkakin yksityiskohdat eroavat. Samoin luonnossa toistuvat tietyt lainalaisuudet ja kuviot eri eliöiden ja olioiden vuorovaikutuksissa ja muodoissa - esimerkiksi kultainen leikkaus.
Kuva 1. Luonnossa erilaiset muodot toistuvat fraktaaleina: Kun katsoo esimerkiksi kasveja tai lumihiutaleita lähemmin, sama muoto toistuu uudelleen yhä pienempänä ja pienempänä eri mittakaavassa.
Tutkimalla palloilulajeja, joilla on pidemmät juuret ja perinteet, voisi salibandylle avautua uusia näköaloja sekä jo kerran tallattuja valmiita polkuja eteenpäin. Olisiko tällä tavalla mahdollista liittyä muiden lajien kehittämistyöhön eturintamaan ja näin siirtyä laadussa ja ajattelussa tämän päivän huippupalloilun tasolle? Tässä tarkoitetaan siis itse peliä ja palloilulajien yleisiä lainalaisuuksia, jotka luonnon fraktaalien tavoin toistuvat eri skaaloissa samanlaisilla periaatteilla - ei irrallista ominaisuuksien kehittämistä laboratoriotesteillä. Nimenomaan taktiikka on näiden pelin lainalaisuuksien tutkimista ja tulosta tuottavan, toimivan joukkuepelin kehittämistä. Toisin kuin on julkisestikin esitetty, puhutaan siis taktiikasta lopulta aivan liian vähän. Laiskan yksilöpuheen ja yksittäisiin tilanteisiin takertumisen verukkeella taktiikkaa usein vähätellään. Nimenomaan taktinen valmentaminen on pelikäsityksen ja pelisilmän valmentamista, sillä se valmentaa pelaajia tekemään kentällä parempia ratkaisuja, havainnoimaan pelitilanteita kokonaisuuksina ja tunnistamaan pelin lainalaisuuksia. Taktiikka ei tarkoita aina sitä, että valmentaja piirtää fläpille suoritettavia suljettuja kuvioita joita pelaajat suorittavat aivot nollilla. Taktiikkaa kritisoiva lajipuhe viittaa yhä näihin kuvoihin (set play) koska, komplekseista taktiikoista (pelin rakenne, structure) ei ole vielä laajempaa keskustelua ja yhteistä kieltä.
Esimerkiksi jalkapalloilussa on tutkittu joukkueen kollektiivista peliälyä ja verrattu joukkuetta eläinkunnan superorganismeihin. Joukkuepelistä tehdään tiedettä ja analyysia, niihin kohdistetaan resursseja ja hyödynnetään arjessa päivittäin. Yhtä lailla salibandy voisi hyödyntää tätä toisten pallopelien tutkimusta. Kehittyneemmissä pallopelissä taktiikan vähättelyä tapahtuu päivä päivältä vähemmän - paitsi ehkä Suomessa, jossa edelleen yksilö, sattuma ja pallon pomppimiset tuntuvat määrittelevän peliä ohi joukkueen kollektiivin ja taktiikan. Kiistellään siitä, kuuluuko peli pelaajille vai valmentajille: jäykkää tai kaaosta. Oikea vastaus olisi, että peli kuuluu joukkueille ja on kompleksia. Johtavien valmentajiemme keskustelunavaukset siitä, kuinka yksilöiden kehittäminen on joukkulajien tärkein tekijä matkalla menestykseen korostaa tätä eroa huippupalloiluun.
Etenkin sellaisina hetkinä kun menestystä ei tavalla tai toisella mitattuna tule, on kerääntyminen henkilökohtaisten virheiden alttarille luontevampaa kuin syy-seuraussuhteiden kaivaminen kokonaisuudesta. Peliä eivät ratkaise yksittäiset pomput, virheet tai vihellykset joista maali syntyy, vaan pelin voittaa joukkue joka tekee enemmän maaleja koko ottelun aikana. Menestyksen hetkillä nousee yksilöiden kehitys korostuneeseen asemaan: kuinka kopioida juuri tapahtunut nähdään ainoana tienä seuraavaan voittoon. Toisaalta myös voiton hetkellä on tapana uppoutua jonkin mestarillisen yksilön ympärille luotuun hekumaan - jopa henkilökulttiin (lue. Patrik Laine) - sen sijaan että tarkasteltaisiin miksi joukkue oli kokonaisuutena, kollektiivina parempi tai heikompi kuin vastustajan.
Kuvassa 2. (Lähde: https://methodkit.com/thoughts-behind/) vasemmalla kaaos, yksilöt ilman yhteyksiä ja oikealla täysin jäykkä rakenne, jossa ei jää tilaa luovuudelle. Keskimmäinen kuva esittää kompleksisuutta, jossa rakenteet luovat toistuvuutta kaaoksen keskelle. Toisin sanoin voisi kuvata pallopeliä siten, että vasemmalla peli kuuluu pelaajille ja yksilöille, keskellä joukkueille ja oikealla diktaattorimaiselle valmentajalle.
“Olen samaa mieltä siitä, että peli on sen, joka sitä pelaa. Siitä vallitsevasta käsityksestä, jossa peli kuuluu pelaajille olen kuitenkin eri mieltä. Peli ei kuulu pelaajille, valmentajille, faneille saati seurajohdoille. Peli kuuluu joukkueille” - Pep Guardiola (Marti Perarnau: Pep Guardiola - The evolution)
Taktiikka ja sen valjastaminen joukkueen käyttöön on kansainvälisissä pallopeleissä valmentajan tärkeimpiä, ellei tärkein osaamisalue. Taktiikka käsitteenä tarkoittaa konkreettisia toimintoja ja valintoja tavoitteiden saavuttamiseksi, ei pelkästään tiettyjä syöttökuvioita ja karvaussysteemeitä. Maailmalla taktiikkaa ei koeta ilkeän valmentajan kiusaksi ja pelaajien luovuuden tappamiseksi, vaan välttämättömäksi, keskeiseksi osaksi joukkueiden välistä kilpailua. Salibandyssa keskustelun keskiössä tuntuvat olevan yksilön lahjakkuus, tekniikka ja fysiikka.
Reasonable & well balanced Algeria #passmap. Full-backs cover the flanks, wingers operate in half spaces, nice midfield distribution.#AFCONpic.twitter.com/7ynuaKru2x
Joukkueen kollektiivin analytiikka on osin vielä tulevaisuutta, mutta tulee muuttamaan käsitystä pelistä. Pelissä oleellista on pelaajien ja joukkueiden välinen vuorovaikutus. Peli tapahtuu suurelta osin pelaajien välissä, ei vain yksilöissä.
Palloilun historia on osoittanut toteen sen, että yhteistyöllä joukkueellinen pelaajia saa enemmän aikaan kuin yksilöinä. On joukkueelle elintärkeää, että sen pelaajat ajattelevat pelistä samojen periaatteiden, yhteisen kielen kautta. Joukkueena pelaaminen, yhtenä yksikkönä ja kollektiivina toimiminen on arvo, jonka avulla yksilöinä heikommat, pienemmät ja halvemmat rosterit peittoavat suurempia ja nimellisesti parempia ryhmiä.
Todellisen yhdessä pelaavan kollektiivinen rakentaminen on monimutkainen, kompleksi prosessi. Siinä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Valmentajalta ja joukkueelta vaaditaan monen asian tekemistä fiksusti. Valmentaminen, kuten itse peli on kompleksi ilmiö täynnä vuorovaikutuksia pelaajien ja eri olioiden välillä. Sitä ei voi purkaa yksilöiden ja ominaisuuksien, treeniohjelmien tai toistojen tutkimiseen eikä käsittää pelkästään tulosten ja tilastojen kautta. Kehitys ja tulosten nousu eivät myöskään tapahdu lineaarisesti. Ihmistieteet, kuten esimerkiksi psykologia, pedagogiikka ja sosiologia on siksi oleellinen osa valmennustiedettä.
Olemme perustaneet blogin tuodaksemme salibandyyn vahvemmin esille kansainvälisen palloilun moderneja, komplekseja menetelmiä ja ajatuksia. Niiden kautta peliä voi ymmärtää uusilla tavoilla. Haluamme esittää vaihtoehdon reduktionistiselle pelin ominaisuuksiin ja yksilöihin purkamiselle. Peli on kokonaisuus, johon voi “zoomata” syvemmälle, mutta sitä ei tule purkaa yksilöihin ja ominaisuuksiin, tekniikkaan, fysiikkaan ja taktiikkaan toisistaan ja kontekstista irrallaan. Peli on vuorovaikutusta, dialogia joukkueen sisällä ja kahden joukkueen välillä.
Recent Comments