Complex Floorball

Arttu Lehtiö: Valmennusnäkökulmia vuoteen 2025 - kompleksisuuden ymmärtäminen jääkiekkovalmennuksessa.

 

Complex Floorball sai yhteydenoton mielenkiintoiseen opiskelutehtävään liittyen. Jääkiekkovalmentaja Arttu Lehtiö pyysi kommentteja liitttyen Haaga-Helia ammattikorkeakoulun liikunnanohjaajan tutkintoon liittyvässä TKI-tehtävässä, jonka aiheena on kompleksisuuden ymmärtäminen jääkiekkovalmennuksessa. Pyysimme luvan julkaista tekstin, sillä se ilmentää miten toisessa joukkueurheilulajissa ja invaasiopelissä ajatellaan samansuuntaisesti ja kuinka tilanne lajin sisällä on jossain määrin samankaltainen (ei ihme, onhan salibandy ottanut paljossa mallia nimenomaan jääkiekosta).

 

1. Teesi ja johdanto

 

Vuonna 2025 uskon kompleksisuuden olevan usean suomalaisen huippujääkiekkovalmentajan lähtökohta ja ydinoppi valmennukseen. Uskon sen myös saapuvan liiton koulutusmateriaaleihin tähän mennessä, ehkä jopa vallitsevana lähestymistapana.

Ihmisellä ja ihmisillä on luontainen tarve tehdä selkoa elämästä ja sen ilmiöistä. Yleisin ja useissa tilanteissa ainoa tapa ymmärtää mitään maailmankaikkeudesta ja sen ilmiöistä on poimia havainto tai asia jostain kokonaisuudesta ja pyrkiä selittämään sitä niiden tietojen ja rinnakkaishavaintojen valossa, jota meillä sillä hetkellä on. Pyrimme luomaan havainnolle tai asialle syy-seuraussuhteen ja usein tällöin joko teemme tai olemme ainakin vaarassa tehdä päätelmän, että X johtui nimenomaan Y:stä ja että tämä ilmiö on toistuva. (Kilpi 27.4.2014) Haluamme vetää nuolen syystä seuraukseen ja luoda täten itsellemme tyytyväisyyden tunteen ratkaistusta ongelmasta, selonteosta. Tämänlainen reduktionismiksi kutsuttava lähestymistapa on joskus välttämätöntä, ja usein ainakin jossain määrin tarpeellinen työkalu asioiden selittämiseksi ja ymmärtämiseksi. Se tarvitsee kuitenkin vähintäänkin tuekseen myös holistisen, kompleksisuutta käsittelevän lähestymistavan. Kaikki elämässämme kohtaamamme ilmiöt, ongelmat tai asiat eivät ole ymmärrettävissä purettuina osiin, vaan niiden kokonaisuus on enemmän, kuin osiensa summa. Tämä johtuu siitä, että kokonaisuus saattaa sisältää emergenttejä ominaisuuksia, jotain jota ei ole löydettävissä sen osista yksinään. Havaintoomme tai asiaan saattaa myös vaikuttaa tekijöitä, jotka eivät ole sidonnaisia samaan aikaan tai tilaan, tätä ilmentää meteorologi Edward Lorenzin (1961) kuuluisa kysymys; -”Voiko perhosen siipien heilahdus Brasiliassa aiheuttaa tornadon Teksasissa?”. Niin elämässä, urheilussa kuin jääkiekossakin on ollut yleistä lähestyä ongelmia mekanistisesti näkemällä ne joko yksinkertaisina tai monimutkaisina. Monimutkaisiakin asioita on mahdollista ymmärtää sen osien ja niiden ominaisuuksien kautta, esimerkkinä auton moottori. Elävät systeemit ja organismit ovat kuitenkin kompleksisia, nonlineaarisia järjestelmiä, joiden toimintaa selvittäessämme saatamme mennä pahasti väärään suuntaan, mikäli emme ota huomioon sen osien välistä dynaamista vuorovaikutusta ja sen aiheuttamia jatkuvia muutoksia. Johdannon loppuun havainnollistava esimerkki muistutuksella, että ihmisen voi sisällyttää monimutkaiseen järjestelmään vain tietyissä ympäristöissä, joissa hänen tehtävänsä on tarkkaan määritelty ja toiminta koneenomaista, kuten paperitehtaan rivihommissa.

”Monimutkaisen ja kompleksisen järjestelmän eroa kuvannee tämä esimerkki. Paperimies jättää työpaikkansa ja perheensä. Tehtaaseen - monimutkaiseen järjestelmään – hankitaan uusi työntekijä, ja kone puskee ulos samanlaista paperia kuin ennenkin. Mutta perheen – kompleksisen järjestelmän – toiminta muuttuu vääjäämättä, vaikka lähtijän tilalle hankitaan uusi isä.” (Mannonen & Remmel 2017, 48-49.)

 

2. Kompleksisuuden ymmärtäminen jääkiekossa

 

Tarkastellessa jääkiekkoa kompleksisena järjestelmänä ja tämänhetkistä yleistä ymmärrystä siitä, on oikeastaan pakko hakea esimerkkejä muista, kehittyneemmistä invaasiopeleistä kuten jalkapallosta sekä koripallosta. Näissä lajeissa on kauemmin etsitty vastauksia suorituksen ns. avaintekijöihin (eng. KPI= Key Performance Indicators). (McClean, Salmon, Gorman, Read & Solomon, 2017. 2) Lajien kulttuuri on moninaisempi suuremman levinneisyyden, harrastajamäärän ja pidemmän historian vuoksi. Lähestymistapa valmennukseen ja pelin ymmärtämiseen on akateeminen ja joissain huippujoukkueissa tai jopa -organisaatioissa systeemien kompleksisuus on kaiken toiminnan lähtökohta. Lähes jokainen jääkiekkoa ammatikseen valmentava valmentaja on varmasti samaa mieltä, että jääkiekko on kompleksinen tai monimutkainen peli. Tässä asiassa näkemyskin voi olla täysin sama, sillä moni mieltää ne synonyymeiksi, mitä ne eivät kuitenkaan ole. Tästä kompleksisuuden mahdollisesta ymmärryksestä huolimatta, on pelin tuottamien ongelmien tai haasteiden kohtaaminen ja käsittely reduktionismin kautta erittäin yleistä. Jotta toiminta voi muuttua ja kehittyä tehokkaammaksi on kompleksisuudesta tehtävä pysyvä taustaoletus, ja kaikkia ratkaisuja perustella sen kautta. Tällä hetkellä kompleksisuus ehkä tiedostetaan jollain tasolla, mutta sitä ei täysin ymmärretä tai kunnioiteta. Jääkiekko, muiden invaasiopelien kanssa, on kaikista urheilulajeista kompleksisimpia. Jotkut urheilulajit eivät sisällä vastustajaa lainkaan (kuulantyöntö), toiset eivät taas omaa joukkuetta (tennis) ja vaikka se sisältäisi nämä se ei välttämättä sisällä jatkuvaa vuorovaikutusta vastustajan kanssa (lentopallo) tai hyökkäyksen sekä puolustuksen dynaamista yhtäaikaisuutta (pesäpallo). (Mannonen & Remmel 2017, 49.) Jääkiekon kompleksisuus koostuu useasta toisistaan mahdollisesti emergentisti linkittyvästä ja non-lineaarisesti toimivasta tasosta, lähtien pelaajasta, joukkueesta, vastustajasta, säännöistä, kentästä, yleisöstä jne. päätyen jatkuvasti muuttuvaan kompleksiseen järjestelmään; peliin. Pelin jatkuva evoluutio johtuu siitä, että kokonaisuuden eri tasot ja osat ovat sekä sopeutuvia, että tavoitteellisia, muokaten toimintaansa uusien emergenssien ilmaantuessa. (Balague, Torrents, Hristovski, Davids & Araújo, 2011. 5) Tästä näkökulmasta katsottuna, on hyvin kyseenalaista poimia pelistä yksittäisiä osia, harjoittaa niitä suljetuissa, peliä vastaamattomissa tilanteissa ja sen jälkeen palauttaa ne dynaamiseen, alati muuttuvaan peliin. Se on verrattavissa ratkaisuun, jossa liikenteessä (kompleksinen järjestelmä) haparoiva kuski laitettaisiin harjoittelemaan ajotaitojaan tyhjälle lentokentälle ja sen jälkeen sysättäisiin takaisin Helsingin keskustaan kello 16.00.

Jääkiekkoa ei ole mielekästä pilkkoa osiin ilman vuorovaikutuksen elementtiä edes yksilötasolla, sillä yksittäisen pelaajan taidot ovat aina sidonnaisia suhteessa pelissä ilmenevään aikaan ja tilaan, johon vaikuttavat taas pelin lähes lukemattomat muuttujat. Jos harjoittelusta riisutaan pois jokin pelissä tai pelitilanteessa ilmenevä olennainen informatiivinen osa, on harjoitteen siirtovaikutus peliin joko puutteellinen tai olematon. Täydellisen laukauksen hiominen paineettomassa tilassa tai tyhjään maaliin laukoen, ei tule todennäköisesti antamaan yhtäkään pelikontekstissa mahdollisesti toteutuvaa toistoa. Itseasiassa esimerkiksi Patrik Laineen maalinteon taidossa kyse ei ole siitä, että hän pystyisi aina samaan suoritukseen paikoittain lähes identtisiltä vaikuttavia maaleja tehdessään. Hänen liikelaajuutensa vain takaa hänelle mahdollisuuden saavuttaa sama lopputulos hyvinkin vaihtelevissa tilanteissa. Laaja liikkeen muuntelukyky ja taidon sopeutuvuus ovat siis sen perusta ja onnistumisten toistuvuuden takaaja, kuten motorisen oppimisen pioneeri Nikolai Bernstein jo 1960-luvulla osoitti.

 

3. Kompleksisuutta tukeva ja hyödyntävä valmennus

Kompleksisuutta tukeva valmennus on toimintaa kontrollin ja näennäisen kaaoksen välillä, vuorovaikutussuhteita havainnoiden. Kompleksisenkin järjestelmän toiminta voi hetkittäin vaikuttaa yksinkertaiselta, jos suuret koalititot kuten pelaajat joukkueen sisällä toteuttavat yhteistä ja ymmärrettyä pelisuunnitelmaa. (Balague ym., 2011. 5) Tämä osoittaa, että vaikka kompleksisen järjestelmän kuten pelin yksittäiset tapahtumat eivät ole ennustettavissa, on isommassa kuvassa siellä toistuvia kaavoja, jotka eivät ole koskaan täysin samanlaisia, mutta samankaltaisia ja hyvin organisoitu joukkue kykenee sen pelaajien toimiessa koherenssissa hyödyntämään näitä. Kuinka pelaajaa, kentällistä tai joukkuetta voisi siis käytännössä valmistaa peliin, kompleksisuutta tukevin keinoin?

3.1 Yksilön taidon valmentaminen

Kompleksisuuden näkökulmasta pelaajaa on valmistettava erilaisiin pelissä mahdollisesti ilmeneviin tilanteisiin, eikä se ole mahdollista toteuttaa kuin peliä ilmentävissä harjoitteissa. Pelaajaa on opetettava varioimaan ja sopeuttamaan omaa taitoaan, asettamalla tätä erilaisiin pelinkaltaista vuorovaikutusta sisältäviin tilanteisiin. Non-lineaarinen pedagogiikka on erinomainen lähestymistapa pyrkiessä edellä mainittuihin tavoitteisiin. Se pyrkii opettamaan tai valmentamaan pelaajaa manipuloimalla pelaajaan, ympäristöön ja tehtävään liittyviä rajoitteita. (Kalaja, 6.11.2017.) Nämä rajoitteet ovat Karl Newellin (1986) alun perin määrittämät, ja muodostavat nykyisen CLA-opetustyylin (eng. constraints led approach) perustan. Pelaajan rajoitteita voivat olla esimerkiksi ruumiinrakenne tai aistit, ympäristön esim. valaistus tai alusta sekä tehtävän esim. pelivälineet tai -alue. CLA ymmärtää, että tilanteen voi ratkaista usealla eri tavalla, ja siihen voidaan vaikuttaa rajoitteita muokkaamalla. Non-lineaarinen pedagogiikka haastaa myös vanhanaikaisen näkemyksen havainto-päätöksenteko-toiminta-ketjusta, ja sen sijaan esittää havainnoinin ja toiminnan olevan samanaikaista, ja toisistaan riippuvaa. Havainnointia ei voi siis olla ilman toimintaa, eikä toimintaa ilman havainnointia. Havainnointi-toiminta-vuorovaikutus siis ohjaa oppijaa sovittamaan toimintaansa ympäristön vaatimuksiin, ja poimimaan sieltä onnistumisen kannalta merkittävää informaatiota. Tällöin toteutuu myös yksi non-lineaarisen pedagogiikan tavoitteista: keskittyminen ulkoiseen palautteeseen sisäisen sijasta. Lajissa kuten jääkiekko, ei ole oikeaa tai väärää tekniikkaa. On vain tavoite (esim. maalinteko), jonka onnistunut suorittaminen sääntöjen puitteissa tuottaa aina saman edun – maalin. Informaatiota ja toimintaa yhdistäessä, pelaaja etsii tilanteesta ns. tarjoumia eli mahdollisuuksia toiminnalle. (Hänninen 17.1.2018) Esiintyviin tarjoumiin vaikuttaa edellä mainitut rajoitteet. Pelaajaa tulisi siis ohjata löytämään pelinomaisia tarjoumia, säätelemällä rajoitteita pelinomaisissa harjoitustilanteissa. Näin myös kompleksisen pelin tilan ja ajan puitteissa pelaaja kykenisi todennäköisemmin löytämään samankaltaisia tarjoumia, kutsuja toimintaan. Vaikka kyseessä on yksilön taidon valmentaminen, ei pelin kompleksisuuteen valmistava harjoittelu koskaan ole yksinharjoittelua, sillä jääkiekossa tai oikeastaan missään muuallakaan elämänalueella ei ole edes olemassa yksilösuoritusta. Joka ikinen tilanne sisältää vuorovaikutuksen elementin, tavalla tai toisella. Miksi siis harjoitella ilman sitä?

3.2 Joukkueen tai kentällisen yhteistoiminnan valmentaminen

Harjaantumaton katsoja saattaa usein pelejä katsoessaan kiinnittää katseensa ainoastaan pelivälinettä hallitsevaan pelaajaan ja johtaa kaikki lopputulemat tämän ratkaisuihin, huomioimatta tilanteiden kompleksista kokonaisuutta, kuten kanssapelaajia sekä vastustajia. Valitettavan usein kuulee myös ammattivalmentajien ja -pelaajien suusta kommentteja kuten: ”Hävitään kaikki kaksinkamppailutilanteet vastustajille, niissä pitää olla vahvempi.” Todellisuudessa kuitenkin esimerkiksi Liigassa, NHL:ssä tai muissa ammattilaissarjoissa joukkueiden välisten yksilöiden taitotasot eivät ole niin eri tasolla, että toisen joukkueen pelaajat voisivat voittaa lähes poikkeuksetta toisen joukkueen pelaajat näissä tilanteissa vain siitä syystä. Jos tilanteita katsotaan isommassa kuvassa, huomioiden kaikki siihen vaikuttavat tekijät, aletaan niistä löytämään usein löytämään eroja joukkueiden organisoitumisessa. Jatkuva kaksinkamppailutilanteiden häviäminen johtuukin useimmiten esim. huonosta hyökkäyspelin rakenteesta, jossa kiekollinen pelaaja ei saa tarvitsemaansa tukea tai vastavuoroisesti hyvin organisoidusta puolustuspelistä, kuten oikea-aikaisesta ylimiehityksestä. Jokaisen kentällä olevan kiekottoman pelaajan ratkaisu vaikuttaa vallitsevaan pelitilanteeseen, sekä kiekollisen pelaajan tarjoumiin.

Kuinka sitten harjoitella, jotta kaksinkamppailupelaaminen kehittyisi, eikä joukkue häviäisi niitä alati. Reduktionistisesti lähestyen ratkaisu olisi esimerkiksi voimaharjoittelun lisääminen, jotta pelaaja kykenisi suojaamaan kiekkoa paremmin. Jos taas kaksinkamppailutilanne on päättynyt kiekonmenetykseen tai harhasyöttöön, saatetaan pelaaja laittaa suljettuun, eli tila- ja aikasidonnaisuudesta riisuttuun kiekonkäsittely- tai syöttöharjoitukseen. Näin ongelma X on ratkaistu Y:llä ja kun samankaltainen tilanne ilmenee pelissä uudelleen, oletetaan pelaajan olevan valmis se ratkaisemaan. Pelaaja saattaakin kehittyä harjoitteessa, mutta harjoituksen siirtovaikutus peliin on kehno, eikä se silti ratkaise ongelmia joukkueen rakenteessa. Holistinen lähestyminen puolestaan haluaa ymmärtää, mikä kaikki johti hävittyyn kaksinkamppailutilanteeseen. Saiko tilanteen hävinnyt pelaaja syötön epäedulliseen asemaan, ja olisiko hänen ollut mahdollista sijoittua tilanteessa paremmin. Oliko kanssapelaajien tukitoimet riittävät, jotta pelaajalla oli mahdollisuus säilyttää kiekonhallinta joko syöttämällä tai liikkumalla vapaaseen tilaan. Jos puolustava joukkue tuplasi kiekollisen pelaajan aggressiivisesti, tunnistettiinko tämä ja kuinka siihen reagoitiin. Kun ongelmat ja puutteet on löydetty, luodaan harjoite, jossa tilanne voidaan simuloida uudelleen ja antaa pelaajalle sekä joukkueelle työkalut siitä selviämiseen. Hyödynnän esimerkkini tukena Complex Floorball-blogin kirjoitusta (Kytöhonka, 19.5.2018) Ensiaskel voisi olla periaatteiden ja alaperiaatteiden luonti johonkin spesifiin pelitilanteeseen, esimerkkitapauksessamme nyt hyökkäysalueen hyökkäyspeliin, tarkennettuna vielä kulmatilanteeseen. Periaatteita voivat olla kiekottoman pelaajan tuki lähelle ja alaperiaatteita esim. saman puolen puolustajan liike kohti kiekollista pelaajaa, tehden joko screenin tai tarjoten mahdollisuuden jättöön. Jokaisen pelaajan tulisi ymmärtää kuinka kentällä oleva oman joukkueen viisikko pyrkii ratkaisemaan tilanteen, ja mikä pelaajan oma rooli on kyseisessä ratkaisussa. Periaatteet helpottavat pelaajien välistä sanatonta kommunikointia, luoden joustavaa järjestystä pelin kaaokseen ja sattumanvaraisuuteen. (Hänninen 17.1.2018) Seuraavaksi nämä periaatteet muistaen, luodaan peliä vastaava harjoite tähän tilanteeseen. Harjoitus voi olla esimerkiksi 3vs2-peli pystysuunnassa puolitetulla hyökkäysalueella, jonka lähtötilanteessa hyökkäävä pelaaja on kaksinkamppailutilanteessa puolustavan pelaajan kanssa kulmassa. Säätelemällä harjoitteen rajoitteita, kyetään oppimista ja tilanteiden intensiteettiä tms. ohjaamaan haluttuun suuntaan ja pelaajille saadaan toistoja, jotka eivät ole samanlaisia, mutta liittyvät samaan pelitilanteeseen. Näin valmentaja on luonut holistisella lähestymistavalla harjoitteen, jossa toteutuvat integroidusti niin taktiikka, tekniikka kuin fysiikkakin. Tämä esimerkki oli toki kiteytetty ja harjoitusta on arvioitava ja varioitava suhteessa peliin ja siellä joko tapahtuneisiin tai tapahtumattomiin kehitysaskeleisiin.

Holistinen lähestymistapa pyrkii luomaan joukkueen ja pelitavan, jossa jokainen yksilö on kollektiivin ja kollektiivi jokaisen yksilön voimavara. Yksilöt pyrkivät löytämään pelistä tarjoumia, eli kutsuja peliin, yhteisten periaatteiden eli pelitavan puitteissa. Näin he voivat löytää pelistä yhdenaikaisesti samoja tarjoumia, ja luoda hetkellisiä synergioita, toteuttaen joukkueen taktiikkaa. (Kalaja 15.5.2018). Näennäiseen kaaokseen on siis mahdollista luoda joustavaa kaavaamaisuutta, ja tuolloin peli parhaimmillaan näyttää kuin käsikirjoitetulta. Mitä paremmin pelaajat kykenevät tähän tarjoumien tunnistamisen yhtäaikaisuuteen, sitä useammin joukkue kykenee pelaamaan hyvin ja voittamaan myös paremmista yksilöistä koostuvan, mutta heikomman rakenteen omaavan joukkueen. Toisaalta myös, mitä parempia joukkueen yksilöt laadullisesti ovat, sitä enemmän heillä on mahdollisuuksia ratkaista tilanteita epäedullisissakin tilanteissa, nojaten enemmän henkilökohtaiseen taitoon. Nämä eivät ole toisiaan poissulkevia asioita, vaan esimerkiksi jalkapallossa parhaat joukkueet ovat huippuja niin kollektiivisesti, kuin yksilötasollakin. (Hänninen 3.5.2017) Jääkiekossa vastaavanlaista optimointia ei vielä mielestäni ole saatettu ainakaan samoihin sfääreihin.
Luonnossa useiden organismien elinehto on yhteistyö, lauma- tai parvitoiminta. Kalojen tai lintujen selviytyminen on yhteisen toiminnan varassa ja tämä muodostaa yksittäisistä organismeista yhden superorganismin, jonka toiminta perustuu vain muutamiin yksinkertaisiin parviälyn sääntöihin, vaikka nopeasti katsottuna toiminta näyttäisikin kaoottiselta. Tutkimustulokset ovat alkaneet osoittaa samankaltaisten prosessien ilmenevän joukkuepelien kilpailutilanteissa, joissa yksittäisen pelaajan liikkeet voivat toiminnallisesti vaikuttaa kompleksisen pelin tila- ja aikasidonnaisiin piirteisiin luoden kuvioita niin oman joukkueen kuin vastustajankin toimintaan, ja näin aiheuttaa tarkoituksellisia ryhmittymiä pelin tiettyihin vaiheisiin. (Duarte, Araújo, Correia & Davids, 2012. 634) Kompleksisessa järjestelmässä, pelissä, on siis aina kaavamaisuutta, ja sitä on mahdollista joissain määrin hallita joukkueen tiedostamilla toimintaperiaatteilla, yhteisellä rakenteella. Perinteinen taktiikanluonti on perustunut jäykkien kuvioiden esim. syöttöketjujen piirtämiseen, ja vaikka nekin saattavat joskus toimia, on hyvän vastustajan ne helppo tunnistaa ja pelata vastatoimilla katki. (Hänninen, 3.5.2017) Kompleksiseen järjestelmään on kuitenkin tehokkaampaa luoda tiukkojen taktiikoiden sijasta periaatteita, rakennetta joka yleiskäsitystä vastaan oikeastaan lisää yksittäisen pelaajien mahdollisuuksia luovuuteen. Tiivistettynä siis pelitapa luo joukkueen yksilöille paremman mahdollisuuden selviytyä odottamattomista, yllätyksellisistä tilanteista. Tällöin myöskään vastustaja ei kykene yhtä helposti rikkomaan tätä rakennetta. Peli kuitenkin kompleksisena järjestelmänä on jatkuvasti uudelleenjärjestäytyvä, josta johtuen yksikään pelitapa ei toimi ikuisesti vaan vaatii jatkuvaa päivittymistä. Tätä ilmiötä kuvaa Punaisen Kuningattaren hypoteesi, jonka mukaan yksittäisen organismin tai tässä kontekstissa superorganismin on pakko jatkuvasti sopeutua, kehittyä sekä lisääntyä, ei niinkään saavuttaakseen kilpailuetua vaan yksinkertaisesti selviytyäkseen muiden jatkuvasti kehittyvien (super)organismien koevolutiivisessa, ikuisesti muuttuvassa ympäristössä. Nimi viittaa Lewis Carrollin kirjaan Liisa Peilimaassa (Alice Through the Looking Glass), jossa Punainen Kuningatar toteaa: ”Täällä sinun pitää juosta niin nopeasti kuin pystyt, jotta pysyisit paikallasi.”

 

4. Teesin tarkastelu, haasteet ja johtopäätös

 

Teesini oli: ”Vuonna 2025 uskon kompleksisuuden olevan usean suomalaisen huippujääkiekkovalmentajan lähtökohta ja ydinoppi valmennukseen. Uskon sen myös saapuvan liiton koulutusmateriaaleihin tähän mennessä, ehkä jopa vallitsevana lähestymistapana.” Nyt pitkän kirjoitustyön, ja laajan aiheeseen perehtymisen jälkeen, pidän tavoitettani hyvin optimistisena, mutta yhä mahdollisena. En ensinnäkään voi tietää tämän hetken suomalaisten jääkiekkovalmentajien todellista suhdetta ja ymmärrystä peliin kompleksisena järjestelmänä. Käsitykseni on julkisten lausuntojen ja haastattelujen varassa, jotka eivät yleensä avaa valmentajien filosofiaa kovin syvällisesti, johtuen jo siitä, etteivät haastattelijat osaa tai koe kuluttajia kiinnostavaksi kysyä oikeita kysymyksiä. Suomalaisten huippujoukkueiden, tai maajoukkueen toimintaa ja peliä tarkastellessa on merkkejä holistisesta lähestymistavasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita suoranaisesti sitä, että se vielä olisi kaiken toiminnan lähtökohta ja ydinoppi. Jääkiekko on suhteellisen nuori, ja pieni laji jonka evoluutiota häiritsee vähäinen kilpailu sekä monimuotoisuus. Väitän myös, että jääkiekko on kaikista suurista invaasiopeleistä eniten sattumaa sisältävä laji, joka tekee sen kaotiikan kontrolloinnista vaikeampaa kuin esimerkiksi jalkapallossa tai koripallossa. Tässä esitän väitettäni tukevia lajin muista invaasiopeleistä poikkeavia piirteitä:

1. Jääkiekkokentällä yhdellä pelaajalla on suhteessa kentän kokoon vähemmän tilaa käytettävissään kuin jalkapallossa.
2. Kentän laidat estävät kiekon karkaamisen pelialueen ulkopuolelle, joka lisää sattumanvaraisuutta. Tätä voi pyrkiä kuvittelemaan laittamalla jalkapallokentälle samanlaiset kaukalot.
3. Vastustajan kautta kentältä poistunut kiekko ei takaa kiekonhallintaa toiselle joukkueelle. Sama pätee jäähyjä, maalivahdin torjuntoja sekä maaleja. Jokainen pelitilanne alkaa aloituksesta, jossa kiekonhallinnan voittamisen mahdollisuudet ovat käytännössä tasan. Tilannetta kompensoi toki hieman aloitusalueet vrt. hyökkäys/puolustus.
4. Paitsiosääntö pienentää kenttää entisestään joka vähentää rakentelun mahdollisuutta verratessa salibandyyn. Vastustajan rakennetta ei ole yhtä helppoa venyttää tai rikkoa ja puolustavalla joukkueella on lähtökohtaisesti aina alueellinen etu.
5. Jääkiekossa pelaajat ovat nopeampia, sillä luistimet mahdollistavat jatkuvan, kevyemmän liikkeen. Tämän johdosta myös aikaa on lähtökohtaisesti vähemmän.
6. Jääkiekossa kuten salibandyssakin kentälliset joutuvat pelin intensiteetistä johtuen vaihtamaan itseään tiheämmin kuin koripallossa. Tämä vähentää tai ainakin vaikeuttaa viisikoiden välistä vuorovaikutusta, sillä pelin tempo pelikatkoja lukematta harvoin sallii koko viisikon samanaikaisen vaihtamisen. Vaikka viisikoilla olisi samat pelin periaatteet, eivät yksilöt eikä varsinkaan viisikoiden välinen dynamiikka voi koskaan olla täysin toistensa kopioita.
7. Jääkiekkoa ei lähes koskaan pelata täyttä 60 minuuttia tasakentällisillä, Jokainen yli- ja alivoima rikkovat pelin rakennetta ja saattavat sekoittaa sen pitkäksikin aikaa jo päätyttyään. Erikoistilanteet ovat käytännössä täysin eri peli, ja hyvin usein pelit itseasiassa ratkeavat niihin.

Nämä ovat mielestäni suurimpia selätettäviä haasteita jääkiekossa verraten muihin lajeihin. Muista lajeista on myös löydettävissä täysin samanlaisia leimaavia piirteitä, mutta väitän että jääkiekossa niitä on eniten. Myös jääkiekon johtavan sarjan NHL:n ominaispiirteet kuten suljettu sarja, pienet kaukalot sekä säännöt kuten palkkakatto ja -lattia sekä varausvuorot vaikeuttavat joukkueen rakentamista ja koossapitämistä ilman jatkuvia muutoksia pelaajistossa. Joukkueet ovat yksilöitä verratessa hyvin tasaisia keskenään, ja kilpailuetua tavoitellaan roolituksilla ja yksilötaitojen maksimoinnilla. Joukkueella voi siis olla jopa 3-4 erilaista pelitapaa toteuttavaa kentällistä, jolloin useasti toistuvassa tilanteessa sekakenttien ollessa kentällä joukkueella ei käytännössä ole rakennetta lainkaan. Tämä oli ehdottomasti kärjistetty kuvaus, mutta tuo esille pelin haasteita. Kyse ei ole täysin NHL-valmentajien huonoudesta tai typeryydestä vaan kompleksisen systeemin, NHL-sarjan, sääntöjen luomista menestykseen vaikuttavista ominaisuuksista. On ilmeisen tehokkaampaa pyrkiä tuhoamaan vastustajan parhaiden yksilöiden pelaamista roolituksilla, vaikka se samanaikaisesti tuhoaa myös oman joukkueen peliä. Moni pitää NHL-kiekkoa ideaalina, joka tietysti johtuu paljon siitä, että parhaat pelaajat ovat lähes poikkeuksetta siellä. On kuitenkin ymmärrettävä, että nämä joukkueet ovat kaukana omasta potentiaalistaan, ja jättävät koherenssin sekä sillä mahdollisesti saavutettavan kilpailuedun osittain hyödyntämättä, sillä sarjan luonne pakottaa siihen. Vai pakottaako? Peli perustuu mielestäni Pohjois-Amerikassa liikaa destruktiivisuuteen, konstruktiivisuuden sijasta, eikä NHL:n valta-asema ole tällä hetkellä ainakaan horjutettavissa.
Miksi silti uskon kompleksisuuden, ja sitä tukevan holistisen lähestymistavan ottavan vallan jääkiekossa? Listaan teesiäni tukevat väittämät alle:

1. Lajin väittämäni poikkeavan suuret sattumanvaraisuutta lisäävät asiat ovat myös osa kompleksista järjestelmää, peliä, jonka johdosta niidenkin toiminnasta on löydettävissä kuvioita ja kaavamaisuutta. Ne saattavat vaikeuttaa pelin kontrollointia mutta eivät tee sitä mahdottomaksi.
2. Jääkiekkoharjoittelua, kauden aikana tai sen ulkopuolella ei ole vielä optimoitu lähellekään sen rajoja. On vain ajan kysymys, milloin jokin joukkue ymmärtää, että kesälläkin voi ja jopa täytyy harjoitella peliä ja että sen voi toteuttaa integroidusti. Integroitu valmennusmenetelmä tarkoittaa sitä, että niin fysiikka, tekniikka kuin taktiikkakin harjoitellaan pelikeskeisin harjoittein. Tämänlainen lähestymistapa ei jalkapallossa ole vain uusi suuntaus vaan edellytys menestykselle. (Leppälahti 2018, 23) Joukkueen kilpailuetu on merkittävä, jos pelin rakenne on kunnossa kauden alusta asti, tällöin aikaa sen kehittämiseen on myös lähtökohtaisesti enemmän kuin muilla, jos se vain osataan hyödyntää. Myös kauden sisällä tapahtuvan harjoittelun painopisteet tulisi suunnata ensisijaisesti pelin kehittämiseen, integroidun harjoittelun kautta.
3. NHL:ssäkin tullaan pelin kehityksen edetessä yhä kasvavassa määrin huomaamaan, ettei pelin rakentaminen huippuyksilöiden varaan ole ainoa tai välttämättä paras keino. Jos järjestelmä on suunniteltu hyödyntämään ja tukemaan tiettyjen pelaajien ominaisuuksia, vähenee joukkueen vuorovaikutus huomattavan paljon pelaajan ollessa poissa. (Mannonen, 2018. 45)
4. Jääkiekkovalmentajien homogeenisyys tulee hyvin todennäköisesti vähenemään. Mitä erilaisemmista taustoista valmentajia tulee, sitä rikkaammaksi lajinäkemys kasvaa (vrt. jalkapallo). Myös akateemisuuden arvostus on suuressa roolissa holistisen lähestymistavan esiinmarssissa. Hyvä pelaaja ei ole automaattisesti hyvä valmentaja. Kuten kenkäkauppiaasta yhdeksi kaikkien aikojen italialaisista jalkapallovalmentajista noussut Arrigo Sacchi aikoinaan kysyi hänen kykyjään epäilleiltä: “I never realised that to be a jockey you had to be a horse first.”

 

 Arttu Lehtiö (@ArttuLehtio)

Lähteet

Kilpi, E. 27.4.2014. Complexity. Esko Kilpi on interactive value creation. Luettavissa: https://eskokilpi.wordpress.com/2014/04/27/complexity/. Luettu: 23.5.2018

Mannonen, H & Remmel, G. 2017. Seitsemän teesin todistus. Elmo, 11, s. 48-49.

McClean, Salmon, Gorman, Read & Solomon. 2017, 2. What’s in a game? A systems approach to enhancing performance analysis in football.

Balague, Torrents, Hristovski, Davids & Araújo, 2011, 5. Overview of complex systems in sport.

Kalaja, S. 6.11.2017. Non-lineaarisen pedagogiikan lyhyt oppimäärä. Taitotohtorin blogi. Luettavissa: http://www.valmennustaito.info/taito/mikaan-ei-ole-kaytannollisempaa-kuin-kunnon-teoria/ Luettu 23.5.2018

Kalaja, S. 15.5.2017. Mikään ei ole käytännöllisempää kuin kunnon teoria. Taitotohtorin blogi. Luettavissa: http://www.valmennustaito.info/taito/mikaan-ei-ole-kaytannollisempaa-kuin-kunnon-teoria/ Luettu: 23.5.2018

Hänninen, A. 17.1.2018. Kollektiivisuus on yksilöllisyyttä. Complex Floorball. Luettavissa: http://complexfloorball.blogs.com/my-blog/2018/01/kollektiivisuus-on-yksil%C3%B6llisyytt%C3%A4.html Luettu: 25.5.2018

Duarte, Araújo, Correia & Davids, 2012. 634. Sports Teams as Superorganisms Implications of Sociobiological Models of Behaviour for Research and Practice in Team Sports Performance Analysis. Teoksessa: Sports Med 2012; 42 (8): 633-642. Luettavissa: https://link.springer.com/article/10.1007/BF03262285 Luettu: 29.5.2018. 

Myös: https://www.researchgate.net/publication/227707242_Sports_Teams_as_Superorganisms_Implications_of_Sociobiological_Models_of_Behaviour_for_Research_and_Practice_in_Team_Sports_Performance_Analysis

Kytöhonka, P. 19.5.2018. Working backwards from the game. Complex Floorball. Luettavissa: http://complexfloorball.blogs.com/my-blog/2018/05/working-backwards-from-the-game.html
Luettu: 29.5.2018

Hänninen, A. 3.5.2017. Parviälyä luonnossa ja pallopelissä. Complex Floorball. Luettavissa: http://complexfloorball.blogs.com/my-blog/2017/03/parvialy-pallopelissa.html
Luettu: 29.5

Leppälahti, J. 2018. Mualiman kehittynein KuPS. Elmo, 20, s.23.

Mannonen, H. 2018. Ydinopin anatomia. Elmo, 16, s.45.

Bernstein, N.1967. The co-ordination and regulation of movements

Kollektiivisuus on yksilöllisyyttä

 

Yksilö ⊂ Kollektiivi

Keskustelu yksilön ja kollektiivin välillä ajautuu usein vahvaan vastakkainasetteluun, mutta kuten Toni Lötjönenkin LASB-podcastissa kommentoi, nämä ääripäät eivät ole vastakohtia eivätkä sulje toisiaan pois. Tämä kirjoitus käsittelee yksilön ja joukkueen suhdetta ja keskustelun ongelmia. Joukkuetta ei ole ilman yksilöitä - se muodostuu niistä, joten yksilö ja kollektiivi eivät voi olla erillisiä asioita. Ne ovat erottamattomia ja toisiaan täydentäviä. Joukkuelajissa kilpailee kollektiivi. Se sisältää yksilöt, mutta niiden lisäksi myös oleellisia vuorovaikutuksia, riippuvuussuhteita.

Kuva 1. Yksilö on joukkuelajissa loogisesti joukkueen osajoukko. Joukkue sisältää yksilöt ja on siten parempi, laajempi viitekehys pelin ymmärtämiseen. Yksilön tarkastelu toimii lähinnä erikoistapauksissa ja riittävän pienissä yksityiskohdissa.

Maalit, joilla ottelun voittaja ratkaistaan, lasketaan joukkueelle. Henkilökohtaiset tilastot eivät vaikuta ottelun voittajaan. Joukkueet kilpailevat keskenään vuorovaikuttaen toistensa kanssa kokonaisuuksina. Joukkueen voittaessa sen yksilöt voittavat, joukkueen kehittyessä he kehittyvät. On tietenkin mahdollista voittaa pelejä kehittymättä.

Kompleksinen viitekehys

Salibandy on invaasiopeli, jossa tärkeitä muuttujia ovat tila ja aika - eivät ainoastaan itse pelaajat. Tila ja aika riippuvat useamman pelaajan sijainnista ja toiminnasta. Muut pelaajat vaikuttavat aina peliin ja ratkaisuihin. Pelkästään sijoittumalla pelaaja vaikuttaa kentälle syntyviin tiloihin. Puhdasta 1vs1 -tilannetta johon muut pelaajat eivät ollenkaan vaikuttaisi, ei pelissä ole.

Osiensa välisistä vuorovaikutuksista johtuen invaasiopeli on määritelmällisesti kompleksinen systeemi. Niiden ansiosta systeemiin kehittyy ominaisuuksia, joita pelkillä osilla ei ole. Tästä syystä peliä ei voida ymmärtää syvällisesti, jos vuorovaikutukset unohdetaan. Joukkue, viisikko ja jopa yksilö ovat kompleksisia, eikä yksilöä tai 1vs1-tilannetta tule yleensä irroittaa ympäristöstä jos aikoo tehdä pelistä yleistäviä johtopäätöksiä. Kompleksisen viitekehyksen kautta tarkastelu pyrkii ymmärtämään peliä kokonaisuutena. Se ei kuitenkaan tarkoita monimutkaisuutta ja vaikeuksia, vaan peliä selitetään yksinkertaisin periaattein - eri tasolla.

Kuva 2. Loogisesti “ison tilan 1vs1” -tilanne on osajoukko (erikoistapaus) salibandyssa. Useimmiten muut pelaajat vaikuttavat tilanteeseen siten, että näitä vuorovaikutuksia ei ole järkevää jättää huomiotta.

Joissakin tilanteissa yksittäinen pelaaja saattaa pelata toista pelaajaa vastaan siten, että muiden pelaajien vuorovaikutukset näihin kahteen ovat heikkoja ja ne voidaan tarkastelussa jättää väliaikaisesti huomiotta. Nämä ovat erikoistapauksia, jotka syntyvät kollektiivisen toiminnan tuloksena, eivät lähtökohta pelin tutkiskeluun.

Pelissä ei täten ole myöskään “yksilösuorituksia”. Jokainen peliteko - jopa paikallaan seisominen - vaikuttaa muihin pelaajiin. Parhaimmillaan sekin voi oleellisesti edistää joukkueen peliä sitomalla vastustajan puolustajaa ja tekemällä tilaa toisaalle. Pelaaminen on kollektiivista toimintaa, se tapahtuu pelaajien välillä. Peliä ei synny yksin.

Mitä tämä “dosenttitason rakettitiede” vaikuttaa käytäntöön?

Viitekehys ja kieli jota käytämme pelistä puhuessamme, vaikuttaa siihen miten syvällisesti sitä ymmärrämme. Se vaikuttaa myös suoraan toimintaamme arjessa. Jos haluamme salibandyn kehittyvän, on pyrittävä tarkastelemaan sitä modernilla tavalla. Nykyaikainen invaasiopelin viitekehys ottaa huomioon edellä mainitut vuorovaikutukset ja toiminnan kollektiivisuuden. Se on siis kompleksinen. Yksilöä ja yksilöllisyyttä tämä ei joukkueesta poista, vaan sijoittaa sen kontekstiin.

“There is Nothing More Practical Than A Good Theory” -Kurt Lewin

Joukkueiden ja pelaajien väliset vuorovaikutukset asettavat omat vaatimuksensa taidoille, joita peli pelaajiltaan vaatii. Vastustajien toiminta muuttaa ympäristöä - siihen on sopeuduttava reagoimalla ja ennakoimalla. Erillisten fyysisten ja teknisten suoritusten harjoittelu ei sisällä ympäristöön sopeutumisen psykologisia taitoja, jotka ovat salibandyssa elimellisiä. Pelaajan taito ei ole laadukkaisiin teknisiin ja fyysisiin suorituksiin kykenemistä itsessään, vaan  pelissä on toimittava oikeista syistä. Se vaatii oleellisen informaation tunnistamista pelin kaaoksen keskeltä. Kollektiivinen pelitilanneharjoittelu mahdollistaa tämän oppimisen. Toiminta yhdistyy havainnointiin.

Yksilön tekniikan korostaminen pelin kustannuksella - vaihtoehtojen poistaminen, virheiden, kaaoksen ja häiriöiden siivoaminen poistaa harjoittelusta sen spesifisyyden. Se ei opeta tunnistamaan tilanteita ja valitsemaan sopivia ratkaisuja. Yksilön tekniikka ja fysiikka eivät sen sijaan häviä minnekään kollektiivisessa harjoittelussa. Volyymia ja (suhteellista) intensiteettiä kertyy pelitilanneharjoittelusta riittävästi kehittymiseen, niitä vain ei maksimoida pääasiana, kiireellä. Usein tärkeä peliteko on sijoittumista. Taitavinkin pelaaja pelaa suurimman osan pelistä pallottomana. Hän tekee myös virheitä ja oppii niistä. Näitä seikkoja on myös harjoitettava aktiivisesti.

Tekniikka ja fysiikka ovat alisteisia taktiselle ulottuvuudelle, sillä ne ovat pelin kontekstissa aina taktisia - vaikuttavat pelitilanteeseen. Pelitekojen on oltava tilanteeseen sopeutuvia ja sopivia, eikä niitä voi aina ratkaista tekniikan tai fysiikan määrällisellä osaamisella. Usein on pyrittävä yllättämään ja hämäämään vastustajaa hankaloittamalla oman toiminnan ennakointia - samalla omalle joukkueelle toiminnan on syytä olla isommassa kuvassa ennakoitavissa. Tämä onnistuu teknisesti ja fyysisesti “luovilla” ratkaisuilla, jotka noudattavat taktisesti yhteisiä pelitavan periaatteita. Jos pallo saadaan vastustajan maaliin sääntöjen mukaisesti, maali hyväksytään riippumatta tekniikasta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuva 3. Parhaan siirtovaikutuksen harjoitteesta peliin saa, kun se on suunniteltu kaikki pelin ulottuvuudet huomioiden. Ensimmäiseksi valitaan taktinen tavoite ja pelin vaiheet joita halutaan kehittää. Tämän jälkeen suunnitellaan psykologiset valmennuskeinot, esimerkiksi palautteiden antaminen tai mahdollinen pistelasku. Seuraavaksi on vuorossa tekniset rajoitteet ja lopulta harjoitteen fyysisen kuormituksen hallinta. Esimerkiksi Tactical Periodization -menetelmässä suunnittelu tapahtuu tässä järjestyksessä.

Pelissä pelaajat  kommunikoivat joukkueensa kesken peliteoilla. Kielenä toimii pelitapa, joka on riittävän selkeä ja joustava. Sen yhteiset ja selkeiksi hiotut pelaamisen periaatteet mahdollistavat sujuvan sanattoman kommunikaation oman joukkueen kesken. Esimerkiksi pallollisen pelaajan suorittama haasto imee vastustajia palloa kohti, pyytää tukia tiettyihin suuntiin ja komentaa tiellä olevaa omaa pelaajaa pois alta hakemaan tilaa muualta. Näin voidaan luoda sopivasti järjestystä kaaokseen ja sattumanvaraisuutta. Hyvä joukkue pelaa kuin “yhtenä organismina” - kuin yhteisellä vaistolla.

Pelaajat saavat pelitilanneharjoittelussa peliä vastaavia teknisiä ja fyysisiä (sekä psykologisesti kilpailullisia) toistoja ilman toistoa. Perinteisesti on ajateltu mallitekniikoista kerrytettyjen puhtaiden toistojen määrän kehittävän yksilön teknistä taitoa. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Jopa erittäin suljetun taidon yksilölajissa, ammunnassa, taitavilla ampujilla suorituksen tekniset yksityiskohdat vaihtelevat enemmän kuin taitamattomilla. Asento siis vaihtelee, mutta osumatarkkuus on parempi. Taitava ampuja keskittyy suorituksessa tavoitteeseen, ei tekniikkaan. Vaihtelu on väistämätöntä. Invaasiopelissä sopeutuminen ja vaihtelu ovat moninaisempaa. Tämän huomiointi harjoittelussa on kriittistä.

 

Nykyaikainen taitoharjoittelu ja rajoitteiden kautta oppiminen

Nykyaikaisen taitoharjoittelun suunnittelu (Chow ym. 2016) toteuttaa seuraavia lähtökohtia:

1. Harjoituksen on vastattava kilpailutilannetta.
2. Rajoitteita muuntelemalla ohjataan oppiminen haluttuun suuntaan.
3. Informaation ja liikkeen yhdistäminen, eli oman kehon ja ympäristön havainnointi on keskeistä.
4. Tarkkaavaisuus suunnataan liikkeen tavoitteeseen, ei yksityiskohtiin.

Lähde: https://www.judolehti.fi/tieto-teema/millaista-on-fiksu-taitovalmennus-petteri-pohja-pohtii/

 Yllä esitetyt lähtökohdat pohjaavat rajoitteiden kautta oppimisen (constraints led approach, CLA) ja epälineaarisen pedagogiikan teoriaan. Nämä metodologiat olivat syksyn Kisakallion motorisen taidon oppimisen konferenssissa vahvasti esillä. Organismille (yksilö tai ryhmä)  annetaan CLA:ssa tavoite tai tehtävä, jota aletaan ratkaista jossakin ympäristössä. Näin syntyy rajoitteiden sisään tilaa (kolmio), jonka puitteissa organismi alkaa tehtävää ratkaista rajoitteisiin itseohjautuvasti sopeutuen.

Kuva 4. Rajoitteiden kautta oppimisen visuaalinen kuvaus. Rajoitteista muodostuu tila, jonka sisällä organismi suorittaa tavoitetta ympäristöön jatkuvasti havainnoiden-toimien. Havainnointi ja toiminta ovat yhteenliitettyä prosessia, eivät sarjamuotoisia, peräkkäisiä.

Motorisen oppimisen nykyaikaiset teoriat haastaavat perinteisiä käsityksiämme oppimisesta, taidon olemuksesta ja ihmisestä. Ihminen toimi, opi tai muista tietokoneen tavoin. Aivot eivät voi varastoida ja hakea muistista suoritettavaksi lukematonta määrää eri liikemalleja. Ympäristö ja kontekstit ovat osa muistia. Suoritustekniikat syntyvät organismin havainnoidessa ympäristöä ja sovittaessa toimintansa havaittuun informaatioon. Havainnointia tapahtuu näön ohella liikkeen kautta, kehollisesti ja osin tiedostamattomasti.

Suorituskyky riippuu oleellisen informaation ja toiminnan yhteensovittamisesta. Pelaaja havainnoi tilanteesta merkityksiä - mahdollisuuksia toiminnalle (tarjouma, affordanssi). Kun näihin havaintoihin yhdistyy toiminta ja sen tuottama tulos, sekä tunne, voi vaistomainen tunteista riippuva päätöksenteko kehittyä peliä edistävään suuntaan. Pelitilanteita simuloivat harjoitteet - sekä itse pelaaminen - ovat tässä avaintekijöitä. Niissä havainnosta saatu informaatio, toiminta ja tunne yhdistyvät toistoissa.

Teoria pohjaa ekologiseen psykologiaan. Havainnointi ja toiminta tapahtuvat tilaan ja aikaan liittyvässä toiminnassa yhtä aikaa, eivät peräkkäin. Havainnointi ei ole vain katsomista, eikä tapahdu ainoastaan aivoissa (esim. refleksit). Samoin toiminta eli sopeutuminen tapahtuu suureksi osaksi kehollisesti ja tiedostamattomasti. Siksi implisiittinen oppiminen pelitilanteissa on tärkeää. Tämä eroaa oleellisesti lineaarisesta ja kognitivistisesta “havainto, analyysi, päätöksenteko, toteutus” -näkemyksestä. Pelissä ei kannata paineen alla pysähtyä analysoimaan eikä lukita teknistä ratkaisua etukäteen. On paras pelata “tässä hetkessä” - intuitiota ja tieto-taitoa hyödyntäen.

 

Video. Liike ja liikkuminen auttavat havainnoimaan asioita, jotka muuten jäisivät huomaamatta. Esimerkiksi pesäpallon korkeaa lyöntiä koppaava pelaaja päivittää juoksulinjaansa liikkeen aikana, eikä juokse suoraan lähtöpisteestä pallon laskeutumispaikkaan. “We must perceive in order to move, but we must also move in order to perceive” -James J. Gibson

Kollektiivinen valmennusmalli on yksilölähtöistä ja yksilöllistä

Perinteisen yksilötaidon (tekniikan) valmiiksi piirretyissä, suljetuissa harjoitteissa luovuutta ei juuri haluta. Niissä jokaisen yksilön on usein tarkoitus toistaa samaa mallia kerta toisensa jälkeen. Keskusteluissa kuitenki korostetaan, kuinka tärkeää on kehittää pelaajien luovuutta. Pelissä sitten olisi osattava hakea näitä valmentajan opastamia mallitekniikoita käyttöönsä kesken pelin. Taktiikka on lähes kirosana, jonka korostus tappaa luovuuden.

Taktisessa mielessä vastuu päätöksistä siirretään “yksilömallissa” usein yksilölle. Yhteinen pelitapa ei ehkä ole kovin tarkkaan edes rakennettu eikä sen harjoittelu ole ollut pääasia. Voidaan tilastoida henkilökohtaisia virheitä ja onnistumisia. Hyvä pelaaja kyllä pystyy omaksumaan piirretyt kuviot ja selviytyy jopa ilman niitä, toinen puolestaan ei ole saanut yhtä hyvää pelisilmää äidinmaidosta. Tämä johtaa suoraan myös pelaajien kvantitatiiviseen vertailuun keskenään virheiden perusteella.

Kollektiivinen valmennus antaa yksilöille tilaa ja arvostaa monimuotoisuutta. Se ei yritä kopioida nykyisiä huippupelaajia ominaisuuksien tai yksittäisten taitojen perusteella. Kun suoritustapaa ei ole ennalta määrätty, voi yksilö käyttää luovuuttaan taktisen päämäärän saavuttamiseen. Kaikkien ei tarvitse toimia samoin. Pelaaja on kollektiivisessa valmennuksessa vapaa tekemään “hyväntahtoisia virheitä” -  pelaamaan rohkeasti ja ottamaan riskejä joukkueen pelitavan puitteissa. Virheisiin on valmistauduttu harjoittelemalla pelin eri vaiheita ja selkiyttämällä toimintatapoja negatiivisen tilanteenvaihdon tapahtuessa. Näin kollektiivi voimauttaa yksilöä pelaamaan.

Valmentaja peluuttaa tällöin ennemmin mahdollisimman sopivia, kuin mahdollisimman “hyviä” pelaajia. Se antaa mahdollisuuden onnistua pelissä yksilöllisin keinoin. Sopivalla pelitavalla pelaavassa joukkueessa ei jokaisen pelaajan ole välttämätöntä olla korostuneen fyysinen tai tekninen, jos pystyy ratkaisemaan omilla kyvyillään tilanteita joukkueen eduksi. Yhteinen pelitapa kehittää joukkuehenkeä ja yhdistää joukkuetta. Valitsemmeko valmiita lahjakkuuksia, vai kehitämmekö pelaajia? Tämä on myös tärkeä arvokysymys junioriurheilussa. Pidämmekö mukana mahdollisimman monta nuorta pelaajaa, vai siirrämmekö heikomman aineen sivuun aikaisessa vaiheessa? Voimmeko ennustaa nuorten pelaajien yksilötesteistä ja -tarkkailusta, kuka myöhemmin kehittyy huippupelaajaksi pelin kontekstissa? Onko yksilötaito jotenkin eri asia kuin salibandyn pelaamisen taito?

 

Antti Hänninen (@AjHanninen)

 

Lukemista aiheista:

Fergus Connolly: Game Changer

Kelso & Engstrøm: The Complementary Nature

K. Davids et al.: Dynamics of Skill Acquisition: A Constraints-Led Approach

CLA:sta suomeksi http://www.valmennustaito.info/taito/ajankohtaisia-artikkeleita-taitojen-oppimisesta/

https://www.researchgate.net/publication/320741853_Creative_Motor_Actions_As_Emerging_from_Movement_Variability

https://www.researchgate.net/publication/232893565_Can_Creativity_Be_Improved_by_an_Attention-Broadening_Training_Program_An_Exploratory_Study_Focusing_on_Team_Sports

Tech metaphors are holding back brain research

Aiempi englanninkielinen blogini tekniikan määrittelyn ongelmista

Toivottavasti vai todennäköisesti?

 

Salibandy on kompleksi ilmiö täynnä yllätyksiä. Jokainen tilanne on erilainen, silti peli ei ole pelkästään kaaosta ja sattumaa. Asioita niin pienemmässä kuin isommassa skaalassa toistuu aina uudelleen ja uudelleen. Pelistä löytyy kuvioita tai rakenteita (patterns, structure) jotka toistuvat, vaikkakin aina hieman erimuotoisina  ja ennalta määräämättömällä hetkellä.

 

Haluaisin edelleen tietää missä tätä taktista osaamista ylikorostetaan @paakallofi? Tätä samaa viestiä kuuluu jatkuvasti eri 1/2 #salibandy pic.twitter.com/QJ81twC2Om

— Miika Peltonen (@miikapeltonen) April 21, 2017

 

Tämä toistuvuus on oleellinen seikka joukkuetaktiikalle ja pelin valmentamiselle. Pallopelivalmennuksen ja erityisesti salibandyn keskusteluissa on lähipäivinä otettu kantaa huolestuneena siitä, että taktiikkaa ylikorostetaan ja ihmisten johtaminen ilmeisesti jotenkin jää taka-alalle. Salibandysarjoista ei tietääkseni kuitenkaan ole luettavissa juurikaan tarkkoja taktisia analyysejä, eikä lajiamme ole koskaan pilkottu niin kokonaisvaltaisesti kuin esimerkiksi joidenkin futisvalmentajien ja -analyytikkojen blogeissa.

 

"Possibilty isn't the same as probability. I like teams that strive for probability." -Juanma Lillo

 

Kun valmentajalla on jokin käsitys ja visio siitä, mitä asioita halutaan pelissä konkreettisesti toistaa, tulee prosessista looginen ja toimiva. Voidaan harjoitella peliä, jota aiotaan pelata. Kehittävä ja tuloksellinen valmentaminen ei voi perustua kaaokseen - mahdollisuuksiin ja toivomiseen. Taktiikan merkitystä yhteispelille käsiteltiin edellisessä blogikirjoituksessani. Pelillä on tilastollinen luonne satunnaisuuden ohella. Tämä koskee pelaajien toimintaa pallopelissä, ei vain toiminnan tulosta eli datahavaintoja. Toiminta “filosofisena käsitteenä” tarkoittaa sitä, että teolla on jokin merkitys ympäristössään. Tämä vuorovaikutus pelin ympäristön kanssa on puolestaan aina taktista, sillä se vaikuttaa pelitilanteeseen.

Toiminnan harjoittelu vaatii siis kontekstin, ympäristön. Toiminta on enemmän kuin tekniikkaa ja fysiikkaa, sillä se sisältää vuorovaikutusta (wink vs blink). Valmentajien tulisikin alkaa valmentaa toimintaa ominaisuuksien ja tekniikoiden sijaan. Viimeksi mainitut antavat vasta mahdollisuuden toimia, sen sijaan toiminnan valmentaminen sisältää ja kehittää samalla näitäkin. Toiminta - toisin kuin tekniikka mahdollistaa omien vahvuuksien käyttämisen valmentajan mallitekniikkaan lukittautumisen sijaan.

Tässä kohtaa on kommentoitava henkisen valmennuksen ja yksilöllisyyden korostamista valmennuksen puitteissa. Pelissä toistuvissa tilanteissa ratkaisuihin vaikuttaminen koetaan luovuutta rajoittavana ja yksilönvapauden riistämisenä. Siksi mieluumin maksimoidaan pelaajan voimatasoja, hapenottokykyä, nopeusominaisuuksia ja treenataan teknisiä valmiuksia ennalta määritellyin mallein - ilman ympäristön vuorovaikutusta ja kontekstia. Mentaalipuolella puolestaan usein nostatetaan taistelutahtoa ja korostetaan terävyyttä. Epäloogista? Nämä ovat määrällisiä ominaisuuksia, jotka eivät liity itse toimintaan (mitä tehdään)? Miten terävyyttä ja haponsietokykyä halutaan pelissä toistaa? Onko tavoite sietää happoja mahdollisimman paljon? Miten peli silloin sujuu? Halutaanko taistella terävästi? Mitä tämä tarkoittaa toiminnan kielellä?

 

 

Yksilöllisyyden paradoksi ja ryhmän koheesio

 

Toiminnan harjoittelua on mahdollista toteuttaa epälineaarisen pedagogiigan, sisäsyntyisen oppimisen ja differentiaalioppimisen ym. modernien menetelmien puitteissa. Näille yhteistä on se, että voidaan harjoitella toimintaa pelaamalla. Taktinen tavoite voi näin olla joukkueen yhteinen, mutta pelaaja saa etsiä itselleen henkilökohtaisesti toimivat ja luovat teknis-fyysiset keinot ratkaista pelin ongelmia. Tämä on päinvastaista perinteisen valmennuksen kanssa, missä tekniikoita isketään yhteen muottiin ja pelikirjat joukkuepelissä(!) ovat yksilöllisiä. Yhteiset toiminnan tavoitteet, merkitykset ovat joukkuepelissä oleellista. Ne luovat "parviälyn" lisäksi joukkuehenkeä tehtäväkoheesion (task cohesion) osalta ja ruokkivat siten myös sosiaalista koheesiota. Onnistuminen joukkuepelissä vahvistaa myös joukkueen identiteettiä ja itseluottamusta. Harrastejoukkueen yhteishenki voi olla hyvä sosiaalisen koheesion ansiosta, mutta kilpajoukkueessa tarvitaan erityisesti tehtäväkoheesiota.

 

Kirjasta Complexity and Control in Team Sports

 

Mahdollisuuksiin ja toivomiseen perustuva harjoittelu ei voi olla toimivin tapa kehittää pelaajia ja joukkuetta. On oltava jokin visio toiminnasta, jota halutaan peleissä toteuttaa. Se vaatii joukkuetaktiikan ja toimii samalla pelillisenä identiteettinä jota seura tai joukkue haluaa edustaa. Vaikka peli ei ole ennustettavissa, voidaan vaikuttaa siihen miten usein ja mitkä rakenteet toistuvat. Se vähentää satunnaisuutta ja mahdollistaa joukkueen sisäisen ennakoinnin (ks. Lauri Marjamäen haastattelu). Näin voidaan harjoitella tuloksen kannalta oleellisimpia tai eniten toistuvia tilanteita jossakin “tilastollisessa” prioriteettijärjestyksessä. Voidaan kehittää niiden puitteissa havainnoinnin ja toiminnan ketjua, fyysis-teknistä laatua ja intensiteettiä.

 

 

Antti Hänninen (@AjHanninen)

Parviälyä luonnossa ja pallopelissä

 

Luonto, evoluutio ja kollektiivinen toiminta

Kun kalat tai linnut liikkuvat tiiviinä yhtenäisenä parvena tai susilauma metsästää yhteistyötä tehden, on siinä paljon samaa kuin joukkuepelissä. Näille luontokappaleille yhteistyö on elinehto ja välttämättömyys, sillä joukko on vahvempi ja tehokkaampi kuin yksilö. Salibandymaailmassa kilpailu ei vielä ole yhtä kovaa ja raakaa kuin viidakoissa. Materiaalierot joukkueiden välillä ovat niin suuria ja yhteispelaamisen taso vaihtelevaa, ettei voi sanoa että jokainen osa-alue olisi oltava viimeisen päälle hiottua, jotta salibandyliigassa voi menestyä. Paremmalla materiaalilla menestyy, vaikka yhteispeliä ei erityisesti painottaisi. Joukkuepelaaminen ja yksilön laatu eivät silti ole vastakkaisia. Luonnossa ja kehittyneemmissä pallopeleissä evoluutio on pidemmällä ja se kiistatta osoittaa kollektiivin voimaa huippuyksilöidenkin kilpaillessa keskenään - esimerkiksi jalkapallossa.

 

Video 1. Vuorovaikutuksessa toimivat osat muodostavat komplekseja ilmiöitä joita ei synny yksilöissä. Myös aivomme toiminta on riippuvaista yhteyksistä ja vuorovaikutuksista.

Parvi perustaa yhteistyönsä hyvin yksinkertaisiin, selkeisiin sääntöihin joita yksilöt noudattavat tarkasti ja vaistomaisesti. Sillä ei ole yhtä johtajaa, vaan sen suunta ohjautuu itsestään ympäristön ja tilanteen mukaisesti. Näistä säännöistä ja muuttuvaan ympäristöön mukautumisesta syntyy kompleksia liikettä, joka muistuttaa leikkiä tai tanssia. Parvi etsii ravintoa ja pitää yhtä saalistajien varalta. Jokaisella parven yksilöllä on kuitenkin samanlainen säännöstö siitä, miten suuntaa ohjataan lähimpien muiden yksilöiden perusteella.

Legendaarinen Arrigo Sacchi pohjasi jo menetelmiään kollektiiviseen peliälyyn [1]. Kollektiivisen toiminnan analytiikka on nyt yleistymässä joukkuepalloilussa. Sen avulla pureudutaan syvemmin pelaajien välisiin vuorovaikutuksiin. Voidaan tutkia joukkueen tiiviyttä eri tilanteissa suhteessa vastustajaan (stretch index) tai pelaajien välisiä yhteyksiä syöttökarttojen perusteella. Näin voidaan ymmärtää joukkuepelin laatua ja pelaajien keskinäistä koordinaatiota paremmin. Professori David Sumpter on tutkinut eläinkunnan kollektiivista käytöstä ja soveltanut tietojaan jalkapalloon (ks. esim. http://www.collective-behavior.com). Urheilutieteilijät puolestaan ovat hyödyntäneet hänen kollektiivisen toiminnan tutkimuksiaan joukkueurheiluun [2, 3].

Valmentaja pelin asiantuntijana

Joukkuepalloilun valmentajan tehtävä on vaikuttaa joukkueen peliin. Muutoin ei voi auttaa joukkuetta voittamaan. On tärkeää että valmentaja on pelin ja sen oppimisen asiantuntija. Hyvään valmennukseen kuuluu pelikäsityksen ja päätöksenteon kehittäminen. Se vaatii taktista osaamista, pelin tuntemusta. Ei kuitenkaan riitä että valmentaja kertoo pelaajille miten haluaa peliä pelattavan. Pelaajien on harjoittelussa opittava pelitapa syvällisesti myös tietotaidon (know-how) tasolle. On osattava toteuttaa pelitapaa paineenkin alaisena. Siksi valmentajan on hyvä myös ymmärtää ihmisen oppimista ja päätöksentekoa pallopeleissä. 

Siitä, että joukkueen olisi pelattava kuin yhtenä vallitsee yleensä yksimielisyys. Yhteispeliä pidetään kuitenkin itsestäänselvyytenä, joka syntyy yksilöiden maksimaalisesta aktiivisuudesta. Tämä on sikäli väärä käsitys, että saumaton yhteistyö vaatii toimivaa teoilla ja sanoilla kommunikointia. Tekojen on edistettävä joukkueen peliä ja niiden merkitys on oltava joukkueen yhteinen. Se vaatii yksilön vapaan tahdon hallintaa joukkueen hyväksi sekä vaistomaiseen päätöksentekoon vaikuttamista. Oman joukkueen sisällä on pystyttävä ennakoimaan muiden pelaajien toimintaa, mutta yhtä aikaa pelattava vastustajan kannalta riittävän yllättävästi. Tällöin pallollinen joukkue voi todella olla aloitteellinen (proaktiivinen) hyvääkin puolustusta vastaan ja pakottaa vastustajaa virheisiin sen sijaan että odottaisi niiden tapahtumista (reaktiivisuus).

Perinteinen käsitys taktiikoista perustuu valmentajan piirtämiin kuvioihin, joissa tietty syöttökuvio pyritään toteuttamaan läpi järjestyksessä. Tällaisen kuvion voi vastatoimilla pelata katki. On toisaalta mahdollista luoda pelille rakennetta, joka pystyy sopeutumaan ympäristön yllätyksiin, vastustajaan. Näin pelaajalla on riittävästi vaihtoehtoja toimia, jotta peli pysyy vastustajalle yllättävänä. Jokainen silmänräpäys ei voi olla valmentajan ennalta määrittelemä, sillä pelissä on aina mukana sattuma. Siksi hyvä taktiikka on kompleksi, ei jäykkä eikä täyttä kaaosta. Sitä voidaan kutsua joukkuepelin rakenteiksi (structures) ja verrata kieleen, jonka kautta kommunikaatio toimii. Pelin organisointi on vaativa prosessi, joka ei koskaan tule valmiiksi. Yhteisen tulkinnan ja kielen kehittämistä voi jatkaa loputtomiin. 

Käsitys taktisesta valmentamisesta vaatii päivittämistä. Peliälyn merkitys jo nuorten pelaajien valmennuksessa on samalla tavalla arvokas kuin tekniikan, fysiikan ja henkisenkin ulottuvuuden. Nämä ulottuvuudet tulisikin yhdistää kokonaisuudeksi, ei erotella ja asetella subjektiiviseen tärkeysjärjestykseen. Tällöin taataan pelaajan kokonaisvaltainen kehittyminen. Pelitilanteita korkealla intensiteetillä “simuloimalla” ja taktisia periaatteita vaatimalla voidaan yhtä aikaa valmentaa taktiikkaa, tekniikkkaa ja fysiikkaa. Näin harjoitellaan salibandya, jota todella peleissä halutaan pelata. Taktiikkaa vähättelevä valmentaminen jättää päätöksenteon ja pelikäsityksen oppimisen pelaajien vastuulle ja kehityksen arviointi käytännössä tapahtuu usein tekniikan ja fysiikan perusteella. Nyt pelaajia arvioidaan usein liiaksi synnynnäiseen lahjakkuuteen ja asenteeseen vedoten. Pallopeli on myös pelikäsityksen oppimista, mikä vaatii oikeanlaista oppimisympäristöä. Sitä on hankala valmentaa ilman jotakin selkeää joukkuetaktiikkaa, johon viitata.

 

Tekojen merkitys ja sanaton kommunikaatio

 

In football, technique is the execution of a decision. In gymnastics, technique is the exection of a technique

- Raymond Verheijen

 

Pallopelissä tekniikkaa ja fysiikkaa edeltää aina päätöksenteko (sitä edeltää motivaatio). Asenne ja henkinen valmennus näkyvät pelissä vasta toiminnan kautta. Pelin tarkoitus on tehdä maaleja ja estää vastustajaa tekemistä niitä. Voidaan tuntea ja tutkia pelin universaaleja periaatteita, jotka parantavat todennäköisyyttä voittaa pelejä pitkässä juoksussa. Näin valmentaja kehittää itselleen ja pelaajamateriaalilleen sopivan pelitavan, pelillisen identiteetin. Jos pelaajien valinnat ovat heikkoja ja pelitavan vastaisia, ei tekniikan ja fysiikan kehittäminen ratkaise ongelmaa. 

Päätöksenteko on aina taktista sikäli, että kaikella toiminnalla on jokin merkitys pelille. Se viestii jotain muille pelaajille ja vaikuttaa joukkueen jokaisen jäsenen havainnoimaan ympäristöön. Viestintää pelissä tapahtuu paljon myös ilman sanoja tai edes ääntä. Eleet ja liikkeet ovat viestintää, mutta niin on pelkkä kentällä sijoittuminenkin. Päätöksenteko ei ole vain yksilön asia – se on kommunikaatiota ja vuorovaikutusta muiden pelaajien kanssa. Kun toimintojen merkitys on joukkueen yhteinen, toimii kommunikaatio osin jopa ilman taktisten kuvioiden kautta miettimistä. Voidaan tulkita ympäristöä ja luokitella tilanteita luovemmin. Näin pystytään sopeutumaan aina uusiin tilanteisiin kollektiivina - selkeän yhteisen pelikäsityksen mukaisesti [4]. 

On huomautettava vielä, että pelin järjestäytymistä tapahtuu joka tapauksessa - on se sitten valmentajan johtamaa tai itseohjautuvaa. Joukkueelle muodostuu pelitapa joka on joko valmentajan tai pelaajien itse kehittelemä - tietoisesti tai tiedostamatta. Pelitavalla tarkoitetaan tässä pelissä toistuvia kuvioita, jotka muodostuvat säännölliseksi toiminnaksi joko tottumuksesta tai tietoisesti. Valmentajan tulisi vastata tästä prosessista, sillä se on oleellista joukkuepelin laadulle. Keksivätkö pelaajat todella parempia taktiikoita kuin valmentajat? Vai syntyykö silloin pelitapa, jossa pelaajat ovat mukavuusalueellaan? Valmentajajohtoisessakin taktiikassa lopulliset tekniikan ja ratkaisun valinnat voivat olla pelaajalla, joka sovittaa ratkaisun taitoihinsa sekä pelin tilanteeseen. Joukkuetaktiikka luo pallolliselle pelaajalle useita vaihtoehtoja, ei vähennä niitä. Sen tarkoitus on parantaa valintoja, ei vähentää luovuutta. Luovuutta on nimittäin myös uusien pelitilanteiden ratkaiseminen - silloinkin kun ratkaisu on teknisesti tavallinen.

Tämä kirjoitus on yhteistyön ja kollektiivisen toiminnan puolustuspuhe. Tarkoitus ei ole mystifioida taktiikkaa. Ennemminkin taktiikka itse voi koostua yksinkertaisista periaatteista, mutta sen syvällinen oppiminen ja joukkueen sopeutuminen muuttuvaan ympäristöön vaatii yksityiskohtiin paneutumista ja täsmällisyyttä. Kollektiivinen peliäly on myös pelaajalle hieno yhteinen kokemus. Se ei ole valmentajan taktiikoiden väkinäistä suorittamista, vaan joukkueen yhtenäisyyttä. Taktiikan täsmällisyys ei myöskään ole henkilökohtaisen taidon vastakohta tai vähennä näyttäviä suorituksia, vaan luo niiden toteuttamiselle suotuisampia olosuhteita ja merkitystä. Joukkueen parviäly on ymmärtävälle katsojalle kuin pelin ihme. Maailma kaipaa muutenkin enemmän tiimityötä [5]. Luonto ja joukkueurheilu ovat jo osoittaneet sen merkityksen. 

 

All I know most surely about morality and obligations, I owe to football.

-Albert Camus

 

 

Antti Hänninen (@AjHanninen)

Omistan tämän kirjoituksen ystävälleni Otolle, joka jo lähes kymmenen vuotta sitten nelosdivaritreenien jälkeisissä väittelyissä höpisi parviälystä

 

[1] http://www.uefa.com/uefachampionsleague/news/newsid=2328447.html 

[2] https://www.researchgate.net/publication/227707242_Sports_Teams_as_Superorganisms_Implications_of_Sociobiological_Models_of_Behaviour_for_Research_and_Practice_in_Team_Sports_Performance_Analysis 

[3] https://www.researchgate.net/publication/257023243_Collective_intelligence_An_incursion_into_the_tactical_performance_of_football_teams

[4] https://www.researchgate.net/publication/241694443_Shared_Knowledge_or_Shared_Affordances_Insights_from_an_Ecological_Dynamics_Approach_to_Team_Coordination_in_Sports

[5] http://necsi.edu/research/overview/teams-a-manifesto

 

 

Ajatuksia urheiluyhteisöjen kehittämisestä

 

Paul Natorp tunnettiin sosiaalipedagogiikan isänä. Natorp ei ollut ensimmäinen, joka käytti sosiaalipedagogiikan käsitettä, mutta hän loi ensimmäisenä sosiaalipedagogiikasta erillisen tieteen (Haiminen 2003). Hän eli kiivaan teollistumisen aikaa 1900-luvun alussa. Uusia tehtaita nousi kuin liukuhihnalta ja ihmiset muuttivat maaseuduilta kaupunkeihin paremman työn ja elintason toivossa. Samalla sosiaaliset ongelmat kasvoivat, jonka lääkkeeksi Natorp toi sosiaalipedagogiikan. (Eichsteller & Holthoff n.d..) Maailma tällä hetkellä kamppailee niin ikään sosiaalisten ongelmien kanssa, vaikka syyt eivät täysin samoja olekaan. Lama, työttömyys ja hurjasti kasvanut maahanmuutto aiheuttavat ongelmia joka puolella maailmaa. 

Näitä samoja yhteiskunnan ongelmia on nähtävissä myös kolmannella sektorilla, eikä urheilu ole täten mikään irrallaan oleva saareke yhteiskunnasta. Yhteiskunnan henkinen tila ja ihmisten kovat arvot rantautuvat myös urheiluyhteisöihin tuhansien vapaaehtoisten mukana. Yksi Natorpin keskeisimmistä ajatuksista oli se, että vain kehittämällä yhteisöä voidaan kehittää yksilöitä (Ruuskanen, H & Vainiola, S 2010). Ajatus on mielenkiintoinen peilatessa nykymaailmaa tai urheiluyhteisöjä, kun liikkeellä on paljon ennakkoluuloja ja tuomitsemista.

On vaikea kuvitella vaikeampaa tehtävää kuin toimivan yhteisön luominen. Tähän on monia syitä, mutta urheilun kohdalla yksi suurimmista on varmasti raha, jota ei ole tarpeeksi. Tämä tarkoittaa monesti vapaaehtoisuutta eli ”rakkaudesta lajiin”-ajattelua. Ei voi ajatella, että raha olisi automaattisesti toimivan yhteisön tae, koska toimivan yhteisön pystyy luomaan vapaaehtoisvoiminkin. Se vaatii kuitenkin jotain korvaavaa rahan tilalle ja silloin kuvaan astuu yhteisön yhtenäisyys ja yhteisöön kiinnittyminen. Ilman vapaaehtoisten rakkautta omaa organisaatiotaan kohtaan ei ole myöskään vapaaehtoisten tekemiä työtunteja. On siis hyvin tärkeää, miten organisaatioita pyöritetään ja millaisten arvojen pohjalle niiden toiminta perustuu.

Tämän hetken valmennuskeskustelu Suomessa pyörii enenevissä määrin yksilön kehittämisen ympärillä, jonka vuoksi yhteisön vaikutus yksilön kehitykseen jää helposti vähemmälle huomiolle. Yksilön kehittäminen on tärkeää, mutta voisiko aihetta lähestyä enemmän kokonaisuutena? Pystyykö yksilö saavuttamaan koskaan potentiaaliaan, jos yhteisön ilmapiiri, toimintatavat ja arvot eivät ole kunnossa? Voisiko urheiluyhteisöjen ajattelutapaa muuttaa natorpilaiseen tapaan, jossa yksilöt kehittyvät kehittämällä yhteisöä (Ruuskanen, H & Vainiola, S 2010)?

Natorpilainen ajattelu kääntäisi monen urheiluorganisaation ajattelutavan päälaelleen. Useassa organisaatiossa toiminta pilkotaan pieniin osiin, joita pyritään kehittämään. Samalla tavalla yksilö halutaan nähdä yksittäisten ominaisuuksien kautta. Tällä tavoin uskotaan saavutettavan optimaalinen lopputulos. Urheiluyhteisöjen kanssa toiminta on kuitenkin aina hyvin monimutkaista ja arkeen mahtuu paljon erilaisia muuttujia. Kun pieniä osia kehittämällä tulee myös epäonnistumisia, herää kysymys onko kokonaisuus kuitenkin enemmän kuin osiensa summa?

On myös tarpeellista selvittää yksilökeskustelussa, mitä tarkoitetaan yksilöllä. Tällä hetkellä keskustellaan hyvin paljon tekniikan, taidon ja taktisen osaamisen ympärillä. Urheilijasta muovataan usein, vaikka varmasti täysin tahattomasti, ulkoa ohjattava kone. Urheilija on kuitenkin ihminen siinä missä muutkin ja sen vuoksi ihmisyyden kokonaisvaltaisuus astuu kuvaan. Keskusteltaessa yksilön kehittämisestä, tulisi kehittää myös urheilijan henkisiä ominaisuuksia. Suomalainen valmentaminen on korkeatasoista, mutta urheilijoiden lähestyminen arjessa pedagogisella otteella ja kommunikointi voisivat olla parempaa. Tätä puolta parantamalla tarvittaisiin yhä vähemmän erillisten mentaalivalmentajien apua. Tilanne olisi senkin vuoksi ideaali, koska lopulta vastuu avoimen ilmapiirin ja urheilijan hyvän olon luomisessa on joukkueen omalla valmennuksella.

Urheiluseurat haluavat usein tehdä uusia jarilitmasia ja teemuselänteitä. Joskus vimma huippujen tavoitteluun on niin kova, että normaalit sosiaaliset normit unohtuvat tavoitteen tieltä. Immanuel Kant oli yksi Natorpin ajatteluun vaikuttanut. Hänen mukaansa yksilö ei saa koskaan olla väline, vaan päämäärä (Taneli 2012). Silti edelleen törmää ”tarkoitus pyhittää keinot”-ajatteluun, jossa kerätään sulkia hattuun. On täysin inhimillistä, että valmentajat haluavat tulla tunnetuiksi huippujen tekijöinä ja seurat huippu-urheilijatehtaina. Toki on myös ymmärrettävä se, että huippuseuran status ja seuran synnyttämät huiput ovat riippuvaisia toisistaan. Ilman toista ei olisi toista.

Tässä asiassa urheiluyhteisöt voisivat palata ajassa jopa taaksepäin ja miettiä miksi Suomeen syntyi urheiluyhteisöjä ja mikä niiden tarkoitus oli. Filosofian tohtori Aaro Harjun mukaan urheilun ja liikunnan tehtävä ei ollut ainoastaan liikuttaa ihmisiä tai vaikuttaa positiivisesti heidän terveyteen ja hyvinvointiin. Urheiluyhteisöt tähtäsivät myös vahvasti kansalaiskasvatukseen eli ne pyrkivät kasvattamaan Suomelle hyviä kansalaisia. (Harju 2010.) Sama kasvatuksellinen tulokulma olisi hyvä muistaa vielä tämän päivän yhteisötoiminnassakin.

Natorp uskoi, että kaiken kasvatuksen on oltava sosiaalista kasvatusta (Haiminen 2003). Hänen mukaansa piti tarjota koulutusta niille, joiden ei ole sitä mahdollista saada (Eichsteller & Holthoff n.d.). Sosiaalipedagogisesta näkökulmasta voidaan puhua siis sosiaalisesta innostamisesta eli luodaan elämää sinne, missä sitä ei ole. Natorp alleviivasi koulutuksen luomaa yhteisön moraalista kehitystä ja jatkuvasti kehittyvää tietoisuutta, mitkä ikään kuin itsestään kehittäisivät yhteisöä (Viinamäki, DalMaso & Kuosmanen 2008).

Hänen mukaansa yhteisö tarjoaisi täten yksilölle myös mahdollisuuden oman maailmansa reflektointiin ja se parantaisi yksilöiden ja yhteisöjen positiivista suhdetta. (Viinamäki, DalMaso & Kuosmanen 2008) Vaikka urheiluorganisaatioissa ei suoranaista koulutusta voida antaakaan, voisi yhteisön kokonaisvaltainen kehitys avata edellä mainittuja positiivisia vaikutuksia yhteisöjen toimintaan.

Olisi mukava nähdä mitä tapahtuisi, jos urheiluseurat ja valmentajat alkaisivat yksilökeskeisyyden sijaan keskittymään toimintakulttuurin ja yhteisön kehittämiseen. Jos nämä kaksi elementtiä pitäisi pitää etusijalla yhteiskunnallisesti, niin miksi se ei toimisi myös urheilun maailmassa? Pyrkiessämme viemään huippu-urheilijoita maailman kärkeen, he voisivat olla myös hyviä ihmisiä hyvistä yhteisöistä. Tätä ajattelumallia mallintaa varmasti parhaiten tällä hetkellä USA:n yliopistourheilu, jossa urheilija ei urheile, jos kouluvelvoitteet eivät hoidu. Suorien mallien kopioimisen suhteen tulee olla varovainen, mutta ehkä Suomessa olisi silti varaa alleviivata enemmänkin koulun ja koulutuksen tärkeyttä myös urheiluyhteisöissä.

Yksi maailman suurimmista jalkapalloseuroista, FC Barcelona, kulkee etulinjassa urheiluyhteisönsä kehittämisessä. He palkkasivat seuraansa vuonna 2011 Joan Vilà Boschin metodologiseksi johtajakseen (Wikipedia, n.d.). Hän loi seuraan urheilun sotasanaston tilalle arvokkaamman urheilukielen, jossa vihollisesta on tullut vastapuoli ja vastustajan nöyryyttämisestä paremmin suoriutumista. Toisin sanoen Barcelonassa uskotaan, että heidän puhumansa kieli herää eloon pelissä ja siksi sen on kohdattava sen arvomaailman ja pelin kanssa, jota he haluavat ihmisille esittää. (Vaughan, n.d..)

Myös Christopher John Hunt Sydneyn yliopistosta alleviivaa puhutun kielen merkitystä kirjoituksessaan, jossa käsitellään vähemmistöryhmistä käytettyjä, harmittomiksi luokiteltuja ja vakiintuneita, nimityksiä. Hänen mukaansa puhuttu kieli, jopa kieli poskella heitetty vitsi, muovaa ihmisten ajatuksia. Vaikka puhuja itse olisikin liikkeellä huumori mielessään, olisi tärkeä ymmärtää, että se voi synnyttää negatiivisia ajatuksia kuulijassa ja sitä myötä pikkuhiljaa vaikuttaa asenteisiin yhteiskunnassa. (Hunt, 2016.)

Intian Itsenäisyysliikkeen johtaja Mahatma Gandhi ajatteli muinoin:

”Pidä ajatuksesi positiivisina, koska ajatuksistasi tulee sanojasi. Pidä sanasi positiivisina, koska sanoistasi tulee käytöstäsi. Pidä käytöksesi positiivisena, koska käytöksestäsi tulee tapojasi. Pidä tapasi positiivisena, koska tavoistasi tulee arvosi. Pidä arvosi positiivisena, koska arvoistasi tulee kohtalosi.” (Gandhi, n.d..)

Urheiluyhteisöissä itse yhteisö on koko toiminnan kivijalka. Yhteisön kehittäminen on laaja-alaista työtä, mikä lähtee hyvin perusteellisista ja pienistä asioista liikkeelle, jos asioita osataan tarkastella tarpeeksi monipuolisesti. Ei ole uusi ajatus, että sanamme heräävät eloon. On hyvä oivaltaa, että ennen pitkää ajatuksistamme tulee sanoja ja sanoistamme tekoja. Ehkäpä siis yhteiskunnassa, kuten myös urheilun maailmassa puhutun kielemme tulisi olla yhtä sen arvomaailman ja maailman kanssa, jota haluamme ylläpitää ja rakentaa.

Natorp ajatteli, että hyvässä yhteisössä kasvanut yksilö halusi kantaa kortensa kekoon yhteisön hyväksi (Saltzman, n.d.). Suomalaisen sosiaalipedagogiikan yksi suurimmista, Leena Kurki, kirjoittaa Joensuun yliopiston alue- ja yhteisökehittämisen opintojen yhteydessä syntyneessä oppikirjassa:

”Kansalaisena toimiminen ei olekaan mahdollista ilman kansalaisuuteen kasvamista ja kasvattamista.” (Sivonen, Kurki 2002, 68.)

Tässä piilee myös urheiluyhteisöjen yksi suurimmista ongelmista. Lukuisat ihmiset harrastavat urheilua eri yhteisöissä, mutta todellista kiinnittymistä yhteisöihin ei lopulta tapahdu. Suomessa on paljon esimerkiksi kokeneita urheilijoita, joilla olisi suuri määrä tietoa ja taitoa jaettavanaan urheilukentälle, mutta syystä tai toisesta he jättäytyvät yhteisöistään kokonaan pois oman aktiiviuransa jälkeen. Tämän vuoksi urheiluyhteisöt joutuvat tuomaan toimintaansa ihmisiä ulkopuolelta, jotka eivät ole kasvaneet yhteisöjen toimintakulttuuriin ja arvomaailmaan. Tämä ei ole sinällään aina huono asia, mutta usein yhteisen kielen puuttuminen aiheuttaa törmäyksiä ja sosiaalisia ongelmia.

Kun Natorp ratkaisi teollistumisen tuomia sosiaalisia ongelmia, hän tuli johtopäätökseen, etteivät sosiaaliset ongelmat johtuneet aineellisesta köyhyydestä yhteiskunnassa, vaan sosiaalisen yhteenkuuluvuuden puutteesta (Eichsteller & Holthoff n.d.).

Tämä huomio saattaisi olla toimiva myös urheilupiireissä, joissa väkisinkin tulee yhteentörmäyksiä ihmisten kesken. Ehkei syy olekaan erilaisissa mielipiteissä, vallanhimossa tai ajatuksesta voittaa keinolla millä hyvänsä, vaan sosiaalisen yhteenkuuluvuuden puutteesta yhteisössä? Joka tapauksessa yhteisöllisyyden ja me-hengen synnyttäminen on erittäin tärkeää, jos halutaan synnyttää yhteisöihin toimivaa yhteistyötä.

Suomalaisen urheilun ja yhteisökehittämisen kohdalla yksi mielenkiintoisimmista haasteista onkin, kuinka saada entiset huippu-urheilijat jatkamaan työtään yhteisöissä myös uriensa jälkeen. Voidaan kenties myös kysyä, johtuuko entisten tähtien kokonaisvaltainen poistuminen siitä, ettei yhteisöjen kehittämisestä, toimintakulttuurista ja arvomaailmasta pidetä tarpeeksi huolta? Se on kuitenkin selvä asia, että ollakseen mukana yhteisössä, yksilön pitää tuntea vahvaa yhteenkuuluvuutta yhteisöönsä.

Natorp alleviivasi ajattelussaan monen muun pedagogin tavoin yksilön aktivoimista eli subjektiksi tulemista (Haiminen 2003). Yksilöiden aktivointi on myös urheiluorganisaatioiden haaste ja varsinkin junioripuolella haastavinta on aktivoida vanhempia seuran ja joukkueen toimintaan mukaan. Tässäkin suhteessa yhteisön kehittäminen olisi tärkeää, jotta ihmiset seuran ympärillä aktivoituisivat ja kiinnostuisivat toiminnasta. Usein unohtuu se seikka, että vanhemmat kasvavat lapsiensa mukana yhteisössä ikään kuin huomaamatta. Heillä on käytännössä kaikki tieto yhteisön toimintakulttuurista ja arvoista, mutta syystä tai toisesta he eivät koskaan aktivoidu toimijoiksi.

Kokonaan toinen keskustelunaihe on se, että puhutaanko urheilun kohdalla ylipäänsä liikaa huippu-urheilusta tai tuloksen tärkeydestä. Yhä enenevissä määrin lapsen harrastustoiminta on tarkkaan ennalta suunniteltua ja hyvin tavoitteellista. Kun lapsi hyppää urheilun maailmaan seitsemänvuotiaana ja toiminta on illasta toiseen tavoitteellista sekä totista, iskee jossain vaiheessa väsymys.

Jos pohditaan tarkemmin urheilemisen syvintä olemusta, päästään lopputulokseen, jossa urheilu on peliä, leikkiä ja sosiaalista toimintaa. Sitä ohjaa oma halu ja hauskuus. Kun nämä peruspilarit ovat kunnossa, lapsi tai nuori yleensä haluaa tehdä ekstraa, jolloin hän todennäköisesti harrastaa harrastustaan myös vapaa-ajallaan. Syntyy intohimon kehä, jonka seurauksena syntyy uusia tähtiä. Huippu-urheilija on tällöin syntynyt seurauksena laadukkaasta toiminnasta.

Kun taas lähestyminen on vakavan tavoitteellista, on suuri vaara, että pala kerrallaan lapselta riistetään oleellinen osa hauskuudesta ja pelistä. Tilalle tarjotaan työntekoa ja kuolemanvakavaa asennoitumista. Näissä tapauksissa suomalainen urheilu menettää taatusti uusia urheilijoiden alkuja ja mikä pahinta, osa saattaa jättää liikunnan lähes kokonaan. Suuntaus ei ole hyvä myöskään, jos ajatellaan puheita siitä, etteivät suomalaiset nuoret liiku tarpeeksi.

Natorpin ajatus yksilön aktivoimisesta on ajankohtainen myös nuorten liikkumisen kohdalla. Suositusten mukaan lapsen tai nuoren tulisi liikkua 7-14 tuntia viikossa, mutta todellisuudessa 12-14-vuotiaista vain puolet liikkuu vaaditun määrän. 16-18-vuotiaista suosituksiin pääsee enää kolmannes. (TEKO n.d..) Television ja konsolipelien normalisoituminen nuorten arkeen on syönyt liikunnan määrää ja tulevaisuudessa ratkaistavana on jo kansainterveydellisestikin tärkeä kysymys: miten aktivoida nuoret liikkumaan enemmän?

Vastuu nuorten liikkumisesta on ensisijaisesti kotona, mutta sen lisäksi myös kolmannen sektorin toimijoiden rooli nuorten liikuttajina on tärkeä. Aika ajoin urheiluseuroja syytetään siitä, että harrastaminen maksaa nykyään liikaa, minkä vuoksi lapset eriarvoistuvat. Hätäisimmät vetävät rahan ja liikkumattomuuden välille suoran syy-seuraus-yhteyden. Opetusministeriön Harrastamisen hinta -työryhmässä työskennellyt Mikko Mäntylä linjasi kuitenkin kirjoituksessaan, ettei matalan kynnyksen liikuntaryhmät ole yksiselitteinen vastaus ongelmaan (Mäntylä 2016). Tulevaisuudessa nuorten liikuttaminen vaatii yhteisöiltä uudenlaisia innovatiivisia ratkaisuja ja toiminnan kehittämistä, esimerkiksi jotain sellaista kuin mobiililaitteisiin julkaistu Pokemon GO-peli on pystynyt lyhyessä ajassa tekemään.

Siinä missä yhteisön kehittäminen on tärkeää urheilussa, se vaikuttaa urheiluyhteisöjen kautta välillisesti myös yhteiskuntaan. Olemalla tärkeä osa yhteiskuntaa, urheilukenttä on myös vastuussa siitä, millaisten arvojen kautta toimintaa pyöritetään. Siksi urheiluväen tulisi olla yhtenä rintamana taistelemassa yhteiskunnassa nousevia kovia arvoja vastaan. Natorp linjasi, että meidän ei tule kohdella toisiamme kunnioittavasti jonkun suuremman voiman pelossa vaan siksi, jotta tulisimme itse kohdelluiksi omina itsenämme (Eichsteller & Holthoff n.d.).

Jalkapallovalmentaja ja -analyytikko Gert Remmel kirjoitti Urheilulehteen kirjoituksen, jossa hän ruoti värikkäin sanankääntein sitä, miksi Suomi ei pärjää jalkapallossa. Remmelin oivallus urheilun ja yhteiskunnan suhteesta on kaunis:

”Onko meillä ymmärrystä, että Slovakian maajoukkuetta ei vienyt kisoihin miehinen maajoukkue itse, vaan että sen teki ennen kaikkea koko Slovakian jalkapallon ja yhteiskunnan arvomaailma?” (Remmel 2016)

Natorpin aikaa leimasi, että uskonto koettiin pelastukseksi syntisessä maailmassa. Hän kuitenkin uskoi uskontoa vankemmin ihmisyyteen. Natorpin mukaan maailmasta tulisi tehdä elämisen arvoinen, koska niin kauan kuin ihminen ei tule itsensä tai muiden viholliseksi, hän on osa yhteisöä (Eichsteller & Holthoff n.d.). Kaiken pedagogisen pohdiskelun jälkeen helpompaa ohjetta ei yhteisöjen kehittämiselle voisi antaa.

Miika Peltonen (@miikapeltonen)

(Teksti on syntynyt osana sosionomiopintoja Hämeen Ammattikorkeakoulussa.)

 

 

LÄHTEET:

Wikipedia, n.d. Joan Vilà Bosch. Haettu 7.2.2017 osoitteesta https://fr.wikipedia.org/wiki/Joan_Vil%C3%A0_Bosch

Harju, A. 2010. Kansalaistoiminnan historia. YouTube -video. Suomen Urheilu ja Liikunta. Haettu 7.2.2017 osoitteesta https://www.youtube.com/watch?v=XrPEKeyDOwo

Gabriel Eichsteller & Sylvia Holthoff. Key pedagogig thinkers. Haettu 7.2.2017 osoitteesta http://uobrep.openrepository.com/uobrep/bitstream/10547/335923/1/Key+Pedagogic+Thinkers+-+Paul+Natorp.pdf

Viinamäki, L., DalMaso, R. & Kuosmanen, V. 2008. 14 puheenvuoroa sosionomien (AMK) asemasta Suomen hyvinvointiasiantuntijajärjestelmässä. Kemi-Tornio ammattikorkeakoulu. Raportteja ja tutkimuksia 2/2008. Haettu 2.7.2017 osoitteesta http://www.metropolia.fi/fileadmin/user_upload/Hakutoimisto/Kev%C3%A4t_2012_AKO/sote/SOS.Viinamaki_A_2_2008.pdf

Taneli, M. 2012. Kasvatus on kasvamaan saattamista. Tutkimus. Turun yliopisto. Kasvatustieteiden tiedekunta. Kasvatustieteiden laitos. Haettu 7.2.2017 osoitteesta http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/85782/Annales%20C%20351%20Taneli%20VK.pdf

Ruuskanen, H & Vainiola, S. 2010. Lastentarhanopettajien ja vanhempien näkemyksiä vanhempainyhdistystoiminnan merkityksestä varhaiskasvatuksessa. Opinnäytetyö. Sosiaalialan koulutusohjelma. Sosionomi. Metropolia. Haettu 7.2.2017 osoitteesta https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/22068/saadaann.pdf?sequence=1

Haiminen, T. 2003. Nuoret toiminnassa – nuorten projektimaisen toiminnan sosiaalipedagogista tarkastelua. Yhtesikuntapolitiikan Pro-gradu -tutkielma. Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos. Jyväskylän yliopisto. Haettu 7.2.2017 osoitteesta https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/12902/G0000178.pdf?sequence=1

Saltzman, J. n.d. Natorp on Social Education: A Paideia for all Ages. Boston University. Haettu 7.2.2017 osoitteesta https://www.bu.edu/wcp/Papers/Educ/EducSalt.htm

Vaughan, n.d. FC Barcelona: Dismantling the language of  war. Player development project. Blogi. Haettu 7.2.2017 osoitteesta https://playerdevelopmentproject.com/fc-barcelona-dismantling-the-language-of-war/

Sivonen, S., Kurki, L. 2002, 68. Yhteisö kehittämisen kentällä. Joensuun yliopisto.  Joensuun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja. Haettu 7.2.2017 osoitteesta http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_952-458-541-3/urn_isbn_952-458-541-3.pdf

Hunt, 2016. ‘It’s just a joke’: the subtle effects of offensive language. Haettu 7.2.2017 osoitteesta http://theconversation.com/its-just-a-joke-the-subtle-effects-of-offensive-language-62440

Terve koululainen (TEKO). Suomalaisten nuorten liikunta. Haettu 7.2.2017 osoitteesta http://www.tervekoululainen.fi/elementit/fyysinenaktiivisuus/suomalaistennuortenliikunta/

Terve koululainen (TEKO). Liikuntasuositukset. Haettu 7.2.2017 osoitteesta http://www.tervekoululainen.fi/elementit/fyysinenaktiivisuus/liikuntasuositukset

Mäntylä, M. 2016. 7 Myyttiä urheiluseuraharrastamisen kustannuskeskustelussa. Blogi. Haettu 7.2.2017 osoitteesta  http://ainaennenkin.fi/7-myyttia-urheiluseuraharrastamisen-kustannuskeskustelussa/

Remmel, G. 2016. Totuus suomalaisesta jalkapallosta ei ole kaunis - "Niitä paskahousuja, jotka pelkäävät vauhtia, olemme me aikuiset". Tutisevat tamponit. Kolumni. Urheilulehti. Haettu 7.2.2017 osoitteesta http://www.urheilulehti.fi/jalkapallo/totuus-suomalaisesta-jalkapallosta-ei-ole-kaunis-niita-paskahousuja-jotka-pelkaavat-vauht

Gandhi, M. n.d. Mietelause. Huoneentaulu. Haettu 7.2.2017 osoitteesta https://s-media-cache-ak0.pinimg.com/736x/ba/4a/d1/ba4ad1c781e0e50628951285f0177088.jpg

 

Paradigman muutos - Peli kuuluu joukkueille

 

Look deep into nature and you will understand everything better

-Albert Einstein

 

Pallopelinä salibandy on nuori ja siksi sillä on valtaisa kehitysmarginaali. Siinä missä salibandylla on omat erityispiirteensä, se ei ole muista pallopeleistä irrallinen saarekkeensa ja lajilla onkin paljon opittavaa kansainvälisestä palloilusta yli lajirajojen. Joukkuepallopeleillä on keskenään runsaasti yhteistä - pelattiin niitä sitten jäällä, nurmella, parketilla tai matolla. Pelaajien ja pelivälineen muodostamissa suhteissa, kuvioissa ja vuorovaikutussuhteissa toistuvat samat kaavat, vaikkakin yksityiskohdat eroavat. Samoin luonnossa toistuvat tietyt lainalaisuudet ja kuviot eri eliöiden ja olioiden vuorovaikutuksissa ja muodoissa - esimerkiksi kultainen leikkaus.

 

Kuva 1. Luonnossa erilaiset muodot toistuvat fraktaaleina: Kun katsoo esimerkiksi kasveja tai lumihiutaleita lähemmin, sama muoto toistuu uudelleen yhä pienempänä ja pienempänä eri mittakaavassa.

 

Tutkimalla palloilulajeja, joilla on pidemmät juuret ja perinteet, voisi salibandylle avautua uusia näköaloja sekä jo kerran tallattuja valmiita polkuja eteenpäin. Olisiko tällä tavalla mahdollista liittyä muiden lajien kehittämistyöhön eturintamaan ja näin siirtyä laadussa ja ajattelussa tämän päivän huippupalloilun tasolle? Tässä tarkoitetaan siis itse peliä ja palloilulajien yleisiä lainalaisuuksia, jotka luonnon fraktaalien tavoin toistuvat eri skaaloissa samanlaisilla periaatteilla - ei irrallista ominaisuuksien kehittämistä laboratoriotesteillä. Nimenomaan taktiikka on näiden pelin lainalaisuuksien tutkimista ja tulosta tuottavan, toimivan joukkuepelin kehittämistä. Toisin kuin on julkisestikin esitetty, puhutaan siis taktiikasta lopulta aivan liian vähän. Laiskan yksilöpuheen ja yksittäisiin tilanteisiin takertumisen verukkeella taktiikkaa usein vähätellään. Nimenomaan taktinen valmentaminen on pelikäsityksen ja pelisilmän valmentamista, sillä se valmentaa pelaajia tekemään kentällä parempia ratkaisuja, havainnoimaan pelitilanteita kokonaisuuksina ja tunnistamaan pelin lainalaisuuksia. Taktiikka ei tarkoita aina sitä, että valmentaja piirtää fläpille suoritettavia suljettuja kuvioita joita pelaajat suorittavat aivot nollilla. Taktiikkaa kritisoiva lajipuhe viittaa yhä näihin kuvoihin (set play) koska, komplekseista taktiikoista (pelin rakenne, structure) ei ole vielä laajempaa keskustelua ja yhteistä kieltä.

Esimerkiksi jalkapalloilussa on tutkittu joukkueen kollektiivista peliälyä ja verrattu joukkuetta eläinkunnan superorganismeihin. Joukkuepelistä tehdään tiedettä ja analyysia, niihin kohdistetaan resursseja ja hyödynnetään arjessa päivittäin. Yhtä lailla salibandy voisi hyödyntää tätä toisten pallopelien tutkimusta. Kehittyneemmissä pallopelissä taktiikan vähättelyä tapahtuu päivä päivältä vähemmän - paitsi ehkä Suomessa, jossa edelleen yksilö, sattuma ja pallon pomppimiset tuntuvat määrittelevän peliä ohi joukkueen kollektiivin ja taktiikan. Kiistellään siitä, kuuluuko peli pelaajille vai valmentajille: jäykkää tai kaaosta. Oikea vastaus olisi, että peli kuuluu joukkueille ja on kompleksia. Johtavien valmentajiemme keskustelunavaukset siitä, kuinka yksilöiden kehittäminen on joukkulajien tärkein tekijä matkalla menestykseen korostaa tätä eroa huippupalloiluun.

Etenkin sellaisina hetkinä kun menestystä ei tavalla tai toisella mitattuna tule, on kerääntyminen henkilökohtaisten virheiden alttarille luontevampaa kuin syy-seuraussuhteiden kaivaminen kokonaisuudesta. Peliä eivät ratkaise yksittäiset pomput, virheet tai vihellykset joista maali syntyy, vaan pelin voittaa joukkue joka tekee enemmän maaleja koko ottelun aikana. Menestyksen hetkillä nousee yksilöiden kehitys korostuneeseen asemaan: kuinka kopioida juuri tapahtunut nähdään ainoana tienä seuraavaan voittoon. Toisaalta myös voiton hetkellä on tapana uppoutua jonkin mestarillisen yksilön ympärille luotuun hekumaan - jopa henkilökulttiin (lue. Patrik Laine) - sen sijaan että tarkasteltaisiin miksi joukkue oli kokonaisuutena, kollektiivina parempi tai heikompi kuin vastustajan.

Kuvassa 2. (Lähde: https://methodkit.com/thoughts-behind/) vasemmalla kaaos, yksilöt ilman yhteyksiä ja oikealla täysin jäykkä rakenne, jossa ei jää tilaa luovuudelle. Keskimmäinen kuva esittää kompleksisuutta, jossa rakenteet luovat toistuvuutta kaaoksen keskelle. Toisin sanoin voisi kuvata pallopeliä siten, että vasemmalla peli kuuluu pelaajille ja yksilöille, keskellä joukkueille ja oikealla diktaattorimaiselle valmentajalle.

 

“Olen samaa mieltä siitä, että peli on sen, joka sitä pelaa. Siitä vallitsevasta käsityksestä, jossa peli kuuluu pelaajille olen kuitenkin eri mieltä. Peli ei kuulu pelaajille, valmentajille, faneille saati seurajohdoille. Peli kuuluu joukkueille”
- Pep Guardiola (Marti Perarnau: Pep Guardiola - The evolution)

 

Taktiikka ja sen valjastaminen joukkueen käyttöön on kansainvälisissä pallopeleissä valmentajan tärkeimpiä, ellei tärkein osaamisalue. Taktiikka käsitteenä tarkoittaa konkreettisia toimintoja ja valintoja tavoitteiden saavuttamiseksi, ei pelkästään tiettyjä syöttökuvioita ja karvaussysteemeitä. Maailmalla taktiikkaa ei koeta ilkeän valmentajan kiusaksi ja pelaajien luovuuden tappamiseksi, vaan välttämättömäksi, keskeiseksi osaksi joukkueiden välistä kilpailua. Salibandyssa keskustelun keskiössä tuntuvat olevan yksilön lahjakkuus, tekniikka ja fysiikka.

 

Reasonable & well balanced Algeria #passmap.
Full-backs cover the flanks, wingers operate in half spaces, nice midfield distribution.#AFCON pic.twitter.com/7ynuaKru2x

— 11tegen11 (@11tegen11) January 15, 2017

 

Joukkueen kollektiivin analytiikka on osin vielä tulevaisuutta, mutta tulee muuttamaan käsitystä pelistä. Pelissä oleellista on pelaajien ja joukkueiden välinen vuorovaikutus. Peli tapahtuu suurelta osin pelaajien välissä, ei vain yksilöissä.

Palloilun historia on osoittanut toteen sen, että yhteistyöllä joukkueellinen pelaajia saa enemmän aikaan kuin yksilöinä. On joukkueelle elintärkeää, että sen pelaajat ajattelevat pelistä samojen periaatteiden, yhteisen kielen kautta. Joukkueena pelaaminen, yhtenä yksikkönä ja kollektiivina toimiminen on arvo, jonka avulla yksilöinä heikommat, pienemmät ja halvemmat rosterit peittoavat suurempia ja nimellisesti parempia ryhmiä.

Todellisen yhdessä pelaavan kollektiivinen rakentaminen on monimutkainen, kompleksi prosessi. Siinä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Valmentajalta ja joukkueelta vaaditaan monen asian tekemistä fiksusti. Valmentaminen, kuten itse peli on kompleksi ilmiö täynnä vuorovaikutuksia pelaajien ja eri olioiden välillä. Sitä ei voi purkaa yksilöiden ja ominaisuuksien, treeniohjelmien tai toistojen tutkimiseen eikä käsittää pelkästään tulosten ja tilastojen kautta. Kehitys ja tulosten nousu eivät myöskään tapahdu lineaarisesti. Ihmistieteet, kuten esimerkiksi psykologia, pedagogiikka ja sosiologia on siksi oleellinen osa valmennustiedettä.

Olemme perustaneet blogin tuodaksemme salibandyyn vahvemmin esille kansainvälisen palloilun moderneja, komplekseja menetelmiä ja ajatuksia. Niiden kautta peliä voi ymmärtää uusilla tavoilla. Haluamme esittää vaihtoehdon reduktionistiselle pelin ominaisuuksiin ja yksilöihin purkamiselle. Peli on kokonaisuus, johon voi “zoomata” syvemmälle, mutta sitä ei tule purkaa yksilöihin ja ominaisuuksiin, tekniikkaan, fysiikkaan ja taktiikkaan toisistaan ja kontekstista irrallaan. Peli on vuorovaikutusta, dialogia joukkueen sisällä ja kahden joukkueen välillä.

Kirjoittajat:

Antti Hänninen (@AjHanninen)

Mikael de Anna (@MikaeldeAnna)

Perttu Kytöhonka (@PKytohonka)

Miika Peltonen (@miikapeltonen)