Olemme twitterissä puhuneet paljon organisoidun hyökkäyspelaamisen puolesta. Tämä johtuu osittain siitä, että olemme vasta lähestymässä salibandyssa aikaa, jolloin organisoitu hyökkäyspelaaminen yleistyy. Normaali tilanne on se, että pallottoman pelaamisen organisointia hiotaan ja pallollinen pelaaminen jää pelaajien “luovuuden” varaan.
Heti aluksi on hyvä todeta, että pelaajat pelaamassa peliä täysin selkärangastaan ei ole luovuutta. Kuten kaikessa ihmisen toiminnassa, on rakenteella ja struktuurilla sisäänrakennettu merkitys. Tunnistettava struktuuri on se, joka lopulta mahdollistaa “luovuuden”. Otetaan esimerkkinä liikennevaloissa seisova henkilö. Kiireisenä hän haluaa mennä tien yli jo ennen vihreitä valoja. Koska hän ymmärtää liikenteen struktuurin ja sen kompleksisen yhteistyön, kykenee hän tekemään havaintojensa perusteella “luovan” päätöksen kävellä tien yli punaisten valojen vielä palatessa.
Joukkuepelissä luovuus on joukkueen peliä edistävää toimintaa pelin sääntöjen rajaamissa puitteissa. Se että joukkue on harjoitellut yhteisiä periaatteita tilanteiden ratkaisuun, edistää joukkueena luovasti toimimista. Viisikko voi sopeutua tilanteisiin luovasti eli peliä edistävästi, noudattaen näitä yhteisiä periaatteita, mutta mukautuen vastustajien toimintaan. Eräs komiikkaa tekevä ystäväni sanoi hyvin, että pelaajat pelaamassa vain selkärangastaan on illuusio. Sen harhan luo hyvä pohjatyö.
"World of coordination is vast - The basic building blocks are few" -Scott Kelso
Hyvin organisoitu puolustuspeli luo edellytykset vaarallisten vastahyökkäysten käynnistämiseen. Toisaalta kaksi pelaajaa ei voi esimerkiksi ryhtyä tuplaamaan kulmiin ilman, että sillä on välittömät vaikutukset muun viisikon pelaamiseen ja puolustuksen tiiviyteen muulla puolustusalueella. Riippuen toteutuksesta, se vaikuttaa myös joukkueen kykyyn lähteä tehokkaisiin vastahyökkäyksiin.
Täysin samasta syystä ei ole aivan sama pelataanko hyökkäyspeliä vai organisoitua hyökkäyspeliä. Seurasin twitterissä sivusta keskustelua, jossa hyökkäyspelin toimivuutta perusteltiin tehtyjen maalien määrällä. Todellisuudessa tuo luku ei kerro vielä mitään hyökkäyspelaamisen laadusta. Mikäli haluamme oikeasti perustella hyökkäyspelaamisen laatua tilastoilla, on mukaan otettava myös omiin päästetyt maalit.
Miksi? Koska huippuunsa organisoidun hyökkäyspelaamisen tarkoitus on paitsi hyökätä laadukkaasti, niin myös negatiivisen tilanteenvaihdon hetkellä puolustaa laadukkaasti. Joukkue, jonka hyökkäyspeli on hyvin organisoitu, on hyvät valmiudet päästää vähemmän maaleja salibandyssa. Ja koska tilanteenvaihtohetket ovat salibandyssa todella tärkeitä, puhumme pelin voittamisen kannalta isoista asioista. Tämä korostuu erityisesti Salibandyliigassa, jossa ei ole turvallista paikkaa menettää palloa pelissä.
Hyvin organisoitu peli on jatkumo, jossa jokainen pelin vaihe tukee toisiaan. Käytännössä se tarkoittaa pelaamiseen luotuja rakenteita. Hyökkäyspelissä rakenteiden avulla mahdollistetaan pallolliselle pelaajalle mahdollisimman monta syöttösuuntaa jokaiselle pelin hetkelle, joista hän voi luovilla ratkaisuilla valita oikean. Samaan aikaan näitä periaatteita mietitään sellaisiksi, että tilanteenvaihtohetkellä joukkue ehtisi mahdollisimman hyvin myös puolustamaan. Organisoitu hyökkäyspelaaminen vähentää siis pallonmenetyksiä ja epäorganisoituja puolustustilanteita.
Tästä päästää myös ei-organisoidun hyökkäyspelaamisen ongelmaan. Kun hyökkäyspelaaminen perustuu pelaajien keskinäiseen soveltamiseen, pallollinen pelaaja joutuu jatkuvasti tilanteisiin, joissa hän joutuu vetämään ratkaisuja ja toimintamalleja hatustaan viisikon yhteistyön ollessa puutteellista. Mitä paremmin vastustaja puolustaa ja laittaa hyökkäävän pelaajan tekemään nopeita päätöksiä, sitä todennäköisemmin näiden päätösten laatu on vaihtelevaa. Samalla joudutaan tilanteisiin, jossa pallo menetetään vastustajalle heikossa kenttätasapainossa, jolloin ei olla valmiita myöskään puolustamaan laadukkaasti. Silloin ei auta puheet huolellisuudesta, heikosta pallollisesta pelaamisesta, yksinkertaistamisesta tai henkilökohtaisista virheistä. Silloin tarvitaan täsmällisyyttä.
Täsmällisyyden on ulotuttava myös hyökkäyspelin harjoitteluun. Ei riitä, että harjoituksissa piirretään fläpille hyökkäyspelitreeni, jossa pelaajat voivat hyökätä oman mielensä mukaan. Toiminta on vietävä tasolle, jossa hyökkäyspelitreeniin on sisällytetty viisikon rakenteiden ja yhteisten periaatteiden mukainen toiminta. Vain tätä kautta pystymme parantamaan viisikon kommunikointia ja joukkueen kykyä mukautua sen hetkiseen tilanteeseen kentällä.
Tilastojen tuijottamisesta tulisi päästä tilanteeseen, jossa ymmärtäisimme kokonaisvaltaisemmin salibandyn olemusta. Loogisesti ajateltuna tarkka organisointi ei auta vain puolustuspelaamista, vaan myös hyökkäyspelaamista. Pelin eri vaiheiden organisointi on pitkä ja syvällinen oppimisprosessi ensinnäkin valmentajalle hänen pyrkiessään jäsentämään peliä mielessään. Vielä vaativampi ja pidempi prosessi on viedä nämä ajatukset käytännön tasolle, harjoitustilanteeseen ja lopulta pelitilanteeseen. Tämä prosessi nytkähtää eteenpäin vain rehellisellä, oman vajavaisuuden tunnustamisella. Valmentajan itsetunnon pitää olla kunnossa - käden nostaminen pystyyn joukkueen edessä ja oman haavoittuvaisuuden näyttäminen ei ole helppoa. Mutta, eteenpäin se veisi. Valmentajan ja pelaajien välinen dynamiikka muuttuisi ja pelin kehittämisestä voisi tulla yhteinen prosessi. Joka tapauksessa, asetelma olisi reilumpi myös pelaajille, jotka tällä hetkellä liian usein heitetään bussin alle ilman, että heitä edes valmistetaan pelin eri tilanteisiin.
Keskustelu yksilön ja kollektiivin välillä ajautuu usein vahvaan vastakkainasetteluun, mutta kuten Toni Lötjönenkin LASB-podcastissa kommentoi, nämä ääripäät eivät ole vastakohtia eivätkä sulje toisiaan pois. Tämä kirjoitus käsittelee yksilön ja joukkueen suhdetta ja keskustelun ongelmia. Joukkuetta ei ole ilman yksilöitä - se muodostuu niistä, joten yksilö ja kollektiivi eivät voi olla erillisiä asioita. Ne ovat erottamattomia ja toisiaan täydentäviä. Joukkuelajissa kilpailee kollektiivi. Se sisältää yksilöt, mutta niiden lisäksi myös oleellisia vuorovaikutuksia, riippuvuussuhteita.
Kuva 1. Yksilö on joukkuelajissa loogisesti joukkueen osajoukko. Joukkue sisältää yksilöt ja on siten parempi, laajempi viitekehys pelin ymmärtämiseen. Yksilön tarkastelu toimii lähinnä erikoistapauksissa ja riittävän pienissä yksityiskohdissa.
Maalit, joilla ottelun voittaja ratkaistaan, lasketaan joukkueelle. Henkilökohtaiset tilastot eivät vaikuta ottelun voittajaan. Joukkueet kilpailevat keskenään vuorovaikuttaen toistensa kanssa kokonaisuuksina. Joukkueen voittaessa sen yksilöt voittavat, joukkueen kehittyessä he kehittyvät. On tietenkin mahdollista voittaa pelejä kehittymättä.
Kompleksinen viitekehys
Salibandy on invaasiopeli, jossa tärkeitä muuttujia ovat tila ja aika - eivät ainoastaan itse pelaajat. Tila ja aika riippuvat useamman pelaajan sijainnista ja toiminnasta. Muut pelaajat vaikuttavat aina peliin ja ratkaisuihin. Pelkästään sijoittumalla pelaaja vaikuttaa kentälle syntyviin tiloihin. Puhdasta 1vs1 -tilannetta johon muut pelaajat eivät ollenkaan vaikuttaisi, ei pelissä ole.
Osiensa välisistä vuorovaikutuksista johtuen invaasiopeli on määritelmällisesti kompleksinen systeemi. Niiden ansiosta systeemiin kehittyy ominaisuuksia, joita pelkillä osilla ei ole. Tästä syystä peliä ei voida ymmärtää syvällisesti, jos vuorovaikutukset unohdetaan. Joukkue, viisikko ja jopa yksilö ovat kompleksisia, eikä yksilöä tai 1vs1-tilannetta tule yleensä irroittaa ympäristöstä jos aikoo tehdä pelistä yleistäviä johtopäätöksiä. Kompleksisen viitekehyksen kautta tarkastelu pyrkii ymmärtämään peliä kokonaisuutena. Se ei kuitenkaan tarkoita monimutkaisuutta ja vaikeuksia, vaan peliä selitetään yksinkertaisin periaattein - eri tasolla.
Kuva 2. Loogisesti “ison tilan 1vs1” -tilanne on osajoukko (erikoistapaus) salibandyssa. Useimmiten muut pelaajat vaikuttavat tilanteeseen siten, että näitä vuorovaikutuksia ei ole järkevää jättää huomiotta.
Joissakin tilanteissa yksittäinen pelaaja saattaa pelata toista pelaajaa vastaan siten, että muiden pelaajien vuorovaikutukset näihin kahteen ovat heikkoja ja ne voidaan tarkastelussa jättää väliaikaisesti huomiotta. Nämä ovat erikoistapauksia, jotka syntyvät kollektiivisen toiminnan tuloksena, eivät lähtökohta pelin tutkiskeluun.
Pelissä ei täten ole myöskään “yksilösuorituksia”. Jokainen peliteko - jopa paikallaan seisominen - vaikuttaa muihin pelaajiin. Parhaimmillaan sekin voi oleellisesti edistää joukkueen peliä sitomalla vastustajan puolustajaa ja tekemällä tilaa toisaalle. Pelaaminen on kollektiivista toimintaa, se tapahtuu pelaajien välillä. Peliä ei synny yksin.
Mitä tämä “dosenttitason rakettitiede” vaikuttaa käytäntöön?
Viitekehys ja kieli jota käytämme pelistä puhuessamme, vaikuttaa siihen miten syvällisesti sitä ymmärrämme. Se vaikuttaa myös suoraan toimintaamme arjessa. Jos haluamme salibandyn kehittyvän, on pyrittävä tarkastelemaan sitä modernilla tavalla. Nykyaikainen invaasiopelin viitekehys ottaa huomioon edellä mainitut vuorovaikutukset ja toiminnan kollektiivisuuden. Se on siis kompleksinen. Yksilöä ja yksilöllisyyttä tämä ei joukkueesta poista, vaan sijoittaa sen kontekstiin.
“There is Nothing More Practical Than A Good Theory” -Kurt Lewin
Joukkueiden ja pelaajien väliset vuorovaikutukset asettavat omat vaatimuksensa taidoille, joita peli pelaajiltaan vaatii. Vastustajien toiminta muuttaa ympäristöä - siihen on sopeuduttava reagoimalla ja ennakoimalla. Erillisten fyysisten ja teknisten suoritusten harjoittelu ei sisällä ympäristöön sopeutumisen psykologisia taitoja, jotka ovat salibandyssa elimellisiä. Pelaajan taito ei ole laadukkaisiin teknisiin ja fyysisiin suorituksiin kykenemistä itsessään, vaan pelissä on toimittava oikeista syistä. Se vaatii oleellisen informaation tunnistamista pelin kaaoksen keskeltä. Kollektiivinen pelitilanneharjoittelu mahdollistaa tämän oppimisen. Toiminta yhdistyy havainnointiin.
Yksilön tekniikan korostaminen pelin kustannuksella - vaihtoehtojen poistaminen, virheiden, kaaoksen ja häiriöiden siivoaminen poistaa harjoittelusta sen spesifisyyden. Se ei opeta tunnistamaan tilanteita ja valitsemaan sopivia ratkaisuja. Yksilön tekniikka ja fysiikka eivät sen sijaan häviä minnekään kollektiivisessa harjoittelussa. Volyymia ja (suhteellista) intensiteettiä kertyy pelitilanneharjoittelusta riittävästi kehittymiseen, niitä vain ei maksimoida pääasiana, kiireellä. Usein tärkeä peliteko on sijoittumista. Taitavinkin pelaaja pelaa suurimman osan pelistä pallottomana. Hän tekee myös virheitä ja oppii niistä. Näitä seikkoja on myös harjoitettava aktiivisesti.
Tekniikka ja fysiikka ovat alisteisia taktiselle ulottuvuudelle, sillä ne ovat pelin kontekstissa aina taktisia - vaikuttavat pelitilanteeseen. Pelitekojen on oltava tilanteeseen sopeutuvia ja sopivia, eikä niitä voi aina ratkaista tekniikan tai fysiikan määrällisellä osaamisella. Usein on pyrittävä yllättämään ja hämäämään vastustajaa hankaloittamalla oman toiminnan ennakointia - samalla omalle joukkueelle toiminnan on syytä olla isommassa kuvassa ennakoitavissa. Tämä onnistuu teknisesti ja fyysisesti “luovilla” ratkaisuilla, jotka noudattavat taktisesti yhteisiä pelitavan periaatteita. Jos pallo saadaan vastustajan maaliin sääntöjen mukaisesti, maali hyväksytään riippumatta tekniikasta.
Kuva 3. Parhaan siirtovaikutuksen harjoitteesta peliin saa, kun se on suunniteltu kaikki pelin ulottuvuudet huomioiden. Ensimmäiseksi valitaan taktinen tavoite ja pelin vaiheet joita halutaan kehittää. Tämän jälkeen suunnitellaan psykologiset valmennuskeinot, esimerkiksi palautteiden antaminen tai mahdollinen pistelasku. Seuraavaksi on vuorossa tekniset rajoitteet ja lopulta harjoitteen fyysisen kuormituksen hallinta. Esimerkiksi Tactical Periodization -menetelmässä suunnittelu tapahtuu tässä järjestyksessä.
Pelissä pelaajat kommunikoivat joukkueensa kesken peliteoilla. Kielenä toimii pelitapa, joka on riittävän selkeä ja joustava. Sen yhteiset ja selkeiksi hiotut pelaamisen periaatteet mahdollistavat sujuvan sanattoman kommunikaation oman joukkueen kesken. Esimerkiksi pallollisen pelaajan suorittama haasto imee vastustajia palloa kohti, pyytää tukia tiettyihin suuntiin ja komentaa tiellä olevaa omaa pelaajaa pois alta hakemaan tilaa muualta. Näin voidaan luoda sopivasti järjestystä kaaokseen ja sattumanvaraisuutta. Hyvä joukkue pelaa kuin “yhtenä organismina” - kuin yhteisellä vaistolla.
Pelaajat saavat pelitilanneharjoittelussa peliä vastaavia teknisiä ja fyysisiä (sekä psykologisesti kilpailullisia) toistoja ilman toistoa. Perinteisesti on ajateltu mallitekniikoista kerrytettyjen puhtaiden toistojen määrän kehittävän yksilön teknistä taitoa. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Jopa erittäin suljetun taidon yksilölajissa, ammunnassa, taitavilla ampujilla suorituksen tekniset yksityiskohdat vaihtelevat enemmän kuin taitamattomilla. Asento siis vaihtelee, mutta osumatarkkuus on parempi. Taitava ampuja keskittyy suorituksessa tavoitteeseen, ei tekniikkaan. Vaihtelu on väistämätöntä. Invaasiopelissä sopeutuminen ja vaihtelu ovat moninaisempaa. Tämän huomiointi harjoittelussa on kriittistä.
Nykyaikainen taitoharjoittelu ja rajoitteiden kautta oppiminen
Nykyaikaisen taitoharjoittelun suunnittelu (Chow ym. 2016) toteuttaa seuraavia lähtökohtia:
Harjoituksen on vastattava kilpailutilannetta.
Rajoitteita muuntelemalla ohjataan oppiminen haluttuun suuntaan.
Informaation ja liikkeen yhdistäminen, eli oman kehon ja ympäristön havainnointi on keskeistä.
Tarkkaavaisuus suunnataan liikkeen tavoitteeseen, ei yksityiskohtiin.
Yllä esitetyt lähtökohdat pohjaavat rajoitteiden kautta oppimisen (constraints led approach, CLA) ja epälineaarisen pedagogiikan teoriaan. Nämä metodologiat olivat syksyn Kisakallion motorisen taidon oppimisen konferenssissa vahvasti esillä. Organismille (yksilö tai ryhmä) annetaan CLA:ssa tavoite tai tehtävä, jota aletaan ratkaista jossakin ympäristössä. Näin syntyy rajoitteiden sisään tilaa (kolmio), jonka puitteissa organismi alkaa tehtävää ratkaista rajoitteisiin itseohjautuvasti sopeutuen.
Kuva 4. Rajoitteiden kautta oppimisen visuaalinen kuvaus. Rajoitteista muodostuu tila, jonka sisällä organismi suorittaa tavoitetta ympäristöön jatkuvasti havainnoiden-toimien. Havainnointi ja toiminta ovat yhteenliitettyä prosessia, eivät sarjamuotoisia, peräkkäisiä.
Motorisen oppimisen nykyaikaiset teoriat haastaavat perinteisiä käsityksiämme oppimisesta, taidon olemuksesta ja ihmisestä. Ihminen toimi, opi tai muista tietokoneen tavoin. Aivot eivät voi varastoida ja hakea muistista suoritettavaksi lukematonta määrää eri liikemalleja. Ympäristö ja kontekstit ovat osa muistia. Suoritustekniikat syntyvät organismin havainnoidessa ympäristöä ja sovittaessa toimintansa havaittuun informaatioon. Havainnointia tapahtuu näön ohella liikkeen kautta, kehollisesti ja osin tiedostamattomasti.
Suorituskyky riippuu oleellisen informaation ja toiminnan yhteensovittamisesta. Pelaaja havainnoi tilanteesta merkityksiä - mahdollisuuksia toiminnalle (tarjouma, affordanssi). Kun näihin havaintoihin yhdistyy toiminta ja sen tuottama tulos, sekä tunne, voi vaistomainen tunteista riippuva päätöksenteko kehittyä peliä edistävään suuntaan. Pelitilanteita simuloivat harjoitteet - sekä itse pelaaminen - ovat tässä avaintekijöitä. Niissä havainnosta saatu informaatio, toiminta ja tunne yhdistyvät toistoissa.
Teoria pohjaa ekologiseen psykologiaan. Havainnointi ja toiminta tapahtuvat tilaan ja aikaan liittyvässä toiminnassa yhtä aikaa, eivät peräkkäin. Havainnointi ei ole vain katsomista, eikä tapahdu ainoastaan aivoissa (esim. refleksit). Samoin toiminta eli sopeutuminen tapahtuu suureksi osaksi kehollisesti ja tiedostamattomasti. Siksi implisiittinen oppiminen pelitilanteissa on tärkeää. Tämä eroaa oleellisesti lineaarisesta ja kognitivistisesta “havainto, analyysi, päätöksenteko, toteutus” -näkemyksestä. Pelissä ei kannata paineen alla pysähtyä analysoimaan eikä lukita teknistä ratkaisua etukäteen. On paras pelata “tässä hetkessä” - intuitiota jatieto-taitoa hyödyntäen.
Video. Liike ja liikkuminen auttavat havainnoimaan asioita, jotka muuten jäisivät huomaamatta. Esimerkiksi pesäpallon korkeaa lyöntiä koppaava pelaaja päivittää juoksulinjaansa liikkeen aikana, eikä juokse suoraan lähtöpisteestä pallon laskeutumispaikkaan. “We must perceive in order to move, but we must also move in order to perceive” -James J. Gibson
Kollektiivinen valmennusmalli on yksilölähtöistä ja yksilöllistä
Perinteisen yksilötaidon (tekniikan) valmiiksi piirretyissä, suljetuissa harjoitteissa luovuutta ei juuri haluta. Niissä jokaisen yksilön on usein tarkoitus toistaa samaa mallia kerta toisensa jälkeen. Keskusteluissa kuitenki korostetaan, kuinka tärkeää on kehittää pelaajien luovuutta. Pelissä sitten olisi osattava hakea näitä valmentajan opastamia mallitekniikoita käyttöönsä kesken pelin. Taktiikka on lähes kirosana, jonka korostus tappaa luovuuden.
Taktisessa mielessä vastuu päätöksistä siirretään “yksilömallissa” usein yksilölle. Yhteinen pelitapa ei ehkä ole kovin tarkkaan edes rakennettu eikä sen harjoittelu ole ollut pääasia. Voidaan tilastoida henkilökohtaisia virheitä ja onnistumisia. Hyvä pelaaja kyllä pystyy omaksumaan piirretyt kuviot ja selviytyy jopa ilman niitä, toinen puolestaan ei ole saanut yhtä hyvää pelisilmää äidinmaidosta. Tämä johtaa suoraan myös pelaajien kvantitatiiviseen vertailuun keskenään virheiden perusteella.
Kollektiivinen valmennus antaa yksilöille tilaa ja arvostaa monimuotoisuutta. Se ei yritä kopioida nykyisiä huippupelaajia ominaisuuksien tai yksittäisten taitojen perusteella. Kun suoritustapaa ei ole ennalta määrätty, voi yksilö käyttää luovuuttaan taktisen päämäärän saavuttamiseen. Kaikkien ei tarvitse toimia samoin. Pelaaja on kollektiivisessa valmennuksessa vapaa tekemään “hyväntahtoisia virheitä” - pelaamaan rohkeasti ja ottamaan riskejä joukkueen pelitavan puitteissa. Virheisiin on valmistauduttu harjoittelemalla pelin eri vaiheita ja selkiyttämällä toimintatapoja negatiivisen tilanteenvaihdon tapahtuessa. Näin kollektiivi voimauttaa yksilöä pelaamaan.
Valmentaja peluuttaa tällöin ennemmin mahdollisimman sopivia, kuin mahdollisimman “hyviä” pelaajia. Se antaa mahdollisuuden onnistua pelissä yksilöllisin keinoin. Sopivalla pelitavalla pelaavassa joukkueessa ei jokaisen pelaajan ole välttämätöntä olla korostuneen fyysinen tai tekninen, jos pystyy ratkaisemaan omilla kyvyillään tilanteita joukkueen eduksi. Yhteinen pelitapa kehittää joukkuehenkeä ja yhdistää joukkuetta. Valitsemmeko valmiita lahjakkuuksia, vai kehitämmekö pelaajia? Tämä on myös tärkeä arvokysymys junioriurheilussa. Pidämmekö mukana mahdollisimman monta nuorta pelaajaa, vai siirrämmekö heikomman aineen sivuun aikaisessa vaiheessa? Voimmeko ennustaa nuorten pelaajien yksilötesteistä ja -tarkkailusta, kuka myöhemmin kehittyy huippupelaajaksi pelin kontekstissa? Onko yksilötaito jotenkin eri asia kuin salibandyn pelaamisen taito?
Pelikäsityksestä on tullut viime vuosina yksi salibandyn muotisanoista. Lajiyhteisöllä on voimakas tahto kehittää älykkäitä pelaajia, mikä on mahtava asia. Ymmärrämmekö kuitenkaan mitä pelikäsitys on ja miten kehittää sitä?
Pelikäsitys on laaja käsite. Se on havainnointia, päätöksentekoa ja oikean peliasennon valintaa vallitsevaan pelitilanteeseen nähden. Se on jatkuvaa ongelmanratkaisua, pelitavan sisällä toimimista ja sopeutumista. Se on kyky tehdä taktinen rike silloin, kun tilanne sitä vaatii. Hyvä pelikäsitys on voittavia pelitekoja oikea-aikaisesti.
Päätöksenteko ja ongelmanratkaisu ovat asioita, joihin kenelläkään ei ole tarjota valmista kaavaa. Jokainen pelissä vastaan tuleva tilanne on uniikki, jonka vuoksi emme voi tarjota pelaajille valmista ratkaisua etukäteen. Pelin sisällä toistuu paljon perustilanteita, mutta tilanteen ratkaisu ja sen tunnistaminen jäävät aina pelaajan pelikäsityksen varaan. Tarvitsemme siis pelaamisen rakenteita valmiiden kuvioiden sijasta.
Pelikäsitystä ei voi tarkastella yksilöstä irrallaan. Se on nimittäin myös mitä suurimmassa määrin koko viisikon kanssa kommunikointia, kyky toimia yhdessä ja ymmärtää ketjun muita pelaajia. Se on kyky rikkoa hallitusti ja palata takaisin pelitavan rakenteille sekoittamatta oman viisikon pelaamista.
Valmennustaito.info kertoo, että liikemuisti sijaitsee aivojen tiedostamattomalla alueella. Tämä tarkoittaa sitä, että suoritus tulee usein selkärangasta, eikä se ole tiedostettua. Tämä on hyvin loogistakin, sillä nopean pelin aikana pelaajalla ei ole aikaa analyysille. Havainnointi-päätöksenteko -ketju perustuu tottumiseen ja vaistoihin, jotka kehittyvät vain kokemalla erilaisia pelitilanteita eli pelaamalla. Pelikäsitys on siis enemmän kehollista toimintaa.
Pelikäsitys ei ole sitä, että pelaaja ymmärtää peliä, vaan se pitää osata myös toteuttaa. Se ei myöskään tarkoita sitä, että hyvän pelikäsityksen pelaaja osaisi tehdä molempia. Jotkut hyvätkään pelaajat eivät osaa selittää pelaamistaan sanallisesti, mutta heillä on kyky ratkaista eteen tulevat ongelmatilanteet kentällä.
Jalkapallolegenda Johan Cruyff ällistytti maailmaa 1974 World Cupissa jallittamalla ruotsalaispuolustajan kauniilla kantapääkikallaan. Syntyi ”The Cruyff Turn”, jota muut jalkapalloilijat jäljittelivät ympäri maailman. Liike ei kuitenkaan ollut ennalta harjoiteltu, vaan se syntyi siinä hetkessä ongelmanratkaisuna. Cruyff itse on todennut tuosta hetkestä: ”It wasn’t a move, it was a solution”.
Käytän pelikäsityksestä puhuttaessa paljon vertausta ruoanlaittoon. Heittelemällä kattilaan aineksia täysin satunnaisesti, saat tuskin kovin hyvää ruokaa. Tavallinen ruoanlaittaja hakee netistä reseptin, noudattaa sen periaatteita ja saa todennäköisesti pöytään ihan mukiinmenevän aterian. Hyvän pelikäsityksen kokki sen sijaan saa aikaan timanttista ruokaa, koska ymmärtää periaatteiden lisäksi ainesosien väliset vuorovaikutussuhteet ja osaa säädellä niitä itse.
Mitä tulee pelikäsityksen kehittämiseen, meidän täytyy ensin ymmärtää, millaisen kaaoksen keskellä pelaaja päätöksiään tekee. Jotta voisimme opettaa pelaajalle pelikäsitystä, meidän on ensin itse ymmärrettävä pelin kokonaisvaltaisuus ja hyväksyttävä se.
Opettaaksemme pelaajalle pelikäsitystä, meidän pitää luoda sitä tukeva oppimisympäristö. Tässä välissä on hyvä ottaa kiinni vallitsevaan lajikulttuuriin, jota harjoittelutasolla monin paikoin edelleen hallitsevat valmentajan etukäteen suunnittelemat suljetut drillit. En voi sanoa varmaksi, miksi drilleistä pidetään, mutta kenties kyse on hallinnan tunteesta. Peli on täynnä kaaosta, jota valmentajat haluaisivat hallita. Totuus on kuitenkin se, ettei pelin kaaosta voi hallita. Siihen voi ainoastaan yrittää sopeutua mahdollisimman tehokkaasti.
The Cruyff Turn
Pelin kaaos tarkoittaa myös sitä, että kaikki ennalta sovitut jäykät kuviot ovat turhia, koska pelitilanteet eivät koskaan ole samoja. Tilanteita ei voi ajatella ja pelata läpi viikko etukäteen, mutta perustilanteita voi helpottaa pelaajalle luomalla pelaamiselle halutut rakenteet, joiden puitteissa pelaaja joutuu ratkaisemaan ongelmatilanteita parhaaksi näkemällä tavalla.
Drilli sen sijaan varastaa pelaajalta luvan ajatella itse. Valmentaja on suunnitellut kaiken pelaajan puolesta ja hän hallitsee harjoitetta sekä kentällä tapahtuvaa toimintaa. Valmentajan fläpille piirtämiä drillejä kiltisti suorittava pelaaja ei ole otollisessa oppimisympäristössä, koska hän ei ajattele. Tämä on pelaajan aliarvioimista.
Pelikäsityksen oppimista tukeva ympäristö tukee pelaajan sisäistä motivaatiota, se innostaa oppimaan ja opettaa pelaajalle pelissä tarvittavia taitoja pelikontekstissa. Käytännössä harjoittelu tulisi siis tapahtua aina pelin kautta ja harjoitteiden tulisi olla aina tiukasti pelitapaan sidottuja. Näin syntyy yhteinen ymmärrys ratkaista erilaisia pelin sisäisiä ongelmatilanteita ja pelaajien pelikäsitys kehittyy.
Ympäristön luominen ei ole valmentajalle helppoa. Jalkapalloseura AIK:ssa työskentelevän Mark O´Sullivanin mukaan valmentajan tarvitsee tässä lähestymistavassa vahvan ymmärryksen lajistaan ja hänen pitää ymmärtää erilaisia oppijoita ja oppimistapoja. Valmentajan pitää ymmärtää, että kasvu ja kehitys tapahtuvat aina suorassa yhteydessä ihmisten vuorovaikutuksessa ja eri tilanteissa. Valmentajan tulee valmentaa siten, että havainnointi-päätöksenteko -ketju on pelaajan tehtävä. Lopuksi on myös ymmärrettävä, ettei oppimisprosessi ole koskaan lineaarista. Välillä on huippuhetkiä ja välillä synkempää.
Pelikäsityksen opettamiseksi valmentajan on siis ymmärrettävä salibandya isossa kuvassa. Mitään toimintaa pelikentällä ei voi eristää drilliksi pelikontekstin ulkopuolelle, koska kaikki oppiminen tapahtuu aina vuorovaikutuksessa ympäristöön (vastustaja, pelikaverit, kokemukset, käsillä oleva hetki) ja sen tuottamiin ärsykkeisiin.
On ymmärrettävä, että jokainen pelitilanne ja hetki pelissä on uniikki. Siksi paras tapa valmistautua näihin tilanteisiin on elää niitä läpi mahdollisimman paljon, jota kautta pelaaja omaksuu erilaisia tapoja havainnoida ja ratkaista eteen tulevia tilanteita. Tämän vuoksi esimerkiksi pelaajan 100 metrin juoksunopeus ei kerro mitään pelaajan kyvyistä pelata. Sama pelaaja on puutteellisella pelikäsityksellä aina myöhässä tilanteista, koska hänellä ei ole kykyä reagoida oikeaan aikaan.
Justus Kainulaisen ongelmanratkaisua
Jos tavoitteena on kehittää pelaajan pelikäsitystä, pelaajan on harjoiteltava vuorovaikutuksessa muuttuvan ympäristön kanssa ja hänen on tehtävä päätöksiä. Ylivoimaisin ja yksinkertaisin tapa toteuttaa tämä, on harjoitella pelin kautta. Kentän kokoa, pelaajien määrää ja pelin sääntöjä vaihtelemalla saadaan jäljiteltyä mahdollisimman tehokkaasti pelissä esiintyviä pelitilanteita. Yksilön pelikäsityksen kehittäminen on siis viisikon välisen yhteistyön ja kommunikoinnin kautta tapahtuvaa oppimista, eikä sitä täten voi irrottaa pelkäksi yksilön toiminnaksi.
Pelikäsityksen kehittyminen vaatii pelaajan jatkuvaa tietoisuutta vallitsevasta tilanteesta ja sen havainnointia. Jos ajatellaan syötön vastaanottanutta pelaajaa, hänen toimintaketju menee liian usein seuraavasti: vastaanota syöttö, havainnoi, tee päätös ja toimi. Hyvän pelikäsityksen omaava pelaaja sen sijaan toimii seuraavasti: havainnoi, tee päätös, vastaanota syöttö ja toimi.
Pelikäsitystä voi kehittää myös videoita katsomalla ja niitä tarkastelemalla pelaajan kanssa. Pitää kuitenkin ymmärtää, että vaikka pelaaja ymmärtäisikin läpi käydyt asiat, ne ovat vasta pelaajan tietoisuudessa. Siitä on vielä pitkä matka siihen, että pelaaja suorittaa asian kentällä. On helppo sanoa, että ”pelaaja ei uskalla uida pallollisena avauspelissä kärkien väliin”. Onko syy kuitenkaan uskalluksessa vai siinä, ettei pelaajaa ole laitettu koskaan tekemään sitä? Ei voida olettaa, että pelaaja suorittaa fläpille piirrettyä tai videolta katsottua. Pelaajan pitää oppiakseen aina pelata tilanne pelikontekstissa, saada tunnejälki suorituksesta ja sitä kautta oppia.
Olen käyttänyt esimerkkinä itseäni ensimmäistä kertaa autoruuhkassa. Juuri ajokortin saaneena olin lähes paniikissa, yksilönä keskellä kaaosta. Pääsin hädin tuskin pois parkkipaikalta, auto sammui, valui alamäessä kohti takana olevaa autoa, enkä löytänyt välejä poistua alueelta liikenteen sekaan. Kun kuitenkin olin samassa ruuhkassa useamman kerran, sopeuduin liikennekaaokseen. Opin lukemaan toisia autoilijoita ja erilaisia tilanteita sekä ratkaisemaan niitä. Opin elämällä vuorovaikutuksessa ympäristööni.
Jos olisin ehdottanut, että olisin harjoitellut ruuhkassa ajamista ensin yhden auton kanssa, sitten kahden, sitten kolmen, neljän tai viiden, minua olisi pidetty pähkähulluna. Pallopelivalmennuksessa näin kuitenkin usein toimitaan. Jostain syystä olemme taipuvaisia ajattelemaan, että ihmisen luonnollinen oppiminen muuttuu kävellessämme liikuntahallin ovesta sisään.
Recent Comments