Complex Floorball

Arvostatko puuhamiestäsi riittävästi?

Kuviteltu tilanne:

Johdat keskisuurta urheiluseuraa. Painit pienen budjetin kanssa, joten mikään ei saisi maksaa mitään. On uuden kauden alku ja viime kauden puuhamiehistä jokainen on jättänyt oman roolinsa, kuka mistäkin syystä. Kausi lähestyy, eikä uusia tekijöitä kuulu. Tekijöitä pitäisi saada aina huollosta markkinointiin, mutta edelleenkin kaikki tuo työ tulisi tehdä ilmaiseksi. Paniikki hiipii puseroon.

Onneksi edellä kuviteltu tilanne ei ole totta, ei ainakaan yleistä. Vai onko?

Olen työskennellyt vuoden alusta vapaaehtoistoiminnan parissa. Työni on käytännössä pitää vapaaehtoisista huolta. Jo ensimmäisten kuukausien jälkeen ymmärsin hyvin selkeästi vapaaehtoistoiminnan yhtäläisyyden urheiluseuroissa toimiviin tekijöihin, jotka eivät suuresta työmäärästä huolimatta saa työstään palkkaa.

Kansalaisareenan mukaan vapaaehtoistoiminnasta ei makseta palkkaa, eikä se korvaa ammattityötä. Toimintaan tullaan omasta tahdosta ja sen saa lopettaa niin halutessaan. Toiminta ei ole velvollisuus ja siihen riittää omat tiedot ja taidot. Vapaaehtoisella on myös aina oikeus tukeen ja ohjaukseen.

Urheiluseuran johtamisen kannalta olisi oleellista ymmärtää, että seurassa ilmaista työtä tekevät ovat vapaaehtoisia. On myös tarpeellista pohtia, miksi kukaan tulisi urheiluseuraan ilmaiseksi ”töihin” tai voisiko seurasi tehdä enemmän ollakseen houkuttelevampi ympäristö toimia?

Ihmisen yksi oleellisimmista motiiveista tehdä vapaaehtoistyötä on se, että hän saa siitä itse jotain. Koska se ei ole rahaa, se on jotain paljon tärkeämpää. Se on henkistä ja fyysistä palkkaa siitä, että oma toiminta on merkityksellistä. Tähän vaikuttaa esimerkiksi seuran arvomaailma ja sen noudattaminen. Itse pidän hyvin tärkeänä sitä, että lupaukset ja sopimukset pitävät.

Olen todistanut läheltä lukuisia kertoja urheiluseurassa, kun jo lopettamispäätöksen tehnyttä vapaaehtoista maanitellaan jatkamaan kauniiden korulauseiden saattelemana. On melko normaali toimintakulttuuri, että vapaaehtoisista pidetään kiinni, koska uusiakaan ei ole. Kenties niin ei kuitenkaan kannattaisi toimia. Sen sijaan vapaaehtoista tulisi kiittää hänen panoksestaan ja päästä hänet huilaamaan. Näin hän todennäköisesti myös palaisi takaisin toimintaan.

Hyvin yleistä urheiluseuroissa on myös se, että vapaaehtoisten ollessa kortilla, yhdelle ihmiselle ladataan useampi vastuualue kauden ajaksi. Lopputuloksena kauden jälkeen on ihmisraunio, joka on henkisesti ja fyysisesti täysin loppu. Sinun tehtäväsi urheiluseuran johdossa on pitää huoli siitä, että vapaaehtoistyötä ei tehdä liikaa. Karsi kuormaa, älä lisää sitä.

Kaikkein tärkeintä mielestäni on vapaaehtoisen oikeus tukeen ja ohjaukseen. Se kuulostaa mielestäni monimutkaisemmalta kuin oikeasti on. Itse ajattelen, että vapaaehtoista tulee muistaa kiittää ja hänelle pitää tehdä selväksi, että hänen panoksensa on tärkeä ja häntä arvostetaan. Järjestä ilmaisia koulutuksia ja ilmaisia virkistymishetkiä. Järjestä tapaamisia, jossa kaikki seuratoimijat voivat vaihtaa ajatuksia keskenään ja pidä huoli siitä, että olet itsekin paikalla. Vapaaehtoisen pitää tietää, että tuki ja ohjaus on olemassa. Aina.

Onko sinulla tapana soittaa tasaisin väliajoin seuran tekijät läpi ja tiedustella heidän kuulumiset?

Uskon tavan olevan melko harvinaista, koska en itse ole tällaiseen käytäntöön törmännyt urheilun parissa. Tiedän hyvin, että urheiluseuran arki on kiireistä, mutta olisiko siellä päivässä kuitenkin aikaa yhdelle puhelulle niitä varten, jotka tekevät palkatta asioita seuran eteen? Kalenteriin voi merkata joka päivälle yhden seuran toimijan, jolle soittaa. Helpompaa tapaa kertoa arvostuksesta ei ole.

Miksi kirjoitan tällaisesta? Koska olen tänäkin syksynä törmännyt useaan kertaan seuroihin, joilla ovat tekijät vähissä. Esimerkiksi sosiaalialalla on useita aktiivisia toimijoita, jotka pyörittävät hurjaa määrää vapaaehtoisia. Haastan sinut tutustumaan jonkun vapaaehtoistoimintaa tekevän organisaation toimintaan ja pohtimaan uudelleen käytäntöjäsi vapaaehtoisten suhteen. Seuroissa tulisi siirtyä tilanteesta valittamisen sijaan oppimisen polulle.

Lopuksi yksi sana: maine.

Edistääkö sitä paremmin loppuun palanut ihminen vai hyvinvoiva vapaaehtoinen, joka saa kiitoksen ja arvostuksen omasta työstään? Voisiko maineella olla jotain tekemistä sen kanssa, ettei uusia tekijöitä tunnu löytyvän?

 

Miika Peltonen
Twitter: @miikapeltonen

Sanoilla on väliä

Luin äskettäin Jussi Leppälahden uusimpaan Elmo- lehteen (28/2018) kirjoittaman artikkelin “Kaksi maailmaa”. YLE:n jalkapallon MM-kisastudioita ruotivan jutun viesti oli selkeä ja ytimekäs - sanoilla ja puheilla on valtaisa merkitys. Ansiokkaalle kirjoitukselle ominaisesti se herätti ajatuksia ja sitä lukiessa olikin vaikea välttyä liittämästä sen sanomaa itselle tärkeän toimintaympäristön, salibandyn kontekstiin.

Se sai pohtimaan, miten käytetyt sanat ja niiden merkitykset näyttäytyvät salibandyssa, mitä lajin piirissä esiintyvät puheenvuorot viestittävät. Puhumattakaan siitä, mikä on sanaston vaikutus toimijoiden arjen toimintaympäristöön. Syy tälle juontui viime aikaisista puheenvuoroista, joita olemme saaneet sekä lukea, että kuulla.

Hannele Forsman avasi Eerikkilän urheiluopiston nettisivuilla kirjoittamassa jutussaan mitä salibandy lajina fyysisesti vaatii, ja millä keinoilla tätä seurataan. Vähän tästä myöhemmin samoilla jäljillä kulkivat sekä naisten, että miesten maajoukkueiden päävalmentajat. He avasivat salibandyliiton julkaisemilla videoilla maajoukkuepelaajille asetettuja kriteerejä, sekä ihanteita.

Sanomien viesti oli selkeä. Huipputason pelaajilta odotetaan ja vaaditaan paljon. Tämä ei ole ongelma, etenkin jos olisi onnistuttu luomaan vahvan kulttuurin päälle rakentunut merkityksellinen toimintaympäristö. Voimme kuitenkin esittää kysymyksen, onko sellainen vuosien aikana onnistuttu rakentamaan. Pelaajilta vaatimisen kulttuurin on toki panostettu, sen voimme lukea ja kuulla edellä mainituista puheenvuoroista. Sen sijaan jos otamme tarkasteluun mitä vaadimme valmentajilta, seuroilta ja liitoilta, on selkeitä ja konkreettisia viestejä jo hieman hankalampi löytää.  

On suhteellisen yksinkertaista teknisesti esittää linjauksia ja vaatimuksia eri suuntiin. Mittaamisesta saadaan dataa ja urheilijan riittää puhetta yli lajirajojen. Ongelmatiikka sen sijaan ilmenee silloin, kun alamme kysymään puhujan vastuun perään. Tuleeko viestinnässä selkeästi esiin se, ollaanko subjektiivisen vai objektiivisen puheen piirissä.

Kuva: Mika Hilska

Mihin näkemykset esimerkiksi salibandy-ottelun ratkeamisesta 1v1/2v1- tilanteisiin perustuvat. Tai mikäli pelaajalta odotetaan salibandyn laittamista kaiken muun edelle, millä toimenpiteillä tätä tuetaan, ja korostetusti, millä lajikulttuuria vahvistavilla toimilla luomme ympäristöjä, joissa tämä on itsestään selvä vaatimus. Sillä on niin, että nämä vaatimuksia korostavat puheenvuorot ovat riitasoinnussa sen kanssa, kun käymme samaan aikaan keskustelua siitä, onko valmentajan käyttämillä jalkineilla väliä. Tai pitäisikö valmennustiimin vaatetuksen olla yhtenäinen. Tai onko ok pitää päässä toisen tuotemerkin lippalakkia. Miltä se näyttää, kun vaatimuksia linjaavat tahot saattavat istua harjoituksissa.

Siinä missä arvopuhe on tärkeää, on hyvä pitää mielessä, että se tiedostamattakin muokkaa toimintaympäristöä. Suuntaan tai toiseen. Sanat ovat täten myös tekoja, jotka kulloinkin indikoivat missä toiminnan rajat kulkevat ja millaiset standardit omalle toiminnalle asetetaan. Sanat myös vaativat tekoja. Sanoilla todellakin on väliä.

 

 

Mikael de Anna (@MikaeldeAnna)

Huippu-urheilu ei vielä ole huippupeliä

 

Olemme Complex Floorball -kirjoittajien voimin osallistuneet keskusteluun siitä, miten suomalainen salibandy pitäisi määritellä ja miten tämä teoreettinen viitekehys vaikuttaa käytäntöön. Äskettäin (2.7.2018) Eerikkilän urheiluopiston E. Blogissa julkaistiin Hannele Forsmanin teksti maajoukkueiden “kokonaisvaltaisesta kehittymisen seurannasta”. Blogin kommentointi herätti Twitterissä paljon keskustelua. Tässä kootumpi vastine kirjoitukselle sekä keskustelulle.

 

Kertaus salibandyn määritelmästä invaasio-joukkuepelinä

Salibandyssa lasketaan joukkueen maaleja, eikä ole merkitystä sitä kuka tai millainen pelaaja ne tekee tai miten. Maalin tekeminen vaatii tunkeutumista ja pallon toimittamista vastustajajoukkueen alueelle ja heidän maaliinsa. Oma maali pidetään puhtaana estämällä vastustajaa tekemästä näin. Pelissä siis hallitaan tiloja pallon ohella - lopulta pallon saaminen maaliin vaatii pallon mentävää tilaa maalin kohdalta.

Kun käsitämme salibandyn joukkuepelinä ja sitä pelaavan joukkueen kompleksina systeeminä, riippuu pelaamisen laatu siitä miten hyvin joukkueen pelaajat koordinoivat toimintaansa keskenään yhteistä tavoitetta toteuttaessaan. Toiminnasta tulee vuorovaikutusta (action -> interaction). Laadukas pelaajien välinen ja joukkueen sisäinen koordinaatio vaatii jonkinasteista yhteistä tietoista ja tiedostamatonta pelin käsitystä. Hyvä joukkue hallitsee kentän tiloja yksilöistä muodostuneena (super)organismina.

  

Floorball fitness - mitä todella on salibandykunto?

Edellisen perusteella hyvä salibandykunto tarkoittaa kykyä (taitoa sekä jaksamista) pelien, turnauksen ja kauden koko keston ajan pelata salibandya joukkueen koordinaation ja siten sen edun mukaisesti. Salibandykunto siis ei tarkoita fyysisten ominaisuuksien maksimointia tai optimointia, eikä yksilön kykyä tehdä mahdollisimman paljon työtä juostuna matkana ja siedettyinä happoina. Fyysiset ja tekniset toiminnat tapahtuvat joukkueen yhteisten tavoitteiden mukaisesti ja osana joukkueen koordinaatiota. Joskus esimerkiksi pelkkä sijoittuminen hyökkäyspelissä on tärkeä peliteko tekemään tilaa vastustajien väleihin. Sijoittumisella muodostettu uhka vetää puoleensa vastustajan puolustavaa pelaajaa ja suurentaa tiloja toisaalla.

Pelissä on tilanteita, joissa tarvitaan riittävää nopeutta, voimaa ja kestävyyttä. Ne eivät kuitenkaan tapahdu tyhjiössä ja yhdistyvät aina muuhun pelaamisen taitoon. Pelaaja pääsee yrittämään häntä puolustavan vastustajan ohitusta isossa tilassa, mikäli tällaiseen tilanteeseen päästään toimivan joukkuetason kommunikaation ja koordinaation (tietoista tai tiedostamatonta) seurauksena. Kyseisen yksilön on osattava etsiytyä tähän tilanteeseen. Pelaaja ei yksinään voi tiettynä pelin hetkenä ratkaista tilannetta yksinkertaisesti ominaisuuksillaan tai yksilötaidollaan, ellei tilanne ole riittävän edullinen. Pelissä merkitsevä fysiikka vaatii tarkkuutta, ajoitusta. Sama pätee tekniikkaan.

Joukkueen on järkevää pyrkiä tilanteisiin, joissa heidän pelaajansa pääsee ikäänkuin mittaamaan yksilönä laatuaan vastustajan yhtä pelaajaa vastaan (isossa tilassa) mikäli heillä on riittävä yksilötason ylivoima näissä tilanteissa. Erityisesti jos tämä ylivoima ei ole selkeä, on järkevää ensin rakennella ratkaisua yrittävälle pelaajalle riittävä etu. Ei ole haitaksi pyrkiä rakentelemaan etua suuremmaksi, vaikka sitä yksilötasollakin laadullisesti olisi. Todennäköisyys yksittäisen tilanteen pelaamiselle onnistuneesti kasvaa. Se milloin pelaajan on edullista antautua fyysisten ominaisuuksien (ja yksilötekniikan) vertailuun vastustajan yksilön kanssa, on joka tapauksessa riippuvaista pelin taktisesta ulottuvuudesta.

Kuva 1. Salibandy on peliä, jossa taktiikkaa toteutetaan teknisin ja fyysisin keinoin. Fyysinen urheilullisuus ei ole riittävä ehto hyvälle pelaamiselle, se vain on riittävässä määrin välttämätön ominaisuus hyvälle pelaajalle. Tämän piirroksen hierarkiassa tekniikka sisältää fysiikan, sillä teknisen ratkaisun toteuttaminen vaatii fyysistä liikettä.

Erityisesti joukkuepelissä fitness ei ole fyysistä kykyä maksimaalisiin suorituksiin, vaan sopivuutta ja sopeutumiskykyä kyseisen urheilulajin ympäristöihin kilpailemisen kuormituksessa. Vaatii oppimista ja joukkuepeliin keskittymistä kyetä pelaamaan peliä joukkueen koordinaation osana. Floorball fitness on siis psykofyysistä, ei ainoastaan fyysistä. Niinpä parhaan siirtovaikutuksen saa harjoittelusta, jotka on rakennettu edeltävän kuvan mukaisin periaattein taktiikan ja peliympäristön lähtökohdista. Tarkoituksena on opettaa ja sopeuttaa pelaajat toteuttamaan yhteisen pelikäsityksen mukaisia pelin periaatteita, ei vain mahdollistaa hyvää pelaamista fyysisesti ja teknisesti. 

Again ... winning is NOT about physical variables only!

Over 3 consecutive seasons Serie-A team -
- Reduced their distances performed at submax speeds
- Increased ball possession
- Maintained high-intensity activities
- & Number of points at homehttps://t.co/KO0W8b7sx6

— Fergus Connolly (@Fergus_Connolly) May 29, 2018

Kuten yllä olevassa twiitissä ja linkin tutkimuksessa on havaittu, joukkueen pelin kehittyessä sen menestys voi parantua pelaajien välisen koordinaation, sopeutumisen ja oppimisen seurauksena vaikka fyysisesti työtä tehdään vähemmän. Korkean intensiteetin suorituksia tarvitaan edelleen, mutta juostu matka vähenee. Tähän suuntaan jalkapallon fyysiset vaatimukset ovat muutenkin muuttuneet. Ominaisuuksien maksimointi, mihin liiton harrastamat testaamiset ja ulostulot viittaavat, vievät salibandya tällä hetkellä toisenlaiseen kehityksen suuntaan. On eriskummallista keskittyä näin vahvasti yksilön materiaaliseen suorituskykyyn, kun pelissä kilpailee joukkue.

 

Yksilön tekniikasta

Sama pätee tekniikkaan, joka tässä kontekstissa ymmärretään kykynä ratkaista tilanteita joukkueen eduksi ja yhteisten periaatteiden mukaisesti - osana joukkueen koordinaatiota.  Erillinen tekniikkaharjoittelu ilman pelaajien välistä koordinaatiota ja psykologista sekä taktista ulottuvuutta ei parhaalla tavalla siirry pelitilanteisiin. Mukaan kuuluvat tietysti myös pelinomaiset fyysiset vaatimukset, jotta tekniikka toimii kuormituksenkin alaisena tai muuten fyysisen suorituksen yhteydessä. Tekniikka sisältyy peliin, mutta yksittäisten ja kontekstista irroitettujen mallitekniikoiden harjoittaminen on todella pieni yksityiskohta laajassa kokonaisuudessa - niin monen muun asia edeltää yksittäistä teknistä suoritusta ja yhdistyy siihen. Teknisesti pelaajan tulee kyetä tilanteen sopivaan ja mukautuvaan (vaihtelun merkitys) toimintaan, ei valmiiden mallien toistamiseen. Eriytetyssä tekniikkaharjoittelussa luontainen vaihtelun laajuus on huomattavasti pienempää kuin pelin ympäristössä.

 

Johtopäätöksiä

Keskusteluissa on käsitetty, että kompleksisuuden kautta lähestyminen kritisoi lähinnä erillistä fysiikka- ja drilliharjoittelua. Tosiasiassa vastustamme kaikkea pelin purkamista osiin ja sellaista “kokonaisvaltaisuuden” käsitystä, jossa kokonaisuus syntyy yksinkertaisesti osiensa summasta. Complex Floorball edustaa sitä näkökulmaa, jossa salibandyvalmentaja valmentaa kokonaisvaltaisesti salibandya - pelinä. Tällöin tekniset ja fyysiset ratkaisut tehdään pelin ja taktiikan kontekstissa ja ovat hierarkiassa alisteisia pelitavalle. Vähintään ne kuuluvat pelin alaisuuteen ja niitä siten valmennetaan pelin ympäristössä.

Kuva 2. Kun salibandy jaetaan kuvan mukaisesti neljään ulottuvuuteen, on tällä hetkelle vallalla harjoittelu jossa eri ulottuvuuksia suurelta osin harjoitellaan erillään pelistä ja toisistaan (vasemmalla). Kompleksisuuden viitekehyksessä toimiessa on tavoite valmentaa itse peliä kokonaisuutena, vuorovaikutukset säilyttäen - eri ulottuvuuksia tarpeen mukaan painottaen (oikealla).

 

Tällä hetkellä salibandyliitolle lajimme on ensisijaisesti urheilua, jolle taktiikka on alisteinen ja ikäänkuin ikävä häiriö objektiivisuuteen perustuvassa systeemissä. Salibandyn kompleksisuutta ei huomioida julkisissa kannanotoissa - ja vaikka taktiikasta sivulauseissa tai ranskalaisissa viivoissa maininta usein löytyy, hierarkia on pielessä. Eri ulottuvuuksien vuorovaikutuksia ei huomioida. Samaa oireilee sekin, että kokonaisvaltaisessa kehittymisen seurannassa keskitytään käytännön testeissä yksilöihin ja heidän ominaisuuksiinsa laboratorio-olosuhteissa. Pyrkimys on varmasti hyvä, mutta tämä objektiivinen pelistä eristetyn yksilön tekniikka ja fysiikka ei enää ole peliä. Huippu-urheilu ei nimittäin ole riittävä ehto huippupelille, ellei urheilua salibandyssa määritellä pelistä johtaen.

 

 Antti Hänninen (@AjHanninen)

 

Viitteitä:

R. Duarte et al. (2012): Sports Teams as Superorganisms

G. Vigne et al. (2o13): Physical Outcome in a Successful Italian Serie A Soccer Team Over Three Consecutive Seasons

C. Barnes et al (2014): The Evolution of Physical and Technical Performance Parameters in the English Premier League

Blogi: The Useless Stat Of Distance Covered (KM) in the Bundesliga: Why Less Is More

Meeting the standards

 

In the midst of our daily lives, the football world cup, various events in our communities and the always nourishing holiday season, the 8th World Floorball University Championships was held in Lodz, Poland.

Even though the tournament might not of the most prestigious ones, it still has become a somewhat of a tradition in the international calendar, and therefore it is to be treated with respect and professionality. Especially by a country of the highest calibre such as Finland.

Perttu Kytöhonka from our Complex Floorball collective posted some tweets regarding the issues in the game performed by Team Finland, which then raised some thoughts, or rather more questions concerning the tournament,  and Finnish floorball in a broader sense.
 

I have now watched more or less four periods of Team Finland which, btw has a very good squad in this tournament. I understand a bit more Finnish Federations analysis that #floorball is a game of 1v1's as Fin doesn't really have any team level offensive organisation. #salibandy https://t.co/GDhfdkuTuQ

— Perttu Kytöhonka (@PKytohonka) June 29, 2018

As a background in short, the Finnish floorball federation has during recent years been renewing its player development programme. A part of this has been the forming of the U16 - and the U23 -national teams, which has been part of the creation of a larger entity, the national team path.The aim of this structure has been to become the best floorball country in the world and outlining a path for the players starting from a junior level always until the senior level.

Team Finland played 4 games in the tournament, beating Japan and Slovakia, and losing to the Czech Republic and Switzerland. The losses against the latter ones with a rather big margin is worrying signal regarding Finnish floorball, and on a more general level, the attitude towards the nature of floorball as a complex team sport.  

If we take a look at the roster of Team Finland, we see a competent team formed by players playing at the highest level. There should not be constraints to preform quality floorball with a well defined playing model. Still, without going to a deeper tactical analysis (not to be excluded in the future), especially the semi-final match against Switzerland exposed many problems, which raise questions regarding the preparation process of Team Finland for this tournament. If we put the team’s performance against the visions of the earlier mentioned federation’s player development programme and the national team path, it raises concerns. One could picture there being a clear defined playing identity running through all the national teams. Unfortunately the performance of this team looked more like an individually led project, than something belonging to a broader playing identity.

As we journey deeper behind these negative results, we must raise the question of what/how/why the preparation has been done. Has there been time and if so, how has this precious time been used?

We know that a training camp was held the end of may, where both the men’s team and the U23- team took part in. As this would be an ideal place to prepare for the forthcoming tournament, the reports about the tournament draws a rather different picture. For instance one whole day was dedicated to fitness and technical tests, which included a newly introduced “pig test” (a combination of running strides and strength-endurance). After the camp the men’s head coach Petteri Nykky said that the focus on this camp was not so much in the tactical side, but on other aspects. From this we know that some time was at hand for preparing for the tournament, but we can question the usage of time.  

Instead of the time used to improve collective floorball, the contents of the camp seem to confirm the views of the persons leading finnish floorball, who strongly emphasize the individual in floorball, even narrowing the game to a series of 1v1 - situations. From the amount of individual testing during the camp, the saying “you appreciate what you test” can be applicable.

 

It is hard to draw a line from a preparation consisted of individual testing and “focusing less” on the tactical side, to a successful team performance in an international tournament. In one hand,  If the case really is that team performance is being compromised by focusing on individual attributes, then it has to be asked what is the reason in taking part in such a tournament. On the other hand, if there has not been sufficient time to prepare in order to maximise the potential of the team performance, we come again to the same question of why taking part. We can ask the same question for a third time, if we take in consideration the high standards and professionality a leading country such as Finland should always keep. For comparison, Sweden did not send a team in the tournament, as it felt it did not meet the standards.

To conclude with, what truly concerns us here at Complex Floorball, is that this performance is not analysed in the context of a complex team sport, but instead it ignites even more the discussion regarding the individual and the enhancement of it’s attributes. The denial and almost the neglectance of the complexity in an invasion sport is deeply worrying. Instead of becoming the world’s leading producer of players and coaches it risks its place at the top.

 

Mikael de Anna (@MikaeldeAnna)

A complex training session for kids

We have concentrated on adults in this blog. All of our writers have, however, coached kids and teenagers as well and junior floorball is very close to our hearts. Here’s a short example about a complex training session for kids, in this case let’s say U10 juniors. Rink time 60 minutes. 

Before the practice

We start the training session with a handshake / fist bump with all the players. We say “Hello” to each other and the coach tells key points about today’s session. After that we go to a circle, put our arms around each other and start with some positive words. Maybe we want to shout the team’s name together or something similar. 

Goals: Create a positive and safe atmosphere from the start, togetherness, team routines

 

Warm up 20-30 minutes

Warm up consists of play and games. 

1. “Everybody burns”

Equipment:

• 2-3 soft balls
• 20x20 meters zone (grass, concrete etc.)

Rules:

Everybody try to “burn” everyone in the zone. If you are hit with a ball, you get a “penalty” for 1 minutes and go outside the zone. You can get back inside sooner if the player who hit you with the ball is himself burned. 

• You can’t move with the ball
• You don’t burn if the ball bounces from the floor
• You don’t burn if you get hit to the head

Variations:

• You only get back to the game if the player who burned you gets burned
• You don’t get back to the game, “Last man standing” (not the best option for a warm up)
• More balls
• During penalty, you do some simple physical exercise, for example 10 X-jumps

2. Different tag games

Simple tag game but with variations with the movement and / or what you do if you get caught

• Normal movement
• Move with one leg
• Move with “bear walk”
• Move with “crab walk”

When you get caught,

• “Bridge tag” - wait in plank position - you are saved if another player crawls under you
• “Squat tag” - wait in deep squat position - you are saved when another player gives you a high five
• etc.

 

Floorball session (60 minutes)

The goals of the session:

Skills: 

With the ball:

• passing (with a purpose)
• Looking for space / scanning 
• Pass if your teammate is in better position - dribble if not

Without the ball:

• offering passing options (support)

Team level:

• everybody attacks, everybody defends
• Communicate with your teammate
• Positive encouragement to try, fail and try again

 

Example group: 

• 15 players with diverse skill levels + 2 goalies

 

1. a) 4v1 // b) 1v1+joker SSG  (about 15 minutes if familiar, 20 if first time)

 

a) Two groups of five play 4v1 Possession game

Zone: 10x10 meters square marked with cones

Players: 5 (4 attackers, 1 defender)

Rules:

Four attackers are positioned at each side. They try to keep possession of the ball against a defender who can’t defend outside of the square. The four attackers should pass the ball always without rushing. If the defender intercepts the ball, the player who passed the ball goes inside. 

Variations:

• set time as a defender - if the defender intercepts the ball, he gives it back to the attackers
• Set time as a defender - if the defender intercepts the ball, he tries to keep it while at the same time two attackers come to inside the circle and try to take the ball back

 

b) One group of five play 1v1+joker SSG with goalies

Zone: 20x6-8 meters, narrow playing field to encourage direct 1v1/2v1 challenges

Players: 5 (two teams of 2, 1 joker) + 2 goalies

Rules:

Play 1v1 (set shifts, 20-30 seconds) and a joker who is always on the side of the team that has the ball (numeral superiority). Encourage shooting to score to use that man advantage. 

Variations:

• joker plays with the team that doesn’t have the ball (underload)

Picture: On the left side we play 2 x 4v1 possession game, on the right side 1v1+joker SSG with goalies

 

Every group of five plays two times 4v1 and once 1v1+joker SSG. Play about 4minutes, 1 minute break and change of place. 

 

2. 2v2 to four goals (15 minutes)

 

Zone: 15x20 meters (x2, both ends of the field)

Players: 8+7 + 2 goalies (four teams of four*)

* one team of three

Rules:

Set up two playing fields where there is two goals at each end. Two goals can be big goals (goalies) and the other 6 should be small goals or if there’s not enough small goals, you can also use cones. Play 2v2 games, the team can score to either of the goals in their attacking end. The idea behind this game is to help the players to use the width of the playing field. 

Play 30 second shifts, 3-4 minute games, count the score (if you want) but start every time from 0-0. Change the opponent after each game.

Picture: 2v2 to four goals, 2 separate games at both ends. If you don't have enough small goals, use cones. 

 

3. 2v2 + 2v2  “The Cross game” (20-25 minutes)

 

Zone: 20x20 meters (half the field)

Players: 15 (four teams of four*) + goalies

* one team of three

Rules:

Play 2 simultaneous 2v2 games; one game is played vertically and one horizontally. Two big goals with goalies in one game, small goals in the other game. You must cross the (imaginery) midfield lane before you can score. The substitutes wait behind their own goal. 30 second shifts, 3 minute games and change the opponent. Key thing to ask players before the game - “What do you have to remember when there is two games played at the same time?” or “What should you do to avoid collisions?” (Answer usually comes quite fast). 

There are couple of big ideas behind this game - first of all, it’s a fun game. Second, the players will self-organise and reduce their running speed almost automatically and start to scan their surroundings. Third, and this is more of a training structure thing - all the players are very active all the time. You can actually make 32 - even 40 players active this way if you use both ends of the field. 

I like to play a small tournament in this cross game where we first play “a regular season” (2 points for win, 1 for draw) and after the regular season, we play the final and the bronze game. 

Variations:

• use jokers 

Picture: 2v2 + 2v2 The Cross Game. You can even play two 15-20 player Cross games simultaneously. 

 

After the practice

We might want to do some cool down and / or mobility exercise after the training session if you find it useful. In any case, after the session, the coach can ask if we had fun, what was the key points of the session and after that, hands together and shout the teams name. 

 

Few sidenotes

What I try to do with young kids sessions is to create a “street floorball” -like environment with simple games and lot of decision-making action. I sometimes might use 2-3 minutes to show some technical movements what they can try to do at home if they don’t have the possibility to play the game with friends. The goal is to make the sessions as fun and engaging as possible and the idea behind it is that the games would continue back home. 

There’s also some words to be said about the team structure. It is preferable to keep the teams local as long as possible to encourage the playing outside the training sessions - play before the practice with friends, come with the same friends to the practice and then go back home to play again with the same friends. This dynamic is threatened if we start to create “elite teams” where players travel longer distance. It also usually takes the costs up which then reduces the possibilities to do multiple sports.

As many as possible, as long as possible. 

 

 

Perttu Kytöhonka

Arttu Lehtiö: Valmennusnäkökulmia vuoteen 2025 - kompleksisuuden ymmärtäminen jääkiekkovalmennuksessa.

 

Complex Floorball sai yhteydenoton mielenkiintoiseen opiskelutehtävään liittyen. Jääkiekkovalmentaja Arttu Lehtiö pyysi kommentteja liitttyen Haaga-Helia ammattikorkeakoulun liikunnanohjaajan tutkintoon liittyvässä TKI-tehtävässä, jonka aiheena on kompleksisuuden ymmärtäminen jääkiekkovalmennuksessa. Pyysimme luvan julkaista tekstin, sillä se ilmentää miten toisessa joukkueurheilulajissa ja invaasiopelissä ajatellaan samansuuntaisesti ja kuinka tilanne lajin sisällä on jossain määrin samankaltainen (ei ihme, onhan salibandy ottanut paljossa mallia nimenomaan jääkiekosta).

 

1. Teesi ja johdanto

 

Vuonna 2025 uskon kompleksisuuden olevan usean suomalaisen huippujääkiekkovalmentajan lähtökohta ja ydinoppi valmennukseen. Uskon sen myös saapuvan liiton koulutusmateriaaleihin tähän mennessä, ehkä jopa vallitsevana lähestymistapana.

Ihmisellä ja ihmisillä on luontainen tarve tehdä selkoa elämästä ja sen ilmiöistä. Yleisin ja useissa tilanteissa ainoa tapa ymmärtää mitään maailmankaikkeudesta ja sen ilmiöistä on poimia havainto tai asia jostain kokonaisuudesta ja pyrkiä selittämään sitä niiden tietojen ja rinnakkaishavaintojen valossa, jota meillä sillä hetkellä on. Pyrimme luomaan havainnolle tai asialle syy-seuraussuhteen ja usein tällöin joko teemme tai olemme ainakin vaarassa tehdä päätelmän, että X johtui nimenomaan Y:stä ja että tämä ilmiö on toistuva. (Kilpi 27.4.2014) Haluamme vetää nuolen syystä seuraukseen ja luoda täten itsellemme tyytyväisyyden tunteen ratkaistusta ongelmasta, selonteosta. Tämänlainen reduktionismiksi kutsuttava lähestymistapa on joskus välttämätöntä, ja usein ainakin jossain määrin tarpeellinen työkalu asioiden selittämiseksi ja ymmärtämiseksi. Se tarvitsee kuitenkin vähintäänkin tuekseen myös holistisen, kompleksisuutta käsittelevän lähestymistavan. Kaikki elämässämme kohtaamamme ilmiöt, ongelmat tai asiat eivät ole ymmärrettävissä purettuina osiin, vaan niiden kokonaisuus on enemmän, kuin osiensa summa. Tämä johtuu siitä, että kokonaisuus saattaa sisältää emergenttejä ominaisuuksia, jotain jota ei ole löydettävissä sen osista yksinään. Havaintoomme tai asiaan saattaa myös vaikuttaa tekijöitä, jotka eivät ole sidonnaisia samaan aikaan tai tilaan, tätä ilmentää meteorologi Edward Lorenzin (1961) kuuluisa kysymys; -”Voiko perhosen siipien heilahdus Brasiliassa aiheuttaa tornadon Teksasissa?”. Niin elämässä, urheilussa kuin jääkiekossakin on ollut yleistä lähestyä ongelmia mekanistisesti näkemällä ne joko yksinkertaisina tai monimutkaisina. Monimutkaisiakin asioita on mahdollista ymmärtää sen osien ja niiden ominaisuuksien kautta, esimerkkinä auton moottori. Elävät systeemit ja organismit ovat kuitenkin kompleksisia, nonlineaarisia järjestelmiä, joiden toimintaa selvittäessämme saatamme mennä pahasti väärään suuntaan, mikäli emme ota huomioon sen osien välistä dynaamista vuorovaikutusta ja sen aiheuttamia jatkuvia muutoksia. Johdannon loppuun havainnollistava esimerkki muistutuksella, että ihmisen voi sisällyttää monimutkaiseen järjestelmään vain tietyissä ympäristöissä, joissa hänen tehtävänsä on tarkkaan määritelty ja toiminta koneenomaista, kuten paperitehtaan rivihommissa.

”Monimutkaisen ja kompleksisen järjestelmän eroa kuvannee tämä esimerkki. Paperimies jättää työpaikkansa ja perheensä. Tehtaaseen - monimutkaiseen järjestelmään – hankitaan uusi työntekijä, ja kone puskee ulos samanlaista paperia kuin ennenkin. Mutta perheen – kompleksisen järjestelmän – toiminta muuttuu vääjäämättä, vaikka lähtijän tilalle hankitaan uusi isä.” (Mannonen & Remmel 2017, 48-49.)

 

2. Kompleksisuuden ymmärtäminen jääkiekossa

 

Tarkastellessa jääkiekkoa kompleksisena järjestelmänä ja tämänhetkistä yleistä ymmärrystä siitä, on oikeastaan pakko hakea esimerkkejä muista, kehittyneemmistä invaasiopeleistä kuten jalkapallosta sekä koripallosta. Näissä lajeissa on kauemmin etsitty vastauksia suorituksen ns. avaintekijöihin (eng. KPI= Key Performance Indicators). (McClean, Salmon, Gorman, Read & Solomon, 2017. 2) Lajien kulttuuri on moninaisempi suuremman levinneisyyden, harrastajamäärän ja pidemmän historian vuoksi. Lähestymistapa valmennukseen ja pelin ymmärtämiseen on akateeminen ja joissain huippujoukkueissa tai jopa -organisaatioissa systeemien kompleksisuus on kaiken toiminnan lähtökohta. Lähes jokainen jääkiekkoa ammatikseen valmentava valmentaja on varmasti samaa mieltä, että jääkiekko on kompleksinen tai monimutkainen peli. Tässä asiassa näkemyskin voi olla täysin sama, sillä moni mieltää ne synonyymeiksi, mitä ne eivät kuitenkaan ole. Tästä kompleksisuuden mahdollisesta ymmärryksestä huolimatta, on pelin tuottamien ongelmien tai haasteiden kohtaaminen ja käsittely reduktionismin kautta erittäin yleistä. Jotta toiminta voi muuttua ja kehittyä tehokkaammaksi on kompleksisuudesta tehtävä pysyvä taustaoletus, ja kaikkia ratkaisuja perustella sen kautta. Tällä hetkellä kompleksisuus ehkä tiedostetaan jollain tasolla, mutta sitä ei täysin ymmärretä tai kunnioiteta. Jääkiekko, muiden invaasiopelien kanssa, on kaikista urheilulajeista kompleksisimpia. Jotkut urheilulajit eivät sisällä vastustajaa lainkaan (kuulantyöntö), toiset eivät taas omaa joukkuetta (tennis) ja vaikka se sisältäisi nämä se ei välttämättä sisällä jatkuvaa vuorovaikutusta vastustajan kanssa (lentopallo) tai hyökkäyksen sekä puolustuksen dynaamista yhtäaikaisuutta (pesäpallo). (Mannonen & Remmel 2017, 49.) Jääkiekon kompleksisuus koostuu useasta toisistaan mahdollisesti emergentisti linkittyvästä ja non-lineaarisesti toimivasta tasosta, lähtien pelaajasta, joukkueesta, vastustajasta, säännöistä, kentästä, yleisöstä jne. päätyen jatkuvasti muuttuvaan kompleksiseen järjestelmään; peliin. Pelin jatkuva evoluutio johtuu siitä, että kokonaisuuden eri tasot ja osat ovat sekä sopeutuvia, että tavoitteellisia, muokaten toimintaansa uusien emergenssien ilmaantuessa. (Balague, Torrents, Hristovski, Davids & Araújo, 2011. 5) Tästä näkökulmasta katsottuna, on hyvin kyseenalaista poimia pelistä yksittäisiä osia, harjoittaa niitä suljetuissa, peliä vastaamattomissa tilanteissa ja sen jälkeen palauttaa ne dynaamiseen, alati muuttuvaan peliin. Se on verrattavissa ratkaisuun, jossa liikenteessä (kompleksinen järjestelmä) haparoiva kuski laitettaisiin harjoittelemaan ajotaitojaan tyhjälle lentokentälle ja sen jälkeen sysättäisiin takaisin Helsingin keskustaan kello 16.00.

Jääkiekkoa ei ole mielekästä pilkkoa osiin ilman vuorovaikutuksen elementtiä edes yksilötasolla, sillä yksittäisen pelaajan taidot ovat aina sidonnaisia suhteessa pelissä ilmenevään aikaan ja tilaan, johon vaikuttavat taas pelin lähes lukemattomat muuttujat. Jos harjoittelusta riisutaan pois jokin pelissä tai pelitilanteessa ilmenevä olennainen informatiivinen osa, on harjoitteen siirtovaikutus peliin joko puutteellinen tai olematon. Täydellisen laukauksen hiominen paineettomassa tilassa tai tyhjään maaliin laukoen, ei tule todennäköisesti antamaan yhtäkään pelikontekstissa mahdollisesti toteutuvaa toistoa. Itseasiassa esimerkiksi Patrik Laineen maalinteon taidossa kyse ei ole siitä, että hän pystyisi aina samaan suoritukseen paikoittain lähes identtisiltä vaikuttavia maaleja tehdessään. Hänen liikelaajuutensa vain takaa hänelle mahdollisuuden saavuttaa sama lopputulos hyvinkin vaihtelevissa tilanteissa. Laaja liikkeen muuntelukyky ja taidon sopeutuvuus ovat siis sen perusta ja onnistumisten toistuvuuden takaaja, kuten motorisen oppimisen pioneeri Nikolai Bernstein jo 1960-luvulla osoitti.

 

3. Kompleksisuutta tukeva ja hyödyntävä valmennus

Kompleksisuutta tukeva valmennus on toimintaa kontrollin ja näennäisen kaaoksen välillä, vuorovaikutussuhteita havainnoiden. Kompleksisenkin järjestelmän toiminta voi hetkittäin vaikuttaa yksinkertaiselta, jos suuret koalititot kuten pelaajat joukkueen sisällä toteuttavat yhteistä ja ymmärrettyä pelisuunnitelmaa. (Balague ym., 2011. 5) Tämä osoittaa, että vaikka kompleksisen järjestelmän kuten pelin yksittäiset tapahtumat eivät ole ennustettavissa, on isommassa kuvassa siellä toistuvia kaavoja, jotka eivät ole koskaan täysin samanlaisia, mutta samankaltaisia ja hyvin organisoitu joukkue kykenee sen pelaajien toimiessa koherenssissa hyödyntämään näitä. Kuinka pelaajaa, kentällistä tai joukkuetta voisi siis käytännössä valmistaa peliin, kompleksisuutta tukevin keinoin?

3.1 Yksilön taidon valmentaminen

Kompleksisuuden näkökulmasta pelaajaa on valmistettava erilaisiin pelissä mahdollisesti ilmeneviin tilanteisiin, eikä se ole mahdollista toteuttaa kuin peliä ilmentävissä harjoitteissa. Pelaajaa on opetettava varioimaan ja sopeuttamaan omaa taitoaan, asettamalla tätä erilaisiin pelinkaltaista vuorovaikutusta sisältäviin tilanteisiin. Non-lineaarinen pedagogiikka on erinomainen lähestymistapa pyrkiessä edellä mainittuihin tavoitteisiin. Se pyrkii opettamaan tai valmentamaan pelaajaa manipuloimalla pelaajaan, ympäristöön ja tehtävään liittyviä rajoitteita. (Kalaja, 6.11.2017.) Nämä rajoitteet ovat Karl Newellin (1986) alun perin määrittämät, ja muodostavat nykyisen CLA-opetustyylin (eng. constraints led approach) perustan. Pelaajan rajoitteita voivat olla esimerkiksi ruumiinrakenne tai aistit, ympäristön esim. valaistus tai alusta sekä tehtävän esim. pelivälineet tai -alue. CLA ymmärtää, että tilanteen voi ratkaista usealla eri tavalla, ja siihen voidaan vaikuttaa rajoitteita muokkaamalla. Non-lineaarinen pedagogiikka haastaa myös vanhanaikaisen näkemyksen havainto-päätöksenteko-toiminta-ketjusta, ja sen sijaan esittää havainnoinin ja toiminnan olevan samanaikaista, ja toisistaan riippuvaa. Havainnointia ei voi siis olla ilman toimintaa, eikä toimintaa ilman havainnointia. Havainnointi-toiminta-vuorovaikutus siis ohjaa oppijaa sovittamaan toimintaansa ympäristön vaatimuksiin, ja poimimaan sieltä onnistumisen kannalta merkittävää informaatiota. Tällöin toteutuu myös yksi non-lineaarisen pedagogiikan tavoitteista: keskittyminen ulkoiseen palautteeseen sisäisen sijasta. Lajissa kuten jääkiekko, ei ole oikeaa tai väärää tekniikkaa. On vain tavoite (esim. maalinteko), jonka onnistunut suorittaminen sääntöjen puitteissa tuottaa aina saman edun – maalin. Informaatiota ja toimintaa yhdistäessä, pelaaja etsii tilanteesta ns. tarjoumia eli mahdollisuuksia toiminnalle. (Hänninen 17.1.2018) Esiintyviin tarjoumiin vaikuttaa edellä mainitut rajoitteet. Pelaajaa tulisi siis ohjata löytämään pelinomaisia tarjoumia, säätelemällä rajoitteita pelinomaisissa harjoitustilanteissa. Näin myös kompleksisen pelin tilan ja ajan puitteissa pelaaja kykenisi todennäköisemmin löytämään samankaltaisia tarjoumia, kutsuja toimintaan. Vaikka kyseessä on yksilön taidon valmentaminen, ei pelin kompleksisuuteen valmistava harjoittelu koskaan ole yksinharjoittelua, sillä jääkiekossa tai oikeastaan missään muuallakaan elämänalueella ei ole edes olemassa yksilösuoritusta. Joka ikinen tilanne sisältää vuorovaikutuksen elementin, tavalla tai toisella. Miksi siis harjoitella ilman sitä?

3.2 Joukkueen tai kentällisen yhteistoiminnan valmentaminen

Harjaantumaton katsoja saattaa usein pelejä katsoessaan kiinnittää katseensa ainoastaan pelivälinettä hallitsevaan pelaajaan ja johtaa kaikki lopputulemat tämän ratkaisuihin, huomioimatta tilanteiden kompleksista kokonaisuutta, kuten kanssapelaajia sekä vastustajia. Valitettavan usein kuulee myös ammattivalmentajien ja -pelaajien suusta kommentteja kuten: ”Hävitään kaikki kaksinkamppailutilanteet vastustajille, niissä pitää olla vahvempi.” Todellisuudessa kuitenkin esimerkiksi Liigassa, NHL:ssä tai muissa ammattilaissarjoissa joukkueiden välisten yksilöiden taitotasot eivät ole niin eri tasolla, että toisen joukkueen pelaajat voisivat voittaa lähes poikkeuksetta toisen joukkueen pelaajat näissä tilanteissa vain siitä syystä. Jos tilanteita katsotaan isommassa kuvassa, huomioiden kaikki siihen vaikuttavat tekijät, aletaan niistä löytämään usein löytämään eroja joukkueiden organisoitumisessa. Jatkuva kaksinkamppailutilanteiden häviäminen johtuukin useimmiten esim. huonosta hyökkäyspelin rakenteesta, jossa kiekollinen pelaaja ei saa tarvitsemaansa tukea tai vastavuoroisesti hyvin organisoidusta puolustuspelistä, kuten oikea-aikaisesta ylimiehityksestä. Jokaisen kentällä olevan kiekottoman pelaajan ratkaisu vaikuttaa vallitsevaan pelitilanteeseen, sekä kiekollisen pelaajan tarjoumiin.

Kuinka sitten harjoitella, jotta kaksinkamppailupelaaminen kehittyisi, eikä joukkue häviäisi niitä alati. Reduktionistisesti lähestyen ratkaisu olisi esimerkiksi voimaharjoittelun lisääminen, jotta pelaaja kykenisi suojaamaan kiekkoa paremmin. Jos taas kaksinkamppailutilanne on päättynyt kiekonmenetykseen tai harhasyöttöön, saatetaan pelaaja laittaa suljettuun, eli tila- ja aikasidonnaisuudesta riisuttuun kiekonkäsittely- tai syöttöharjoitukseen. Näin ongelma X on ratkaistu Y:llä ja kun samankaltainen tilanne ilmenee pelissä uudelleen, oletetaan pelaajan olevan valmis se ratkaisemaan. Pelaaja saattaakin kehittyä harjoitteessa, mutta harjoituksen siirtovaikutus peliin on kehno, eikä se silti ratkaise ongelmia joukkueen rakenteessa. Holistinen lähestyminen puolestaan haluaa ymmärtää, mikä kaikki johti hävittyyn kaksinkamppailutilanteeseen. Saiko tilanteen hävinnyt pelaaja syötön epäedulliseen asemaan, ja olisiko hänen ollut mahdollista sijoittua tilanteessa paremmin. Oliko kanssapelaajien tukitoimet riittävät, jotta pelaajalla oli mahdollisuus säilyttää kiekonhallinta joko syöttämällä tai liikkumalla vapaaseen tilaan. Jos puolustava joukkue tuplasi kiekollisen pelaajan aggressiivisesti, tunnistettiinko tämä ja kuinka siihen reagoitiin. Kun ongelmat ja puutteet on löydetty, luodaan harjoite, jossa tilanne voidaan simuloida uudelleen ja antaa pelaajalle sekä joukkueelle työkalut siitä selviämiseen. Hyödynnän esimerkkini tukena Complex Floorball-blogin kirjoitusta (Kytöhonka, 19.5.2018) Ensiaskel voisi olla periaatteiden ja alaperiaatteiden luonti johonkin spesifiin pelitilanteeseen, esimerkkitapauksessamme nyt hyökkäysalueen hyökkäyspeliin, tarkennettuna vielä kulmatilanteeseen. Periaatteita voivat olla kiekottoman pelaajan tuki lähelle ja alaperiaatteita esim. saman puolen puolustajan liike kohti kiekollista pelaajaa, tehden joko screenin tai tarjoten mahdollisuuden jättöön. Jokaisen pelaajan tulisi ymmärtää kuinka kentällä oleva oman joukkueen viisikko pyrkii ratkaisemaan tilanteen, ja mikä pelaajan oma rooli on kyseisessä ratkaisussa. Periaatteet helpottavat pelaajien välistä sanatonta kommunikointia, luoden joustavaa järjestystä pelin kaaokseen ja sattumanvaraisuuteen. (Hänninen 17.1.2018) Seuraavaksi nämä periaatteet muistaen, luodaan peliä vastaava harjoite tähän tilanteeseen. Harjoitus voi olla esimerkiksi 3vs2-peli pystysuunnassa puolitetulla hyökkäysalueella, jonka lähtötilanteessa hyökkäävä pelaaja on kaksinkamppailutilanteessa puolustavan pelaajan kanssa kulmassa. Säätelemällä harjoitteen rajoitteita, kyetään oppimista ja tilanteiden intensiteettiä tms. ohjaamaan haluttuun suuntaan ja pelaajille saadaan toistoja, jotka eivät ole samanlaisia, mutta liittyvät samaan pelitilanteeseen. Näin valmentaja on luonut holistisella lähestymistavalla harjoitteen, jossa toteutuvat integroidusti niin taktiikka, tekniikka kuin fysiikkakin. Tämä esimerkki oli toki kiteytetty ja harjoitusta on arvioitava ja varioitava suhteessa peliin ja siellä joko tapahtuneisiin tai tapahtumattomiin kehitysaskeleisiin.

Holistinen lähestymistapa pyrkii luomaan joukkueen ja pelitavan, jossa jokainen yksilö on kollektiivin ja kollektiivi jokaisen yksilön voimavara. Yksilöt pyrkivät löytämään pelistä tarjoumia, eli kutsuja peliin, yhteisten periaatteiden eli pelitavan puitteissa. Näin he voivat löytää pelistä yhdenaikaisesti samoja tarjoumia, ja luoda hetkellisiä synergioita, toteuttaen joukkueen taktiikkaa. (Kalaja 15.5.2018). Näennäiseen kaaokseen on siis mahdollista luoda joustavaa kaavaamaisuutta, ja tuolloin peli parhaimmillaan näyttää kuin käsikirjoitetulta. Mitä paremmin pelaajat kykenevät tähän tarjoumien tunnistamisen yhtäaikaisuuteen, sitä useammin joukkue kykenee pelaamaan hyvin ja voittamaan myös paremmista yksilöistä koostuvan, mutta heikomman rakenteen omaavan joukkueen. Toisaalta myös, mitä parempia joukkueen yksilöt laadullisesti ovat, sitä enemmän heillä on mahdollisuuksia ratkaista tilanteita epäedullisissakin tilanteissa, nojaten enemmän henkilökohtaiseen taitoon. Nämä eivät ole toisiaan poissulkevia asioita, vaan esimerkiksi jalkapallossa parhaat joukkueet ovat huippuja niin kollektiivisesti, kuin yksilötasollakin. (Hänninen 3.5.2017) Jääkiekossa vastaavanlaista optimointia ei vielä mielestäni ole saatettu ainakaan samoihin sfääreihin.
Luonnossa useiden organismien elinehto on yhteistyö, lauma- tai parvitoiminta. Kalojen tai lintujen selviytyminen on yhteisen toiminnan varassa ja tämä muodostaa yksittäisistä organismeista yhden superorganismin, jonka toiminta perustuu vain muutamiin yksinkertaisiin parviälyn sääntöihin, vaikka nopeasti katsottuna toiminta näyttäisikin kaoottiselta. Tutkimustulokset ovat alkaneet osoittaa samankaltaisten prosessien ilmenevän joukkuepelien kilpailutilanteissa, joissa yksittäisen pelaajan liikkeet voivat toiminnallisesti vaikuttaa kompleksisen pelin tila- ja aikasidonnaisiin piirteisiin luoden kuvioita niin oman joukkueen kuin vastustajankin toimintaan, ja näin aiheuttaa tarkoituksellisia ryhmittymiä pelin tiettyihin vaiheisiin. (Duarte, Araújo, Correia & Davids, 2012. 634) Kompleksisessa järjestelmässä, pelissä, on siis aina kaavamaisuutta, ja sitä on mahdollista joissain määrin hallita joukkueen tiedostamilla toimintaperiaatteilla, yhteisellä rakenteella. Perinteinen taktiikanluonti on perustunut jäykkien kuvioiden esim. syöttöketjujen piirtämiseen, ja vaikka nekin saattavat joskus toimia, on hyvän vastustajan ne helppo tunnistaa ja pelata vastatoimilla katki. (Hänninen, 3.5.2017) Kompleksiseen järjestelmään on kuitenkin tehokkaampaa luoda tiukkojen taktiikoiden sijasta periaatteita, rakennetta joka yleiskäsitystä vastaan oikeastaan lisää yksittäisen pelaajien mahdollisuuksia luovuuteen. Tiivistettynä siis pelitapa luo joukkueen yksilöille paremman mahdollisuuden selviytyä odottamattomista, yllätyksellisistä tilanteista. Tällöin myöskään vastustaja ei kykene yhtä helposti rikkomaan tätä rakennetta. Peli kuitenkin kompleksisena järjestelmänä on jatkuvasti uudelleenjärjestäytyvä, josta johtuen yksikään pelitapa ei toimi ikuisesti vaan vaatii jatkuvaa päivittymistä. Tätä ilmiötä kuvaa Punaisen Kuningattaren hypoteesi, jonka mukaan yksittäisen organismin tai tässä kontekstissa superorganismin on pakko jatkuvasti sopeutua, kehittyä sekä lisääntyä, ei niinkään saavuttaakseen kilpailuetua vaan yksinkertaisesti selviytyäkseen muiden jatkuvasti kehittyvien (super)organismien koevolutiivisessa, ikuisesti muuttuvassa ympäristössä. Nimi viittaa Lewis Carrollin kirjaan Liisa Peilimaassa (Alice Through the Looking Glass), jossa Punainen Kuningatar toteaa: ”Täällä sinun pitää juosta niin nopeasti kuin pystyt, jotta pysyisit paikallasi.”

 

4. Teesin tarkastelu, haasteet ja johtopäätös

 

Teesini oli: ”Vuonna 2025 uskon kompleksisuuden olevan usean suomalaisen huippujääkiekkovalmentajan lähtökohta ja ydinoppi valmennukseen. Uskon sen myös saapuvan liiton koulutusmateriaaleihin tähän mennessä, ehkä jopa vallitsevana lähestymistapana.” Nyt pitkän kirjoitustyön, ja laajan aiheeseen perehtymisen jälkeen, pidän tavoitettani hyvin optimistisena, mutta yhä mahdollisena. En ensinnäkään voi tietää tämän hetken suomalaisten jääkiekkovalmentajien todellista suhdetta ja ymmärrystä peliin kompleksisena järjestelmänä. Käsitykseni on julkisten lausuntojen ja haastattelujen varassa, jotka eivät yleensä avaa valmentajien filosofiaa kovin syvällisesti, johtuen jo siitä, etteivät haastattelijat osaa tai koe kuluttajia kiinnostavaksi kysyä oikeita kysymyksiä. Suomalaisten huippujoukkueiden, tai maajoukkueen toimintaa ja peliä tarkastellessa on merkkejä holistisesta lähestymistavasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita suoranaisesti sitä, että se vielä olisi kaiken toiminnan lähtökohta ja ydinoppi. Jääkiekko on suhteellisen nuori, ja pieni laji jonka evoluutiota häiritsee vähäinen kilpailu sekä monimuotoisuus. Väitän myös, että jääkiekko on kaikista suurista invaasiopeleistä eniten sattumaa sisältävä laji, joka tekee sen kaotiikan kontrolloinnista vaikeampaa kuin esimerkiksi jalkapallossa tai koripallossa. Tässä esitän väitettäni tukevia lajin muista invaasiopeleistä poikkeavia piirteitä:

1. Jääkiekkokentällä yhdellä pelaajalla on suhteessa kentän kokoon vähemmän tilaa käytettävissään kuin jalkapallossa.
2. Kentän laidat estävät kiekon karkaamisen pelialueen ulkopuolelle, joka lisää sattumanvaraisuutta. Tätä voi pyrkiä kuvittelemaan laittamalla jalkapallokentälle samanlaiset kaukalot.
3. Vastustajan kautta kentältä poistunut kiekko ei takaa kiekonhallintaa toiselle joukkueelle. Sama pätee jäähyjä, maalivahdin torjuntoja sekä maaleja. Jokainen pelitilanne alkaa aloituksesta, jossa kiekonhallinnan voittamisen mahdollisuudet ovat käytännössä tasan. Tilannetta kompensoi toki hieman aloitusalueet vrt. hyökkäys/puolustus.
4. Paitsiosääntö pienentää kenttää entisestään joka vähentää rakentelun mahdollisuutta verratessa salibandyyn. Vastustajan rakennetta ei ole yhtä helppoa venyttää tai rikkoa ja puolustavalla joukkueella on lähtökohtaisesti aina alueellinen etu.
5. Jääkiekossa pelaajat ovat nopeampia, sillä luistimet mahdollistavat jatkuvan, kevyemmän liikkeen. Tämän johdosta myös aikaa on lähtökohtaisesti vähemmän.
6. Jääkiekossa kuten salibandyssakin kentälliset joutuvat pelin intensiteetistä johtuen vaihtamaan itseään tiheämmin kuin koripallossa. Tämä vähentää tai ainakin vaikeuttaa viisikoiden välistä vuorovaikutusta, sillä pelin tempo pelikatkoja lukematta harvoin sallii koko viisikon samanaikaisen vaihtamisen. Vaikka viisikoilla olisi samat pelin periaatteet, eivät yksilöt eikä varsinkaan viisikoiden välinen dynamiikka voi koskaan olla täysin toistensa kopioita.
7. Jääkiekkoa ei lähes koskaan pelata täyttä 60 minuuttia tasakentällisillä, Jokainen yli- ja alivoima rikkovat pelin rakennetta ja saattavat sekoittaa sen pitkäksikin aikaa jo päätyttyään. Erikoistilanteet ovat käytännössä täysin eri peli, ja hyvin usein pelit itseasiassa ratkeavat niihin.

Nämä ovat mielestäni suurimpia selätettäviä haasteita jääkiekossa verraten muihin lajeihin. Muista lajeista on myös löydettävissä täysin samanlaisia leimaavia piirteitä, mutta väitän että jääkiekossa niitä on eniten. Myös jääkiekon johtavan sarjan NHL:n ominaispiirteet kuten suljettu sarja, pienet kaukalot sekä säännöt kuten palkkakatto ja -lattia sekä varausvuorot vaikeuttavat joukkueen rakentamista ja koossapitämistä ilman jatkuvia muutoksia pelaajistossa. Joukkueet ovat yksilöitä verratessa hyvin tasaisia keskenään, ja kilpailuetua tavoitellaan roolituksilla ja yksilötaitojen maksimoinnilla. Joukkueella voi siis olla jopa 3-4 erilaista pelitapaa toteuttavaa kentällistä, jolloin useasti toistuvassa tilanteessa sekakenttien ollessa kentällä joukkueella ei käytännössä ole rakennetta lainkaan. Tämä oli ehdottomasti kärjistetty kuvaus, mutta tuo esille pelin haasteita. Kyse ei ole täysin NHL-valmentajien huonoudesta tai typeryydestä vaan kompleksisen systeemin, NHL-sarjan, sääntöjen luomista menestykseen vaikuttavista ominaisuuksista. On ilmeisen tehokkaampaa pyrkiä tuhoamaan vastustajan parhaiden yksilöiden pelaamista roolituksilla, vaikka se samanaikaisesti tuhoaa myös oman joukkueen peliä. Moni pitää NHL-kiekkoa ideaalina, joka tietysti johtuu paljon siitä, että parhaat pelaajat ovat lähes poikkeuksetta siellä. On kuitenkin ymmärrettävä, että nämä joukkueet ovat kaukana omasta potentiaalistaan, ja jättävät koherenssin sekä sillä mahdollisesti saavutettavan kilpailuedun osittain hyödyntämättä, sillä sarjan luonne pakottaa siihen. Vai pakottaako? Peli perustuu mielestäni Pohjois-Amerikassa liikaa destruktiivisuuteen, konstruktiivisuuden sijasta, eikä NHL:n valta-asema ole tällä hetkellä ainakaan horjutettavissa.
Miksi silti uskon kompleksisuuden, ja sitä tukevan holistisen lähestymistavan ottavan vallan jääkiekossa? Listaan teesiäni tukevat väittämät alle:

1. Lajin väittämäni poikkeavan suuret sattumanvaraisuutta lisäävät asiat ovat myös osa kompleksista järjestelmää, peliä, jonka johdosta niidenkin toiminnasta on löydettävissä kuvioita ja kaavamaisuutta. Ne saattavat vaikeuttaa pelin kontrollointia mutta eivät tee sitä mahdottomaksi.
2. Jääkiekkoharjoittelua, kauden aikana tai sen ulkopuolella ei ole vielä optimoitu lähellekään sen rajoja. On vain ajan kysymys, milloin jokin joukkue ymmärtää, että kesälläkin voi ja jopa täytyy harjoitella peliä ja että sen voi toteuttaa integroidusti. Integroitu valmennusmenetelmä tarkoittaa sitä, että niin fysiikka, tekniikka kuin taktiikkakin harjoitellaan pelikeskeisin harjoittein. Tämänlainen lähestymistapa ei jalkapallossa ole vain uusi suuntaus vaan edellytys menestykselle. (Leppälahti 2018, 23) Joukkueen kilpailuetu on merkittävä, jos pelin rakenne on kunnossa kauden alusta asti, tällöin aikaa sen kehittämiseen on myös lähtökohtaisesti enemmän kuin muilla, jos se vain osataan hyödyntää. Myös kauden sisällä tapahtuvan harjoittelun painopisteet tulisi suunnata ensisijaisesti pelin kehittämiseen, integroidun harjoittelun kautta.
3. NHL:ssäkin tullaan pelin kehityksen edetessä yhä kasvavassa määrin huomaamaan, ettei pelin rakentaminen huippuyksilöiden varaan ole ainoa tai välttämättä paras keino. Jos järjestelmä on suunniteltu hyödyntämään ja tukemaan tiettyjen pelaajien ominaisuuksia, vähenee joukkueen vuorovaikutus huomattavan paljon pelaajan ollessa poissa. (Mannonen, 2018. 45)
4. Jääkiekkovalmentajien homogeenisyys tulee hyvin todennäköisesti vähenemään. Mitä erilaisemmista taustoista valmentajia tulee, sitä rikkaammaksi lajinäkemys kasvaa (vrt. jalkapallo). Myös akateemisuuden arvostus on suuressa roolissa holistisen lähestymistavan esiinmarssissa. Hyvä pelaaja ei ole automaattisesti hyvä valmentaja. Kuten kenkäkauppiaasta yhdeksi kaikkien aikojen italialaisista jalkapallovalmentajista noussut Arrigo Sacchi aikoinaan kysyi hänen kykyjään epäilleiltä: “I never realised that to be a jockey you had to be a horse first.”

 

 Arttu Lehtiö (@ArttuLehtio)

Lähteet

Kilpi, E. 27.4.2014. Complexity. Esko Kilpi on interactive value creation. Luettavissa: https://eskokilpi.wordpress.com/2014/04/27/complexity/. Luettu: 23.5.2018

Mannonen, H & Remmel, G. 2017. Seitsemän teesin todistus. Elmo, 11, s. 48-49.

McClean, Salmon, Gorman, Read & Solomon. 2017, 2. What’s in a game? A systems approach to enhancing performance analysis in football.

Balague, Torrents, Hristovski, Davids & Araújo, 2011, 5. Overview of complex systems in sport.

Kalaja, S. 6.11.2017. Non-lineaarisen pedagogiikan lyhyt oppimäärä. Taitotohtorin blogi. Luettavissa: http://www.valmennustaito.info/taito/mikaan-ei-ole-kaytannollisempaa-kuin-kunnon-teoria/ Luettu 23.5.2018

Kalaja, S. 15.5.2017. Mikään ei ole käytännöllisempää kuin kunnon teoria. Taitotohtorin blogi. Luettavissa: http://www.valmennustaito.info/taito/mikaan-ei-ole-kaytannollisempaa-kuin-kunnon-teoria/ Luettu: 23.5.2018

Hänninen, A. 17.1.2018. Kollektiivisuus on yksilöllisyyttä. Complex Floorball. Luettavissa: http://complexfloorball.blogs.com/my-blog/2018/01/kollektiivisuus-on-yksil%C3%B6llisyytt%C3%A4.html Luettu: 25.5.2018

Duarte, Araújo, Correia & Davids, 2012. 634. Sports Teams as Superorganisms Implications of Sociobiological Models of Behaviour for Research and Practice in Team Sports Performance Analysis. Teoksessa: Sports Med 2012; 42 (8): 633-642. Luettavissa: https://link.springer.com/article/10.1007/BF03262285 Luettu: 29.5.2018. 

Myös: https://www.researchgate.net/publication/227707242_Sports_Teams_as_Superorganisms_Implications_of_Sociobiological_Models_of_Behaviour_for_Research_and_Practice_in_Team_Sports_Performance_Analysis

Kytöhonka, P. 19.5.2018. Working backwards from the game. Complex Floorball. Luettavissa: http://complexfloorball.blogs.com/my-blog/2018/05/working-backwards-from-the-game.html
Luettu: 29.5.2018

Hänninen, A. 3.5.2017. Parviälyä luonnossa ja pallopelissä. Complex Floorball. Luettavissa: http://complexfloorball.blogs.com/my-blog/2017/03/parvialy-pallopelissa.html
Luettu: 29.5

Leppälahti, J. 2018. Mualiman kehittynein KuPS. Elmo, 20, s.23.

Mannonen, H. 2018. Ydinopin anatomia. Elmo, 16, s.45.

Bernstein, N.1967. The co-ordination and regulation of movements

Principles of self-organization and emergence

 

Patterns of play that are more or less similar appear repeatedly in floorball as in other invasion team sports. They are emergent and thus cannot be predicted or predetermined. They happen in a chaotic environment as a result of coordinated interaction between the players and the environment mainly without central control. No single leader commands the whole team during the play. The team shares principles of play that they conform to (in addition to the rules of the game). These may be learned explicitly and/or implicitly - usually both. Ideally a particular pattern is an outcome of functional playing, not a mean to achieve a result. 

 

Self-organization is a principle of complex adaptive systems that can explain such collective behaviour. The parts of a system organize themselves according to the information perceived from the environment and simple principles that they obey together. When the principles are functional and unambigious to each individual the system self-organizes itself as a whole. The team becomes more than the sum of its parts and has emergent properties that the individuals do not have.

According to the systems view, the essential properties of an organism or living system, are properties of the whole, which none of the parts have. They arise from the interactions and relationships among the parts. These properties are destroyed when the system is dissected, either physically or theoretically, into isolated elements. Although we can discern individual parts in any system, these parts are not isolated, and the nature of the whole is always different from the mere sum of its parts

-Fritjof Capra: The Web of Life

 

It is not enough to explicitly explain the principles to the players and walk through them a couple times. They need a lot of repetitions without repetition in a realistic context to learn the know-how of playing according to the principles. This way players learn to couple their perception (information) and action (movement) and can reflect on mistakes and successes. They need to be able to (inter)act under pressure in a limited time when there is less time for analysis. This implies also that it is important to keep along the principles in most of the team training and not separate perception and action.

Coaching the team according to playing principles implies the need to study the game deeply to form a game model that consists of explicit playing principles. Training is designed to teach playing according the principles both explicitly and implicitly. The environment should be representative of the game. Instead of simply demanding training hard and repetitions, the coach focuses on learning. Learning to play includes the technical and physical dimensions of course.

 

Floorball example

An example of a principle-based defensive organization that promotes self-organization according to local interactions could be as follows. This defensive system aims in minimizing the spaces to defend close to the opponents ball carrier. A well working and adaptive defensive organization may emerge even from a team with "less talented" defensive players this way.

“If I have to defend this whole garden, I’m the worst. If I have to defend this small area, I’m the best.” -Johan Cruyff

Defending principles for the defensive zone:

1. Pressure the ball carrier on the defensive zone (assuming numerical balance)
2. Every defender has an opponent on his responsibility (awareness of the positioning of the opponents players)
3. Make gaps smaller close to the opponents ball carrier. 

Sub-principles for these main principles:

1. Direction of pressure: Try to steer the game towards the sides and out towards the opponents defensive zone
2. Mark closely any opponents in the centre. Directly dangerous off-the-ball opponents are defended "man-based".
3. Help the teammate who is challenged as much as you can without letting your own opponent free in a dangerous position. If your opponent is out in the corner or far away on their defensive zone, you may even double-team the ball carrier.

If a team learns these principles and their application well enough, the defense is able to adapt to the opponents offensive organization. Some kind of adaptation would anyway happen but this principle-based defense will allow the self-organization to happen without constraints of a defensive formation. The order in this system is dynamic, not static. Defending players get support from teammates and shouldn't have to defend a big space 1vs1 against the opponents ball carrier. The space behind the player defending the ball carrier and the gaps in between teammates close to ball is minimized which makes it more challenging for the opponents to find space to penetrate. 

  

Moving the striker closer to the defender on the strong side is nothing new in floorball. With the principles of this example, if the ball is passed to the red defender on the strong side, the same forward should return to pressurize him. A common alternative is to move the weak side forward towards the centre but this might create a vicious cycle of compensations and exceptions.

According to the principles above, the striker may scale their supporting action to suit the situation. She makes the decision on how low to drop so that she still makes it in time to pressure her "own" opponent if a pass is made to her. For example, the blue defender needs more support against a very skillful dribbler - especially if the defender is positioned further away and does not shoot often or well. Instead of having constant formations and triggers for double-teaming "all-in", this organization leaves room for self-organization of the defensive formation. 

The opponent is allowed to make some passes on the sides where the receiver is not directly dangerous. As the ball carrier is pressured, mistakes are more likely to happen and a bad pass may be intercepted or the receiver pressured immediately after one. Two players may double-team the ball carrier when all the opponents players are not posing urgent threat. The players make the decisions themselves, but they are thoroughly prepared and to conform to the shared principles.

Training the principles

The principles may be trained in different game scenarios from the whole 5vs5 game down. To model game-like repetitions, a simple 4vs2 rondo could be used as an example. The players off-the-ball (blue) are coached to defend according to the team principles:

• The player pressuring the ball carrier tries to steer the movement and passes away from the corner
• She will try to take away the option to pass the ball towards the end of the defensive zone.
• The second blue player drops close enough to close the gap in between the blue players and cut the pass to the centre
• She will try to cut passes or "arrive with the ball" to pressure the red player close to the middle line of the field

By comparing the game situation above and this example of a rondo exercise we can observe similarity between them. Now the players get to practice their skills with specificity to the game and get repetitions with a clear purpose. They can adjust their technical and physical actions to the opponents (as well as the teammates) and learn to couple their perception and action better during the process. The team learns interpersonal coordination as the players get used to each others ways of interacting in these situations. Training happens in a playful and competitive environment to engage emotions.

Other rondo or positional play exercises may also be built to suit the needs of an individual team, coach and specific players. Teammates and opponents may be added and the playing area modified to adjust the skill level needed, physical actions profile or complexity of the training. For example a progression could be using of a 5vs3 exercise (4+1 vs 3) to move towards the whole game situation.

Now the team may also self-organize to play a more compact defense against a strong opponent and maybe spread a little more to give pressure faster against a weaker team. As the spaces to defend are constantly made small collectively, even less talented defenders may succeed in their objective. This is an emergent property because it is specific to the team that is organized this way. It is a result of interactions between players, not only players learning individual skills or improving their properties. Not saying they wouldn't improve and learn those properties and skills while training this way. 

Disclaimer: this is not an attempt to define a "correct" way to defend, just an example of a defensive organization that is based less in individual execution of a system and more in flexible interaction and cooperation between teammates.

 

Deep simplicity

With a coaching and learning process according to principles of complex adaptive systems, achieving transfer into the match performance might become simpler (though maybe not "easier") than the reductionist manner of separating physical, technical, tactical and mental dimensions and individuals. The principles of self-organization and emergence are intuitively quite appropriate to understand an invasion team sport phenomena. There is even research showing how basketball teams and games have similarities to self-organizing systems of the nature. 

"Many researchers consider basketball to be a random sport (according to a Poisson probability distribution), but the reality is actually much more complex, just as in natural systems," -Yves de Saá Guerra

“If the world is complex, then acting congruently with that complexity can be simpler than trying to control a machine that does not exist.” ―Embracing Complexity

“We need another paradigm that informs us to make better decisions.” -Jean Boulton

According to the complexity paradigm, a team really may act as a whole, may be observed that way and can have its own collective intelligence. The team should also be coached as more than individuals - training interaction, not just action.

 

Antti Hänninen (@AjHanninen)

 

References/Links:

Basketball games mimic nature: https://www.sciencedaily.com/releases/2016/03/160330123454.htm

Design and flow in basketball 

Collective intelligence: An incursion into the tactical performance of football teams

http://www.human-current.com/episode-075-embracing-complexity-an-interview-with-jean-boulton

A short video giving an overview to the term self-organization https://www.youtube.com/watch?v=Kllwof87kR0

Glossary

Emergence = Emergence occurs when "the whole is different from the sum of the parts". Interactions between the parts of a system and the environment allow the system to develop properties that the individuals do not have.

Self-organization = Larger scale order arises from local interactions between the parts of a system and its environment

Complex adaptive system =  A system that cannot be understood by looking at the parts only. Such system is capable of self-organization, learning and evolution.

Floorball Interactions - A comment on reducing the game into 1vs1-situations

 

There is an ongoing dispute in finnish floorball discussion on the future of finnish floorball and the coaching policies of the federation. We have been writing against the oversimplified view of the game as multiple 1vs1-situations. There are ways for the abstraction of the game using the different moments of the game and the areas on the field. The selection of the viewpoint directly affects the interventions that the coaches choose to improve the team and individual players. How we see the game is an important coaching-philosophical choice: do we see the game as a whole complex system or do we simplify it in a linear fashion into separate parts - neglecting the interactions.

Invasion team sports are games of space and time. Those are variables that depend on the interactions of multiple players. Every action of an individual player (including the actions without actually moving) become interactions with the environment and the rest of the players on the field. Playing is interacting, not just being athletic or having capabilities.

The more we focus on separate actions, the more responsibility is left to the players to learn the correct moment for each action. Using training time out of the team floorball sessions to train actions without game context costs valuable time from this learning process unless they are rigourously justified as steps of this learning. A floorball coaches responsibility is also to actively teach the players how to interact - that is to actually play floorball better. The least she can do is to provide an environment for the players to learn it themselves.

An individual player cannot properly learn the complex skill of a team sport as homework, alone. The opposite would be much more logical: use the team training time to maximally improve the interpersonal coordination of the team by training floorball interactions. Interaction includes action, so this time is not taken away from individual technique development either. The players could then perform supplementary training to hone their technical and physical skills alone or together during their own time. Even better if they have the opportunity to play street games and hone their skills in a game environment.

 

Motor learning theory and floorball interactions

Often we hear the argument that a player first needs to learn the movement patterns and repeat them until they are filed in the "muscle memory". Only after this is she able to perform them under pressure in a game context. This is the case according to contemporary motor skill and motor learning theories. It is very much possible to learn new skills in a game situation. That is how children also learn - by playing. People do not work like a machine: storing action scripts in their memory and running them at a correct moment. Instead we learn to adapt into a sport-specific environment. Technical details are variable, even though the repetitions have similar features. Our bodies have much in common after all. For example, players learn to deliver the ball to her teammates in variable situations. The players have individual differences in their passing and shooting techniques - or even better, they have totally different strengths and weaknesses. This is true even on the top level. According to complexity framework, such diversity is an advantage for the system.

During a “holistic” learning process of playing the game, technical and physical qualities are also challenged and improved in an integrated training approach. The physical intensity of a game-like exercise may sometimes be even higher than of the competition because of more recovery during the training session. Controlling the demands of an exercise might happen by varying the size of the playing area, recovery breaks and the number of teammates and opponents. This also varies the type of the physical stumulus of the session. 

 

Interpersonal coordination

The individuals of a team always interact and (self)organize in order to cooperate - even when the team did not deliberately train tactics for every game situation. This is called interpersonal coordination. Skilled individuals might be able connect with their teammates in smaller space, less support and generally in more challenging situations. That is, during less organized moments. However, improving the coordination of a team is not exclusive to improving the individual. The players get physical and technical repetitions during game-like training. Training in representative game situations may then be better use of the time. The coach controls the technical and physical demands of the training, providing suitable technical and physical stimuli but the aim is also for the interpersonal system to learn to coordinate better. Such approach also makes the technical and physical training specific and the transfer of training more likely.

Figure 1. The blue team ball carrier is under pressure and might lose the ball. He does not have many good passing options or space to dribble into. In case of negative transition, the blue team defensive balance is off and they would most likely suffer a dangerous counterattack.

Figure 2. The blue team has organized their offensive play and have better structure. With a simple movement, a teammate might be able to create space for the ball carrier to move into. Also the rest of the blue players offer more support to and all the while the blue team also has a better balance in case of a negative transition.

As the previous figures demonstrate, by organizing the team better during the offensive moments it is possible to perform better even when the ball carrier has problems maintaining possession under pressure, in a small space. Creating space by movements off-the-ball and having a balanced positioning may help the team thrive even if their player do not have the skills to dribble past good defenders in a small space. In situations like this it would be easy - but lazy - to blame it on the individual who was not technical, strong or fast enough to win her "1vs1". This conclusion would lead in different interventions than explained above.

Implications for training are the use of realistic game situations, either specific to the problematic situation or general game-like training where the players learn to solve similar situations. Some examples were shown in a previous blog.

 

An example: Indidual or interpersonal?

The finnish federation has used the following video clip to demonstrate that the mens national team players lack linear speed. The situation builds from poorly executed offensive moment and a high pressing defensive moment after that. Sweden is able to play out of pressure, making the pass to Svahn who gets the ball into slightly ahead of Piha. Now the situation is 3vs2 for the swedish team with the right lane defender having a problematic body shape and being unable to pressure Svahn. It ends up in a dangerous 2vs1 for Sweden.

Video 1. This example was also discussed in Perttu Kytöhonka’s earlier blog.

In my own recent blog post I analyzed the finnish teams high pressing during the EFT tournament. It is interesting to note that similar problems seem to occur even with a fast player like S. Johansson trying to maybe a bit slower player like J. Samuelsson:

Video 2. FIN-SWE 0-4 goal from the most recent EFT tournament

Now it depends on the coaching philosophy if you believe it is the best approach to pick faster players to the national team, get the chosen players run faster - or train the team with the tactical intention of organizing these moments of the game at least slightly better at the same time (having the players train situation-specific individual qualities at the same time)?

Adopting the complexity lens will imply the nature of the game is about interpersonal coordination - floorball interactions. This means the team is trying to accomplish tactical tasks with variable means but according to shared team principles. The principles create options for the players to choose and help them self-organize (choose suitable options) to solve the game situation themselves.

This approach reduces the need of finding the individual culprit who gets the blame for causing a problematic situation - as long as the whole team plays according to the team principles. Organizing the offensive moments keeping in mind the possible negative transition (and preparing for it) also empowers the ball carrier to challenge herself without the fear of failure in case of unsuccesful dribbles for example. Such approach is beneficial especially for a developing or a youth team. 

 

Antti Hänninen (@AjHanninen)

Further reading: Mark O'Sullivan's great blog. He spoke about football interactions in the second scientific conference on motor skill acquisition in Kisakallio (november 2017).

Working backwards from the game

Again, not a long blog post. There has been some debate in social media about identifying a problem in a team’s game and the possible solutions for that problem. The last debate took wind from Mikael De Anna’s blog post about the complexity of floorball in which he questioned the linear analysis of Finnish Women’s national team’s head coach Lasse Kurronen (Kurronen tweeted that Finland's U19 Women's team had no chance against Sweden in World Championships final as they lost the 1v1 -situations). Another debate rose from an article written by Jussi Leppälahti in Finnish sports magazine “Elmo”, in which he stated that in modern team sports coaching it is important to acknowledge the utmost importance of optimising the time available and to do that, one should integrate the tactical, technical and physical work in game-based sessions. To no one's surprise, the statement was questioned because it was seen to understate the importance of physical training. 

If we respect the complex nature of an invasion sport like floorball, we can’t simply state “Because A happens, we should do B so that A doesn’t happen”. As many things affect the outcomes of even a single moment in a game, we should work backwards from the game itself and identify the problem while respecting the complexity in any given situation. 

An example 

This is an offensive moment, “Build up under high pressure with three players”. First we should analyse if the players involved are respecting the team’s main principles.

Picture 1: NST Lappeenranta's main principles in build up moment under pressure

We can say that yes, the players are executing the main principles regarding their positioning at an acceptable level. 

However as the game proceeds, we lose the ball. Now we must analyse why does that happen. The “simple” answer is that there is an individual mistake but in complex invasion sports, that is almost always a very lazy - and wrong - answer. The positioning is ok, the player who starts with the ball (Ere Laitimo) is doing lateral movement with the ball as is expected; we have central support (Samuli Huppunen) and also passing option in the weak side (Konsta Koskimies). There isn’t any bad (or too weak) pass, the positioning is ok but still we lose the possession (for a moment). 

Now the linear answer could be that the player offering a support in central lane (Huppunen) lacks technical ability when receiving the ball and thus isn’t able to control it under pressure - he needs a lot of closed technical work with special focus on receiving. The physical “A->B” -answer could be that Huppunen lacks linear speed and needs to do a lot of strength training to improve his first steps. 

But again, as floorball is an invasion sport, the key to understand the problem can be found from the interaction of the three players. If Laitimo would have made the pass half a second earlier, then Koskimies would have had a bit more space to make the following pass to Huppunen who then would have probably received the pass in front of him instead - now he has a good body position but as he receives the pass behind his body, he can’t observe the surroundings and open space very well.

If there is something Huppunen could have done, it’s that he could have observed the field better before the eventual pass and when the pass didn’t come in front of him, he could have let it slide to his other side and move forward. 

Picture 2: If Huppunen (white player in the middle) would have observed the space behind him better, he would have had more options. Question, players mistake or the coaches who hadn't succeeded in teaching this? 

How to solve the problem?

The linear answer would neglect the interaction between the three players. That is also why the answer would be if not totally wrong, not the best available. If there is a problem in a game, it should be dealt with game-based approach in a training session. 

The best way to deal with the problem is to create a similar kind of situation in a training session and get repetitions without repetition.

3+1v3+1 build up under pressure

Set up:

3+1v3+1. 3v3 in “pressing zone”, 1v1 in the attacking zone. The coach throws the ball to play and the three players closest to the ball (yellow in the picture) try open up the play under pressure by using the team’s principles (mentioned before). To make the build up more difficult, the ball must dribbled outside the pressing zone. If the three players succeed in this and the ball is dribbled outside the pressing zone, the other players are not allowed to follow and there will be a short 2v1 -situation in the attacking zone (1-2 seconds). If there’s no goal, the coach shouts “Play!” and the game proceeds 4v4 without restrictions for a while. 

Progressions:

• allow a long pass to the attacking zone
• Make the field bigger and add another pressing player

In possession (offensive organisation): always one player in the central lane, positive / side body position; immediate floorball actions with the ball

Out of possession (defensive organisation): prevent the player with the ball from moving or passing forward; cover the central lane

Positive transition: Securing the first pass

Negative transition: prevent the player with the ball from moving past you

Feedback: individual, special focus on the player supporting on the central lane (observe the surroundings, side / positive body position)

 

”...we should try to improve a physical quality (or a technical, tactical, or phychological one, for that matter) only if it’s a limiting factor in a game performance. The quality should also be enhanced in a realistic context that’s applicable to competition.” - Dr. Fergus Connolly (from Game Changer - The Art of Sports Science)

 

As we put emphasis on the game-like situations in the training session, we might notice that a player is having difficulties during the exercise. We must analyse the situation and communicate with the player what could be the problem. Usually good discussion and more practice time will solve the problem but sometimes we might identify a specific limiting factor. Then we could plan an individual specific training program (technical, tactical, physical, psychological) in which we try to concentrate on the problem at hand. The individual program shouldn’t in most cases interfere with the team’s training program. We must monitor the player’s development closely and analyse by watching the game if the player develops in the identified moment. If not, we must re-think the individual program and adjust it accordingly, then repeat. 

So, there is time and place for individual work also in team sports but it should always respect the game itself. 

 

Perttu Kytöhonka (@pkytohonka) 

 

Sidenote

A short sidenote from the video clip. If the players weren’t trained to solve the high press of the opponent with clear principles, the moment could have easily ended up in a situation where Koskimies would have received the pass from Laitimo even later and the opponent would have been able to press him. Then Koskimies would have been forced to turn his back to the field. Then the situation would have been more unfavourable for the white team. There could have been a “1v1” situation and if lost, the coach could have made the linear conclusion, that the team needs more physical work as they lose 1v1-situations. 

The game happens between the players. 

Kompleksia, ei monimutkaista

“The outcome of any game is determined by the nature of the confrontation between two complex systems (two teams) and is characterized by the alternation of successive states of order and disorder, stability and instability, uniformity and variety”  (Game changer, s. 17)

Aika ajoin törmää puheenvuoroihin ja ns. urheilun huipputasonkin kommentteihin, joista on tulkittavissa pelin olevan jollain tavalla yksinkertaista. Kyse ei luonnollisestikaan ole vain suomalaisesta ilmiöstä, mutta keskitytään tässä yhteydessä Suomeen. Pahimmillaan nämä avaukset ovat luutuneiden fraasien -  kuten “peliä ei tarvitse keksiä uudelleen” tai “pelistä on turha tehdä monimutkaista” - säestämiä. Usein käy myös niin, että komplekseja kokonaisuuksia puristetaan tiettyyn syy-seuraussuhteeseen.

Siinä, missä edellä mainittujen kaltaisissa puheissa päädytään yksinkertaistamaan asioita, kaikki - arkisimmat ja yksinkertaisimmatkin - ihmisen perustoiminnot ovat viime kädessä komplekseja kokonaisuuksia. Tästä hyvän esimerkin antaa Nora Bateson kirjassaan Small Arcs of Larger Pieces (2016, s. 39):

To walk across a room is quite a feat. It requires measurement in our muscles and alignments in our perception that merge with memory and movement to navigate a process of balancing into and between steps, It requires relaxation of parts of our bodies and engagement of others. We must want to cross the room! It requires a bit of chaos and it requires organizing our bodies, minds and emotions in the environment - as well as all our perceptions and a hundred details of cognition. It requires them all to come together to do this simple task - and some of you will do it in high heels. Amazing.

Kun yllä oleva ote viedään joukkuepelin kontekstiin ja blogimme viitekehyksessä erityisesti salibandyyn ja sen kaltaiseen invaasiopeliin, peliä simplifoivia lausuntoja on vielä hankalampi ymmärtää. Kun huomioidaan ihmisen perustoimintojen kompleksisuus, on erikoista, että tyydymme urheilussa yhä löyhiin latteuksiin.

Kun puhutaan komplekseista systeemeistä, on erityisen tärkeää ymmärtää, että tällöin ei tarkoiteta monimutkaisuutta. Samalla tavalla on ensisijaisen tärkeää ymmärtää, ettei kompleksin vastakohta ole simppeli tai yksinkertainen. Harri Mannonen ja Gert Remmel Elmo -lehdessä (numero 11/2017) avaavat oivan esimerkin avulla eroa monimutkaisen ja kompleksin välillä.

Paperimies jättää työpaikkansa ja perheensä. Tehtaaseen - monimutkaiseen järjestelmään - hankitaan uusi työntekijä, ja kone puskee ulos samanlaista paperia kuin ennenkin. Mutta perheen - kompleksisen järjestelmän - kokonaisuus muuttuu vääjäämättä, vaikka lähtijän tilalle hankitaan uusi isä.

Edellisten esimerkkien avulla voimme viedä kompleksin järjestelmän salibandyn arjen käytäntöön. Koska ympäristö ja pelitoverit vaikuttavat yksilön pelaamiseen ja päinvastoin, nämä vuorovaikutussuhteet tekevät pelistä kompleksin järjestelmän. Toisin sanoen, koska joukkueet ja pelaajat ovat jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa keskenään, on kyseessä kokonaisuus, jossa syy- ja seuraussuhteet eivät ole lineaarisia.

Pelin kompleksisuudesta sekä epälineaarisista syy-seuraussuhteista päästäänkin tämän tekstin perimmäiseen tarkoitukseen. Yksittäisillä heitoilla sieltä täältä ei ole kovinkaan suurta merkitystä - onhan jokainen henkilö vapaa ilmaisemaan oman mielipiteensä. Sen sijaan ongelmia ilmenee silloin, kun peliä simplifioiva ajatuskulku ulottuu liittotasolle ja sen koulutusohjelmiin asti. Ajatuskulku ulottuu tätä kautta erittäin tärkeisiin ja hierarkkisiin oppilas-opettaja -suhteisiin. Kompleksisuuden sivuuttamisella ja peliä simplifioimalla voi näin ollen olla kauaskantoisia seurauksia. Tullaan myös kysymykseen, mikä on etenkin liittotasolla toimivien henkilöiden vastuu puheidensa suhteen.

Tietojemme mukaan pelin kompleksisuus ei ole teemana liiton koulutusohjelmissa. Kuten Perttu Kytöhongan blogikirjoitus Pari hajahuomiota pelin jäsentämisestä toi esiin, liiton materiaaleissa keskitytään sen sijaan tarkastelemaan peliä edelleen yksilön ja tämän ominaisuuksien kautta. Hieman vastaavanlainen esimerkki voidaan nostaa esille naisten maajoukkueen päävalmentajan Lasse Kurrosen viikon takaisesta twiitistä. Siinä hän katsoi Suomen u19- tyttöjen MM-finaalitappion Ruotsia vastaan johtuneen Suomen heikommasta 1v1-pelaamisen osaamisesta. On ongelmallista, mikäli lajin merkittävissä vastuullisissa johtotehtävissä olevat henkilöt voivat tietyllä tavalla “vastuuvapaasti” jatkokysymyksiä tekemättä linjata johtopäätöksiä pelistä. Ja erityisesti silloin, kun tehdään johtopäätöksiä, jotka kompleksin joukkuepelin kannalta johtavat harhaan pelillistä ongelmaa lähestyttäessä.

Silloin, kun salibandyn kaltaista peliä lähestytään peliä itseään yksinkertaistaen, joudutaan tilanteisiin, joissa kokonaisuuden kehittämisen sijaan keskitytään parantamaan yksilön äärimmäisiä suoritusprosentteja. Päädytään tilanteisiin, joissa joukkuetta kehittämään hankitaan tietyn alan spesialisti, jonka johdolla pahimmillaan harjoitellaan ominaisuuksia, jotka ovat irrotettuja itse pelin ja sen perimmäisen olemuksen kontekstista. Päädytään tilanteisiin, joissa yksilön ominaisuuksia kehittämällä halutaan päästä lineaarisesti pisteestä A pisteeseen B.

 

Koska ympäristö, jossa elämme on kompleksi järjestelmä, olisi tärkeää myös hyväksyä, että peli toimii samassa ympäristössä. Tämä ei tarkoita sitä, että pelistä tehdään hankalaa tai monimutkaista. Se tarkoittaa sitä, että hyväksymme sen, että salibandyn kaltainen peli perustuu pelaajien ja joukkueiden välisiin vuorovaikutussuhteisiin. Hyväksymme sen, että tapahtumasta A ei automaattisesti seuraa lopputulosta B, vaan lopputulos voi olla käytännössä mitä tahansa. Peli ei tapahdu pelaajassa vaan pelaajien välillä.

 

Attack this day with an enthusiasm unknown to mankind.

(Jim Harbaugh, Game Changer, 2017, s. 5)

Mikael de Anna