Complex Floorball

Huippu-urheilu ei vielä ole huippupeliä

 

Olemme Complex Floorball -kirjoittajien voimin osallistuneet keskusteluun siitä, miten suomalainen salibandy pitäisi määritellä ja miten tämä teoreettinen viitekehys vaikuttaa käytäntöön. Äskettäin (2.7.2018) Eerikkilän urheiluopiston E. Blogissa julkaistiin Hannele Forsmanin teksti maajoukkueiden “kokonaisvaltaisesta kehittymisen seurannasta”. Blogin kommentointi herätti Twitterissä paljon keskustelua. Tässä kootumpi vastine kirjoitukselle sekä keskustelulle.

 

Kertaus salibandyn määritelmästä invaasio-joukkuepelinä

Salibandyssa lasketaan joukkueen maaleja, eikä ole merkitystä sitä kuka tai millainen pelaaja ne tekee tai miten. Maalin tekeminen vaatii tunkeutumista ja pallon toimittamista vastustajajoukkueen alueelle ja heidän maaliinsa. Oma maali pidetään puhtaana estämällä vastustajaa tekemästä näin. Pelissä siis hallitaan tiloja pallon ohella - lopulta pallon saaminen maaliin vaatii pallon mentävää tilaa maalin kohdalta.

Kun käsitämme salibandyn joukkuepelinä ja sitä pelaavan joukkueen kompleksina systeeminä, riippuu pelaamisen laatu siitä miten hyvin joukkueen pelaajat koordinoivat toimintaansa keskenään yhteistä tavoitetta toteuttaessaan. Toiminnasta tulee vuorovaikutusta (action -> interaction). Laadukas pelaajien välinen ja joukkueen sisäinen koordinaatio vaatii jonkinasteista yhteistä tietoista ja tiedostamatonta pelin käsitystä. Hyvä joukkue hallitsee kentän tiloja yksilöistä muodostuneena (super)organismina.

  

Floorball fitness - mitä todella on salibandykunto?

Edellisen perusteella hyvä salibandykunto tarkoittaa kykyä (taitoa sekä jaksamista) pelien, turnauksen ja kauden koko keston ajan pelata salibandya joukkueen koordinaation ja siten sen edun mukaisesti. Salibandykunto siis ei tarkoita fyysisten ominaisuuksien maksimointia tai optimointia, eikä yksilön kykyä tehdä mahdollisimman paljon työtä juostuna matkana ja siedettyinä happoina. Fyysiset ja tekniset toiminnat tapahtuvat joukkueen yhteisten tavoitteiden mukaisesti ja osana joukkueen koordinaatiota. Joskus esimerkiksi pelkkä sijoittuminen hyökkäyspelissä on tärkeä peliteko tekemään tilaa vastustajien väleihin. Sijoittumisella muodostettu uhka vetää puoleensa vastustajan puolustavaa pelaajaa ja suurentaa tiloja toisaalla.

Pelissä on tilanteita, joissa tarvitaan riittävää nopeutta, voimaa ja kestävyyttä. Ne eivät kuitenkaan tapahdu tyhjiössä ja yhdistyvät aina muuhun pelaamisen taitoon. Pelaaja pääsee yrittämään häntä puolustavan vastustajan ohitusta isossa tilassa, mikäli tällaiseen tilanteeseen päästään toimivan joukkuetason kommunikaation ja koordinaation (tietoista tai tiedostamatonta) seurauksena. Kyseisen yksilön on osattava etsiytyä tähän tilanteeseen. Pelaaja ei yksinään voi tiettynä pelin hetkenä ratkaista tilannetta yksinkertaisesti ominaisuuksillaan tai yksilötaidollaan, ellei tilanne ole riittävän edullinen. Pelissä merkitsevä fysiikka vaatii tarkkuutta, ajoitusta. Sama pätee tekniikkaan.

Joukkueen on järkevää pyrkiä tilanteisiin, joissa heidän pelaajansa pääsee ikäänkuin mittaamaan yksilönä laatuaan vastustajan yhtä pelaajaa vastaan (isossa tilassa) mikäli heillä on riittävä yksilötason ylivoima näissä tilanteissa. Erityisesti jos tämä ylivoima ei ole selkeä, on järkevää ensin rakennella ratkaisua yrittävälle pelaajalle riittävä etu. Ei ole haitaksi pyrkiä rakentelemaan etua suuremmaksi, vaikka sitä yksilötasollakin laadullisesti olisi. Todennäköisyys yksittäisen tilanteen pelaamiselle onnistuneesti kasvaa. Se milloin pelaajan on edullista antautua fyysisten ominaisuuksien (ja yksilötekniikan) vertailuun vastustajan yksilön kanssa, on joka tapauksessa riippuvaista pelin taktisesta ulottuvuudesta.

Kuva 1. Salibandy on peliä, jossa taktiikkaa toteutetaan teknisin ja fyysisin keinoin. Fyysinen urheilullisuus ei ole riittävä ehto hyvälle pelaamiselle, se vain on riittävässä määrin välttämätön ominaisuus hyvälle pelaajalle. Tämän piirroksen hierarkiassa tekniikka sisältää fysiikan, sillä teknisen ratkaisun toteuttaminen vaatii fyysistä liikettä.

Erityisesti joukkuepelissä fitness ei ole fyysistä kykyä maksimaalisiin suorituksiin, vaan sopivuutta ja sopeutumiskykyä kyseisen urheilulajin ympäristöihin kilpailemisen kuormituksessa. Vaatii oppimista ja joukkuepeliin keskittymistä kyetä pelaamaan peliä joukkueen koordinaation osana. Floorball fitness on siis psykofyysistä, ei ainoastaan fyysistä. Niinpä parhaan siirtovaikutuksen saa harjoittelusta, jotka on rakennettu edeltävän kuvan mukaisin periaattein taktiikan ja peliympäristön lähtökohdista. Tarkoituksena on opettaa ja sopeuttaa pelaajat toteuttamaan yhteisen pelikäsityksen mukaisia pelin periaatteita, ei vain mahdollistaa hyvää pelaamista fyysisesti ja teknisesti. 

Again ... winning is NOT about physical variables only!

Over 3 consecutive seasons Serie-A team -
- Reduced their distances performed at submax speeds
- Increased ball possession
- Maintained high-intensity activities
- & Number of points at homehttps://t.co/KO0W8b7sx6

— Fergus Connolly (@Fergus_Connolly) May 29, 2018

Kuten yllä olevassa twiitissä ja linkin tutkimuksessa on havaittu, joukkueen pelin kehittyessä sen menestys voi parantua pelaajien välisen koordinaation, sopeutumisen ja oppimisen seurauksena vaikka fyysisesti työtä tehdään vähemmän. Korkean intensiteetin suorituksia tarvitaan edelleen, mutta juostu matka vähenee. Tähän suuntaan jalkapallon fyysiset vaatimukset ovat muutenkin muuttuneet. Ominaisuuksien maksimointi, mihin liiton harrastamat testaamiset ja ulostulot viittaavat, vievät salibandya tällä hetkellä toisenlaiseen kehityksen suuntaan. On eriskummallista keskittyä näin vahvasti yksilön materiaaliseen suorituskykyyn, kun pelissä kilpailee joukkue.

 

Yksilön tekniikasta

Sama pätee tekniikkaan, joka tässä kontekstissa ymmärretään kykynä ratkaista tilanteita joukkueen eduksi ja yhteisten periaatteiden mukaisesti - osana joukkueen koordinaatiota.  Erillinen tekniikkaharjoittelu ilman pelaajien välistä koordinaatiota ja psykologista sekä taktista ulottuvuutta ei parhaalla tavalla siirry pelitilanteisiin. Mukaan kuuluvat tietysti myös pelinomaiset fyysiset vaatimukset, jotta tekniikka toimii kuormituksenkin alaisena tai muuten fyysisen suorituksen yhteydessä. Tekniikka sisältyy peliin, mutta yksittäisten ja kontekstista irroitettujen mallitekniikoiden harjoittaminen on todella pieni yksityiskohta laajassa kokonaisuudessa - niin monen muun asia edeltää yksittäistä teknistä suoritusta ja yhdistyy siihen. Teknisesti pelaajan tulee kyetä tilanteen sopivaan ja mukautuvaan (vaihtelun merkitys) toimintaan, ei valmiiden mallien toistamiseen. Eriytetyssä tekniikkaharjoittelussa luontainen vaihtelun laajuus on huomattavasti pienempää kuin pelin ympäristössä.

 

Johtopäätöksiä

Keskusteluissa on käsitetty, että kompleksisuuden kautta lähestyminen kritisoi lähinnä erillistä fysiikka- ja drilliharjoittelua. Tosiasiassa vastustamme kaikkea pelin purkamista osiin ja sellaista “kokonaisvaltaisuuden” käsitystä, jossa kokonaisuus syntyy yksinkertaisesti osiensa summasta. Complex Floorball edustaa sitä näkökulmaa, jossa salibandyvalmentaja valmentaa kokonaisvaltaisesti salibandya - pelinä. Tällöin tekniset ja fyysiset ratkaisut tehdään pelin ja taktiikan kontekstissa ja ovat hierarkiassa alisteisia pelitavalle. Vähintään ne kuuluvat pelin alaisuuteen ja niitä siten valmennetaan pelin ympäristössä.

Kuva 2. Kun salibandy jaetaan kuvan mukaisesti neljään ulottuvuuteen, on tällä hetkelle vallalla harjoittelu jossa eri ulottuvuuksia suurelta osin harjoitellaan erillään pelistä ja toisistaan (vasemmalla). Kompleksisuuden viitekehyksessä toimiessa on tavoite valmentaa itse peliä kokonaisuutena, vuorovaikutukset säilyttäen - eri ulottuvuuksia tarpeen mukaan painottaen (oikealla).

 

Tällä hetkellä salibandyliitolle lajimme on ensisijaisesti urheilua, jolle taktiikka on alisteinen ja ikäänkuin ikävä häiriö objektiivisuuteen perustuvassa systeemissä. Salibandyn kompleksisuutta ei huomioida julkisissa kannanotoissa - ja vaikka taktiikasta sivulauseissa tai ranskalaisissa viivoissa maininta usein löytyy, hierarkia on pielessä. Eri ulottuvuuksien vuorovaikutuksia ei huomioida. Samaa oireilee sekin, että kokonaisvaltaisessa kehittymisen seurannassa keskitytään käytännön testeissä yksilöihin ja heidän ominaisuuksiinsa laboratorio-olosuhteissa. Pyrkimys on varmasti hyvä, mutta tämä objektiivinen pelistä eristetyn yksilön tekniikka ja fysiikka ei enää ole peliä. Huippu-urheilu ei nimittäin ole riittävä ehto huippupelille, ellei urheilua salibandyssa määritellä pelistä johtaen.

 

 Antti Hänninen (@AjHanninen)

 

Viitteitä:

R. Duarte et al. (2012): Sports Teams as Superorganisms

G. Vigne et al. (2o13): Physical Outcome in a Successful Italian Serie A Soccer Team Over Three Consecutive Seasons

C. Barnes et al (2014): The Evolution of Physical and Technical Performance Parameters in the English Premier League

Blogi: The Useless Stat Of Distance Covered (KM) in the Bundesliga: Why Less Is More

Arttu Lehtiö: Valmennusnäkökulmia vuoteen 2025 - kompleksisuuden ymmärtäminen jääkiekkovalmennuksessa.

 

Complex Floorball sai yhteydenoton mielenkiintoiseen opiskelutehtävään liittyen. Jääkiekkovalmentaja Arttu Lehtiö pyysi kommentteja liitttyen Haaga-Helia ammattikorkeakoulun liikunnanohjaajan tutkintoon liittyvässä TKI-tehtävässä, jonka aiheena on kompleksisuuden ymmärtäminen jääkiekkovalmennuksessa. Pyysimme luvan julkaista tekstin, sillä se ilmentää miten toisessa joukkueurheilulajissa ja invaasiopelissä ajatellaan samansuuntaisesti ja kuinka tilanne lajin sisällä on jossain määrin samankaltainen (ei ihme, onhan salibandy ottanut paljossa mallia nimenomaan jääkiekosta).

 

1. Teesi ja johdanto

 

Vuonna 2025 uskon kompleksisuuden olevan usean suomalaisen huippujääkiekkovalmentajan lähtökohta ja ydinoppi valmennukseen. Uskon sen myös saapuvan liiton koulutusmateriaaleihin tähän mennessä, ehkä jopa vallitsevana lähestymistapana.

Ihmisellä ja ihmisillä on luontainen tarve tehdä selkoa elämästä ja sen ilmiöistä. Yleisin ja useissa tilanteissa ainoa tapa ymmärtää mitään maailmankaikkeudesta ja sen ilmiöistä on poimia havainto tai asia jostain kokonaisuudesta ja pyrkiä selittämään sitä niiden tietojen ja rinnakkaishavaintojen valossa, jota meillä sillä hetkellä on. Pyrimme luomaan havainnolle tai asialle syy-seuraussuhteen ja usein tällöin joko teemme tai olemme ainakin vaarassa tehdä päätelmän, että X johtui nimenomaan Y:stä ja että tämä ilmiö on toistuva. (Kilpi 27.4.2014) Haluamme vetää nuolen syystä seuraukseen ja luoda täten itsellemme tyytyväisyyden tunteen ratkaistusta ongelmasta, selonteosta. Tämänlainen reduktionismiksi kutsuttava lähestymistapa on joskus välttämätöntä, ja usein ainakin jossain määrin tarpeellinen työkalu asioiden selittämiseksi ja ymmärtämiseksi. Se tarvitsee kuitenkin vähintäänkin tuekseen myös holistisen, kompleksisuutta käsittelevän lähestymistavan. Kaikki elämässämme kohtaamamme ilmiöt, ongelmat tai asiat eivät ole ymmärrettävissä purettuina osiin, vaan niiden kokonaisuus on enemmän, kuin osiensa summa. Tämä johtuu siitä, että kokonaisuus saattaa sisältää emergenttejä ominaisuuksia, jotain jota ei ole löydettävissä sen osista yksinään. Havaintoomme tai asiaan saattaa myös vaikuttaa tekijöitä, jotka eivät ole sidonnaisia samaan aikaan tai tilaan, tätä ilmentää meteorologi Edward Lorenzin (1961) kuuluisa kysymys; -”Voiko perhosen siipien heilahdus Brasiliassa aiheuttaa tornadon Teksasissa?”. Niin elämässä, urheilussa kuin jääkiekossakin on ollut yleistä lähestyä ongelmia mekanistisesti näkemällä ne joko yksinkertaisina tai monimutkaisina. Monimutkaisiakin asioita on mahdollista ymmärtää sen osien ja niiden ominaisuuksien kautta, esimerkkinä auton moottori. Elävät systeemit ja organismit ovat kuitenkin kompleksisia, nonlineaarisia järjestelmiä, joiden toimintaa selvittäessämme saatamme mennä pahasti väärään suuntaan, mikäli emme ota huomioon sen osien välistä dynaamista vuorovaikutusta ja sen aiheuttamia jatkuvia muutoksia. Johdannon loppuun havainnollistava esimerkki muistutuksella, että ihmisen voi sisällyttää monimutkaiseen järjestelmään vain tietyissä ympäristöissä, joissa hänen tehtävänsä on tarkkaan määritelty ja toiminta koneenomaista, kuten paperitehtaan rivihommissa.

”Monimutkaisen ja kompleksisen järjestelmän eroa kuvannee tämä esimerkki. Paperimies jättää työpaikkansa ja perheensä. Tehtaaseen - monimutkaiseen järjestelmään – hankitaan uusi työntekijä, ja kone puskee ulos samanlaista paperia kuin ennenkin. Mutta perheen – kompleksisen järjestelmän – toiminta muuttuu vääjäämättä, vaikka lähtijän tilalle hankitaan uusi isä.” (Mannonen & Remmel 2017, 48-49.)

 

2. Kompleksisuuden ymmärtäminen jääkiekossa

 

Tarkastellessa jääkiekkoa kompleksisena järjestelmänä ja tämänhetkistä yleistä ymmärrystä siitä, on oikeastaan pakko hakea esimerkkejä muista, kehittyneemmistä invaasiopeleistä kuten jalkapallosta sekä koripallosta. Näissä lajeissa on kauemmin etsitty vastauksia suorituksen ns. avaintekijöihin (eng. KPI= Key Performance Indicators). (McClean, Salmon, Gorman, Read & Solomon, 2017. 2) Lajien kulttuuri on moninaisempi suuremman levinneisyyden, harrastajamäärän ja pidemmän historian vuoksi. Lähestymistapa valmennukseen ja pelin ymmärtämiseen on akateeminen ja joissain huippujoukkueissa tai jopa -organisaatioissa systeemien kompleksisuus on kaiken toiminnan lähtökohta. Lähes jokainen jääkiekkoa ammatikseen valmentava valmentaja on varmasti samaa mieltä, että jääkiekko on kompleksinen tai monimutkainen peli. Tässä asiassa näkemyskin voi olla täysin sama, sillä moni mieltää ne synonyymeiksi, mitä ne eivät kuitenkaan ole. Tästä kompleksisuuden mahdollisesta ymmärryksestä huolimatta, on pelin tuottamien ongelmien tai haasteiden kohtaaminen ja käsittely reduktionismin kautta erittäin yleistä. Jotta toiminta voi muuttua ja kehittyä tehokkaammaksi on kompleksisuudesta tehtävä pysyvä taustaoletus, ja kaikkia ratkaisuja perustella sen kautta. Tällä hetkellä kompleksisuus ehkä tiedostetaan jollain tasolla, mutta sitä ei täysin ymmärretä tai kunnioiteta. Jääkiekko, muiden invaasiopelien kanssa, on kaikista urheilulajeista kompleksisimpia. Jotkut urheilulajit eivät sisällä vastustajaa lainkaan (kuulantyöntö), toiset eivät taas omaa joukkuetta (tennis) ja vaikka se sisältäisi nämä se ei välttämättä sisällä jatkuvaa vuorovaikutusta vastustajan kanssa (lentopallo) tai hyökkäyksen sekä puolustuksen dynaamista yhtäaikaisuutta (pesäpallo). (Mannonen & Remmel 2017, 49.) Jääkiekon kompleksisuus koostuu useasta toisistaan mahdollisesti emergentisti linkittyvästä ja non-lineaarisesti toimivasta tasosta, lähtien pelaajasta, joukkueesta, vastustajasta, säännöistä, kentästä, yleisöstä jne. päätyen jatkuvasti muuttuvaan kompleksiseen järjestelmään; peliin. Pelin jatkuva evoluutio johtuu siitä, että kokonaisuuden eri tasot ja osat ovat sekä sopeutuvia, että tavoitteellisia, muokaten toimintaansa uusien emergenssien ilmaantuessa. (Balague, Torrents, Hristovski, Davids & Araújo, 2011. 5) Tästä näkökulmasta katsottuna, on hyvin kyseenalaista poimia pelistä yksittäisiä osia, harjoittaa niitä suljetuissa, peliä vastaamattomissa tilanteissa ja sen jälkeen palauttaa ne dynaamiseen, alati muuttuvaan peliin. Se on verrattavissa ratkaisuun, jossa liikenteessä (kompleksinen järjestelmä) haparoiva kuski laitettaisiin harjoittelemaan ajotaitojaan tyhjälle lentokentälle ja sen jälkeen sysättäisiin takaisin Helsingin keskustaan kello 16.00.

Jääkiekkoa ei ole mielekästä pilkkoa osiin ilman vuorovaikutuksen elementtiä edes yksilötasolla, sillä yksittäisen pelaajan taidot ovat aina sidonnaisia suhteessa pelissä ilmenevään aikaan ja tilaan, johon vaikuttavat taas pelin lähes lukemattomat muuttujat. Jos harjoittelusta riisutaan pois jokin pelissä tai pelitilanteessa ilmenevä olennainen informatiivinen osa, on harjoitteen siirtovaikutus peliin joko puutteellinen tai olematon. Täydellisen laukauksen hiominen paineettomassa tilassa tai tyhjään maaliin laukoen, ei tule todennäköisesti antamaan yhtäkään pelikontekstissa mahdollisesti toteutuvaa toistoa. Itseasiassa esimerkiksi Patrik Laineen maalinteon taidossa kyse ei ole siitä, että hän pystyisi aina samaan suoritukseen paikoittain lähes identtisiltä vaikuttavia maaleja tehdessään. Hänen liikelaajuutensa vain takaa hänelle mahdollisuuden saavuttaa sama lopputulos hyvinkin vaihtelevissa tilanteissa. Laaja liikkeen muuntelukyky ja taidon sopeutuvuus ovat siis sen perusta ja onnistumisten toistuvuuden takaaja, kuten motorisen oppimisen pioneeri Nikolai Bernstein jo 1960-luvulla osoitti.

 

3. Kompleksisuutta tukeva ja hyödyntävä valmennus

Kompleksisuutta tukeva valmennus on toimintaa kontrollin ja näennäisen kaaoksen välillä, vuorovaikutussuhteita havainnoiden. Kompleksisenkin järjestelmän toiminta voi hetkittäin vaikuttaa yksinkertaiselta, jos suuret koalititot kuten pelaajat joukkueen sisällä toteuttavat yhteistä ja ymmärrettyä pelisuunnitelmaa. (Balague ym., 2011. 5) Tämä osoittaa, että vaikka kompleksisen järjestelmän kuten pelin yksittäiset tapahtumat eivät ole ennustettavissa, on isommassa kuvassa siellä toistuvia kaavoja, jotka eivät ole koskaan täysin samanlaisia, mutta samankaltaisia ja hyvin organisoitu joukkue kykenee sen pelaajien toimiessa koherenssissa hyödyntämään näitä. Kuinka pelaajaa, kentällistä tai joukkuetta voisi siis käytännössä valmistaa peliin, kompleksisuutta tukevin keinoin?

3.1 Yksilön taidon valmentaminen

Kompleksisuuden näkökulmasta pelaajaa on valmistettava erilaisiin pelissä mahdollisesti ilmeneviin tilanteisiin, eikä se ole mahdollista toteuttaa kuin peliä ilmentävissä harjoitteissa. Pelaajaa on opetettava varioimaan ja sopeuttamaan omaa taitoaan, asettamalla tätä erilaisiin pelinkaltaista vuorovaikutusta sisältäviin tilanteisiin. Non-lineaarinen pedagogiikka on erinomainen lähestymistapa pyrkiessä edellä mainittuihin tavoitteisiin. Se pyrkii opettamaan tai valmentamaan pelaajaa manipuloimalla pelaajaan, ympäristöön ja tehtävään liittyviä rajoitteita. (Kalaja, 6.11.2017.) Nämä rajoitteet ovat Karl Newellin (1986) alun perin määrittämät, ja muodostavat nykyisen CLA-opetustyylin (eng. constraints led approach) perustan. Pelaajan rajoitteita voivat olla esimerkiksi ruumiinrakenne tai aistit, ympäristön esim. valaistus tai alusta sekä tehtävän esim. pelivälineet tai -alue. CLA ymmärtää, että tilanteen voi ratkaista usealla eri tavalla, ja siihen voidaan vaikuttaa rajoitteita muokkaamalla. Non-lineaarinen pedagogiikka haastaa myös vanhanaikaisen näkemyksen havainto-päätöksenteko-toiminta-ketjusta, ja sen sijaan esittää havainnoinin ja toiminnan olevan samanaikaista, ja toisistaan riippuvaa. Havainnointia ei voi siis olla ilman toimintaa, eikä toimintaa ilman havainnointia. Havainnointi-toiminta-vuorovaikutus siis ohjaa oppijaa sovittamaan toimintaansa ympäristön vaatimuksiin, ja poimimaan sieltä onnistumisen kannalta merkittävää informaatiota. Tällöin toteutuu myös yksi non-lineaarisen pedagogiikan tavoitteista: keskittyminen ulkoiseen palautteeseen sisäisen sijasta. Lajissa kuten jääkiekko, ei ole oikeaa tai väärää tekniikkaa. On vain tavoite (esim. maalinteko), jonka onnistunut suorittaminen sääntöjen puitteissa tuottaa aina saman edun – maalin. Informaatiota ja toimintaa yhdistäessä, pelaaja etsii tilanteesta ns. tarjoumia eli mahdollisuuksia toiminnalle. (Hänninen 17.1.2018) Esiintyviin tarjoumiin vaikuttaa edellä mainitut rajoitteet. Pelaajaa tulisi siis ohjata löytämään pelinomaisia tarjoumia, säätelemällä rajoitteita pelinomaisissa harjoitustilanteissa. Näin myös kompleksisen pelin tilan ja ajan puitteissa pelaaja kykenisi todennäköisemmin löytämään samankaltaisia tarjoumia, kutsuja toimintaan. Vaikka kyseessä on yksilön taidon valmentaminen, ei pelin kompleksisuuteen valmistava harjoittelu koskaan ole yksinharjoittelua, sillä jääkiekossa tai oikeastaan missään muuallakaan elämänalueella ei ole edes olemassa yksilösuoritusta. Joka ikinen tilanne sisältää vuorovaikutuksen elementin, tavalla tai toisella. Miksi siis harjoitella ilman sitä?

3.2 Joukkueen tai kentällisen yhteistoiminnan valmentaminen

Harjaantumaton katsoja saattaa usein pelejä katsoessaan kiinnittää katseensa ainoastaan pelivälinettä hallitsevaan pelaajaan ja johtaa kaikki lopputulemat tämän ratkaisuihin, huomioimatta tilanteiden kompleksista kokonaisuutta, kuten kanssapelaajia sekä vastustajia. Valitettavan usein kuulee myös ammattivalmentajien ja -pelaajien suusta kommentteja kuten: ”Hävitään kaikki kaksinkamppailutilanteet vastustajille, niissä pitää olla vahvempi.” Todellisuudessa kuitenkin esimerkiksi Liigassa, NHL:ssä tai muissa ammattilaissarjoissa joukkueiden välisten yksilöiden taitotasot eivät ole niin eri tasolla, että toisen joukkueen pelaajat voisivat voittaa lähes poikkeuksetta toisen joukkueen pelaajat näissä tilanteissa vain siitä syystä. Jos tilanteita katsotaan isommassa kuvassa, huomioiden kaikki siihen vaikuttavat tekijät, aletaan niistä löytämään usein löytämään eroja joukkueiden organisoitumisessa. Jatkuva kaksinkamppailutilanteiden häviäminen johtuukin useimmiten esim. huonosta hyökkäyspelin rakenteesta, jossa kiekollinen pelaaja ei saa tarvitsemaansa tukea tai vastavuoroisesti hyvin organisoidusta puolustuspelistä, kuten oikea-aikaisesta ylimiehityksestä. Jokaisen kentällä olevan kiekottoman pelaajan ratkaisu vaikuttaa vallitsevaan pelitilanteeseen, sekä kiekollisen pelaajan tarjoumiin.

Kuinka sitten harjoitella, jotta kaksinkamppailupelaaminen kehittyisi, eikä joukkue häviäisi niitä alati. Reduktionistisesti lähestyen ratkaisu olisi esimerkiksi voimaharjoittelun lisääminen, jotta pelaaja kykenisi suojaamaan kiekkoa paremmin. Jos taas kaksinkamppailutilanne on päättynyt kiekonmenetykseen tai harhasyöttöön, saatetaan pelaaja laittaa suljettuun, eli tila- ja aikasidonnaisuudesta riisuttuun kiekonkäsittely- tai syöttöharjoitukseen. Näin ongelma X on ratkaistu Y:llä ja kun samankaltainen tilanne ilmenee pelissä uudelleen, oletetaan pelaajan olevan valmis se ratkaisemaan. Pelaaja saattaakin kehittyä harjoitteessa, mutta harjoituksen siirtovaikutus peliin on kehno, eikä se silti ratkaise ongelmia joukkueen rakenteessa. Holistinen lähestyminen puolestaan haluaa ymmärtää, mikä kaikki johti hävittyyn kaksinkamppailutilanteeseen. Saiko tilanteen hävinnyt pelaaja syötön epäedulliseen asemaan, ja olisiko hänen ollut mahdollista sijoittua tilanteessa paremmin. Oliko kanssapelaajien tukitoimet riittävät, jotta pelaajalla oli mahdollisuus säilyttää kiekonhallinta joko syöttämällä tai liikkumalla vapaaseen tilaan. Jos puolustava joukkue tuplasi kiekollisen pelaajan aggressiivisesti, tunnistettiinko tämä ja kuinka siihen reagoitiin. Kun ongelmat ja puutteet on löydetty, luodaan harjoite, jossa tilanne voidaan simuloida uudelleen ja antaa pelaajalle sekä joukkueelle työkalut siitä selviämiseen. Hyödynnän esimerkkini tukena Complex Floorball-blogin kirjoitusta (Kytöhonka, 19.5.2018) Ensiaskel voisi olla periaatteiden ja alaperiaatteiden luonti johonkin spesifiin pelitilanteeseen, esimerkkitapauksessamme nyt hyökkäysalueen hyökkäyspeliin, tarkennettuna vielä kulmatilanteeseen. Periaatteita voivat olla kiekottoman pelaajan tuki lähelle ja alaperiaatteita esim. saman puolen puolustajan liike kohti kiekollista pelaajaa, tehden joko screenin tai tarjoten mahdollisuuden jättöön. Jokaisen pelaajan tulisi ymmärtää kuinka kentällä oleva oman joukkueen viisikko pyrkii ratkaisemaan tilanteen, ja mikä pelaajan oma rooli on kyseisessä ratkaisussa. Periaatteet helpottavat pelaajien välistä sanatonta kommunikointia, luoden joustavaa järjestystä pelin kaaokseen ja sattumanvaraisuuteen. (Hänninen 17.1.2018) Seuraavaksi nämä periaatteet muistaen, luodaan peliä vastaava harjoite tähän tilanteeseen. Harjoitus voi olla esimerkiksi 3vs2-peli pystysuunnassa puolitetulla hyökkäysalueella, jonka lähtötilanteessa hyökkäävä pelaaja on kaksinkamppailutilanteessa puolustavan pelaajan kanssa kulmassa. Säätelemällä harjoitteen rajoitteita, kyetään oppimista ja tilanteiden intensiteettiä tms. ohjaamaan haluttuun suuntaan ja pelaajille saadaan toistoja, jotka eivät ole samanlaisia, mutta liittyvät samaan pelitilanteeseen. Näin valmentaja on luonut holistisella lähestymistavalla harjoitteen, jossa toteutuvat integroidusti niin taktiikka, tekniikka kuin fysiikkakin. Tämä esimerkki oli toki kiteytetty ja harjoitusta on arvioitava ja varioitava suhteessa peliin ja siellä joko tapahtuneisiin tai tapahtumattomiin kehitysaskeleisiin.

Holistinen lähestymistapa pyrkii luomaan joukkueen ja pelitavan, jossa jokainen yksilö on kollektiivin ja kollektiivi jokaisen yksilön voimavara. Yksilöt pyrkivät löytämään pelistä tarjoumia, eli kutsuja peliin, yhteisten periaatteiden eli pelitavan puitteissa. Näin he voivat löytää pelistä yhdenaikaisesti samoja tarjoumia, ja luoda hetkellisiä synergioita, toteuttaen joukkueen taktiikkaa. (Kalaja 15.5.2018). Näennäiseen kaaokseen on siis mahdollista luoda joustavaa kaavaamaisuutta, ja tuolloin peli parhaimmillaan näyttää kuin käsikirjoitetulta. Mitä paremmin pelaajat kykenevät tähän tarjoumien tunnistamisen yhtäaikaisuuteen, sitä useammin joukkue kykenee pelaamaan hyvin ja voittamaan myös paremmista yksilöistä koostuvan, mutta heikomman rakenteen omaavan joukkueen. Toisaalta myös, mitä parempia joukkueen yksilöt laadullisesti ovat, sitä enemmän heillä on mahdollisuuksia ratkaista tilanteita epäedullisissakin tilanteissa, nojaten enemmän henkilökohtaiseen taitoon. Nämä eivät ole toisiaan poissulkevia asioita, vaan esimerkiksi jalkapallossa parhaat joukkueet ovat huippuja niin kollektiivisesti, kuin yksilötasollakin. (Hänninen 3.5.2017) Jääkiekossa vastaavanlaista optimointia ei vielä mielestäni ole saatettu ainakaan samoihin sfääreihin.
Luonnossa useiden organismien elinehto on yhteistyö, lauma- tai parvitoiminta. Kalojen tai lintujen selviytyminen on yhteisen toiminnan varassa ja tämä muodostaa yksittäisistä organismeista yhden superorganismin, jonka toiminta perustuu vain muutamiin yksinkertaisiin parviälyn sääntöihin, vaikka nopeasti katsottuna toiminta näyttäisikin kaoottiselta. Tutkimustulokset ovat alkaneet osoittaa samankaltaisten prosessien ilmenevän joukkuepelien kilpailutilanteissa, joissa yksittäisen pelaajan liikkeet voivat toiminnallisesti vaikuttaa kompleksisen pelin tila- ja aikasidonnaisiin piirteisiin luoden kuvioita niin oman joukkueen kuin vastustajankin toimintaan, ja näin aiheuttaa tarkoituksellisia ryhmittymiä pelin tiettyihin vaiheisiin. (Duarte, Araújo, Correia & Davids, 2012. 634) Kompleksisessa järjestelmässä, pelissä, on siis aina kaavamaisuutta, ja sitä on mahdollista joissain määrin hallita joukkueen tiedostamilla toimintaperiaatteilla, yhteisellä rakenteella. Perinteinen taktiikanluonti on perustunut jäykkien kuvioiden esim. syöttöketjujen piirtämiseen, ja vaikka nekin saattavat joskus toimia, on hyvän vastustajan ne helppo tunnistaa ja pelata vastatoimilla katki. (Hänninen, 3.5.2017) Kompleksiseen järjestelmään on kuitenkin tehokkaampaa luoda tiukkojen taktiikoiden sijasta periaatteita, rakennetta joka yleiskäsitystä vastaan oikeastaan lisää yksittäisen pelaajien mahdollisuuksia luovuuteen. Tiivistettynä siis pelitapa luo joukkueen yksilöille paremman mahdollisuuden selviytyä odottamattomista, yllätyksellisistä tilanteista. Tällöin myöskään vastustaja ei kykene yhtä helposti rikkomaan tätä rakennetta. Peli kuitenkin kompleksisena järjestelmänä on jatkuvasti uudelleenjärjestäytyvä, josta johtuen yksikään pelitapa ei toimi ikuisesti vaan vaatii jatkuvaa päivittymistä. Tätä ilmiötä kuvaa Punaisen Kuningattaren hypoteesi, jonka mukaan yksittäisen organismin tai tässä kontekstissa superorganismin on pakko jatkuvasti sopeutua, kehittyä sekä lisääntyä, ei niinkään saavuttaakseen kilpailuetua vaan yksinkertaisesti selviytyäkseen muiden jatkuvasti kehittyvien (super)organismien koevolutiivisessa, ikuisesti muuttuvassa ympäristössä. Nimi viittaa Lewis Carrollin kirjaan Liisa Peilimaassa (Alice Through the Looking Glass), jossa Punainen Kuningatar toteaa: ”Täällä sinun pitää juosta niin nopeasti kuin pystyt, jotta pysyisit paikallasi.”

 

4. Teesin tarkastelu, haasteet ja johtopäätös

 

Teesini oli: ”Vuonna 2025 uskon kompleksisuuden olevan usean suomalaisen huippujääkiekkovalmentajan lähtökohta ja ydinoppi valmennukseen. Uskon sen myös saapuvan liiton koulutusmateriaaleihin tähän mennessä, ehkä jopa vallitsevana lähestymistapana.” Nyt pitkän kirjoitustyön, ja laajan aiheeseen perehtymisen jälkeen, pidän tavoitettani hyvin optimistisena, mutta yhä mahdollisena. En ensinnäkään voi tietää tämän hetken suomalaisten jääkiekkovalmentajien todellista suhdetta ja ymmärrystä peliin kompleksisena järjestelmänä. Käsitykseni on julkisten lausuntojen ja haastattelujen varassa, jotka eivät yleensä avaa valmentajien filosofiaa kovin syvällisesti, johtuen jo siitä, etteivät haastattelijat osaa tai koe kuluttajia kiinnostavaksi kysyä oikeita kysymyksiä. Suomalaisten huippujoukkueiden, tai maajoukkueen toimintaa ja peliä tarkastellessa on merkkejä holistisesta lähestymistavasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita suoranaisesti sitä, että se vielä olisi kaiken toiminnan lähtökohta ja ydinoppi. Jääkiekko on suhteellisen nuori, ja pieni laji jonka evoluutiota häiritsee vähäinen kilpailu sekä monimuotoisuus. Väitän myös, että jääkiekko on kaikista suurista invaasiopeleistä eniten sattumaa sisältävä laji, joka tekee sen kaotiikan kontrolloinnista vaikeampaa kuin esimerkiksi jalkapallossa tai koripallossa. Tässä esitän väitettäni tukevia lajin muista invaasiopeleistä poikkeavia piirteitä:

1. Jääkiekkokentällä yhdellä pelaajalla on suhteessa kentän kokoon vähemmän tilaa käytettävissään kuin jalkapallossa.
2. Kentän laidat estävät kiekon karkaamisen pelialueen ulkopuolelle, joka lisää sattumanvaraisuutta. Tätä voi pyrkiä kuvittelemaan laittamalla jalkapallokentälle samanlaiset kaukalot.
3. Vastustajan kautta kentältä poistunut kiekko ei takaa kiekonhallintaa toiselle joukkueelle. Sama pätee jäähyjä, maalivahdin torjuntoja sekä maaleja. Jokainen pelitilanne alkaa aloituksesta, jossa kiekonhallinnan voittamisen mahdollisuudet ovat käytännössä tasan. Tilannetta kompensoi toki hieman aloitusalueet vrt. hyökkäys/puolustus.
4. Paitsiosääntö pienentää kenttää entisestään joka vähentää rakentelun mahdollisuutta verratessa salibandyyn. Vastustajan rakennetta ei ole yhtä helppoa venyttää tai rikkoa ja puolustavalla joukkueella on lähtökohtaisesti aina alueellinen etu.
5. Jääkiekossa pelaajat ovat nopeampia, sillä luistimet mahdollistavat jatkuvan, kevyemmän liikkeen. Tämän johdosta myös aikaa on lähtökohtaisesti vähemmän.
6. Jääkiekossa kuten salibandyssakin kentälliset joutuvat pelin intensiteetistä johtuen vaihtamaan itseään tiheämmin kuin koripallossa. Tämä vähentää tai ainakin vaikeuttaa viisikoiden välistä vuorovaikutusta, sillä pelin tempo pelikatkoja lukematta harvoin sallii koko viisikon samanaikaisen vaihtamisen. Vaikka viisikoilla olisi samat pelin periaatteet, eivät yksilöt eikä varsinkaan viisikoiden välinen dynamiikka voi koskaan olla täysin toistensa kopioita.
7. Jääkiekkoa ei lähes koskaan pelata täyttä 60 minuuttia tasakentällisillä, Jokainen yli- ja alivoima rikkovat pelin rakennetta ja saattavat sekoittaa sen pitkäksikin aikaa jo päätyttyään. Erikoistilanteet ovat käytännössä täysin eri peli, ja hyvin usein pelit itseasiassa ratkeavat niihin.

Nämä ovat mielestäni suurimpia selätettäviä haasteita jääkiekossa verraten muihin lajeihin. Muista lajeista on myös löydettävissä täysin samanlaisia leimaavia piirteitä, mutta väitän että jääkiekossa niitä on eniten. Myös jääkiekon johtavan sarjan NHL:n ominaispiirteet kuten suljettu sarja, pienet kaukalot sekä säännöt kuten palkkakatto ja -lattia sekä varausvuorot vaikeuttavat joukkueen rakentamista ja koossapitämistä ilman jatkuvia muutoksia pelaajistossa. Joukkueet ovat yksilöitä verratessa hyvin tasaisia keskenään, ja kilpailuetua tavoitellaan roolituksilla ja yksilötaitojen maksimoinnilla. Joukkueella voi siis olla jopa 3-4 erilaista pelitapaa toteuttavaa kentällistä, jolloin useasti toistuvassa tilanteessa sekakenttien ollessa kentällä joukkueella ei käytännössä ole rakennetta lainkaan. Tämä oli ehdottomasti kärjistetty kuvaus, mutta tuo esille pelin haasteita. Kyse ei ole täysin NHL-valmentajien huonoudesta tai typeryydestä vaan kompleksisen systeemin, NHL-sarjan, sääntöjen luomista menestykseen vaikuttavista ominaisuuksista. On ilmeisen tehokkaampaa pyrkiä tuhoamaan vastustajan parhaiden yksilöiden pelaamista roolituksilla, vaikka se samanaikaisesti tuhoaa myös oman joukkueen peliä. Moni pitää NHL-kiekkoa ideaalina, joka tietysti johtuu paljon siitä, että parhaat pelaajat ovat lähes poikkeuksetta siellä. On kuitenkin ymmärrettävä, että nämä joukkueet ovat kaukana omasta potentiaalistaan, ja jättävät koherenssin sekä sillä mahdollisesti saavutettavan kilpailuedun osittain hyödyntämättä, sillä sarjan luonne pakottaa siihen. Vai pakottaako? Peli perustuu mielestäni Pohjois-Amerikassa liikaa destruktiivisuuteen, konstruktiivisuuden sijasta, eikä NHL:n valta-asema ole tällä hetkellä ainakaan horjutettavissa.
Miksi silti uskon kompleksisuuden, ja sitä tukevan holistisen lähestymistavan ottavan vallan jääkiekossa? Listaan teesiäni tukevat väittämät alle:

1. Lajin väittämäni poikkeavan suuret sattumanvaraisuutta lisäävät asiat ovat myös osa kompleksista järjestelmää, peliä, jonka johdosta niidenkin toiminnasta on löydettävissä kuvioita ja kaavamaisuutta. Ne saattavat vaikeuttaa pelin kontrollointia mutta eivät tee sitä mahdottomaksi.
2. Jääkiekkoharjoittelua, kauden aikana tai sen ulkopuolella ei ole vielä optimoitu lähellekään sen rajoja. On vain ajan kysymys, milloin jokin joukkue ymmärtää, että kesälläkin voi ja jopa täytyy harjoitella peliä ja että sen voi toteuttaa integroidusti. Integroitu valmennusmenetelmä tarkoittaa sitä, että niin fysiikka, tekniikka kuin taktiikkakin harjoitellaan pelikeskeisin harjoittein. Tämänlainen lähestymistapa ei jalkapallossa ole vain uusi suuntaus vaan edellytys menestykselle. (Leppälahti 2018, 23) Joukkueen kilpailuetu on merkittävä, jos pelin rakenne on kunnossa kauden alusta asti, tällöin aikaa sen kehittämiseen on myös lähtökohtaisesti enemmän kuin muilla, jos se vain osataan hyödyntää. Myös kauden sisällä tapahtuvan harjoittelun painopisteet tulisi suunnata ensisijaisesti pelin kehittämiseen, integroidun harjoittelun kautta.
3. NHL:ssäkin tullaan pelin kehityksen edetessä yhä kasvavassa määrin huomaamaan, ettei pelin rakentaminen huippuyksilöiden varaan ole ainoa tai välttämättä paras keino. Jos järjestelmä on suunniteltu hyödyntämään ja tukemaan tiettyjen pelaajien ominaisuuksia, vähenee joukkueen vuorovaikutus huomattavan paljon pelaajan ollessa poissa. (Mannonen, 2018. 45)
4. Jääkiekkovalmentajien homogeenisyys tulee hyvin todennäköisesti vähenemään. Mitä erilaisemmista taustoista valmentajia tulee, sitä rikkaammaksi lajinäkemys kasvaa (vrt. jalkapallo). Myös akateemisuuden arvostus on suuressa roolissa holistisen lähestymistavan esiinmarssissa. Hyvä pelaaja ei ole automaattisesti hyvä valmentaja. Kuten kenkäkauppiaasta yhdeksi kaikkien aikojen italialaisista jalkapallovalmentajista noussut Arrigo Sacchi aikoinaan kysyi hänen kykyjään epäilleiltä: “I never realised that to be a jockey you had to be a horse first.”

 

 Arttu Lehtiö (@ArttuLehtio)

Lähteet

Kilpi, E. 27.4.2014. Complexity. Esko Kilpi on interactive value creation. Luettavissa: https://eskokilpi.wordpress.com/2014/04/27/complexity/. Luettu: 23.5.2018

Mannonen, H & Remmel, G. 2017. Seitsemän teesin todistus. Elmo, 11, s. 48-49.

McClean, Salmon, Gorman, Read & Solomon. 2017, 2. What’s in a game? A systems approach to enhancing performance analysis in football.

Balague, Torrents, Hristovski, Davids & Araújo, 2011, 5. Overview of complex systems in sport.

Kalaja, S. 6.11.2017. Non-lineaarisen pedagogiikan lyhyt oppimäärä. Taitotohtorin blogi. Luettavissa: http://www.valmennustaito.info/taito/mikaan-ei-ole-kaytannollisempaa-kuin-kunnon-teoria/ Luettu 23.5.2018

Kalaja, S. 15.5.2017. Mikään ei ole käytännöllisempää kuin kunnon teoria. Taitotohtorin blogi. Luettavissa: http://www.valmennustaito.info/taito/mikaan-ei-ole-kaytannollisempaa-kuin-kunnon-teoria/ Luettu: 23.5.2018

Hänninen, A. 17.1.2018. Kollektiivisuus on yksilöllisyyttä. Complex Floorball. Luettavissa: http://complexfloorball.blogs.com/my-blog/2018/01/kollektiivisuus-on-yksil%C3%B6llisyytt%C3%A4.html Luettu: 25.5.2018

Duarte, Araújo, Correia & Davids, 2012. 634. Sports Teams as Superorganisms Implications of Sociobiological Models of Behaviour for Research and Practice in Team Sports Performance Analysis. Teoksessa: Sports Med 2012; 42 (8): 633-642. Luettavissa: https://link.springer.com/article/10.1007/BF03262285 Luettu: 29.5.2018. 

Myös: https://www.researchgate.net/publication/227707242_Sports_Teams_as_Superorganisms_Implications_of_Sociobiological_Models_of_Behaviour_for_Research_and_Practice_in_Team_Sports_Performance_Analysis

Kytöhonka, P. 19.5.2018. Working backwards from the game. Complex Floorball. Luettavissa: http://complexfloorball.blogs.com/my-blog/2018/05/working-backwards-from-the-game.html
Luettu: 29.5.2018

Hänninen, A. 3.5.2017. Parviälyä luonnossa ja pallopelissä. Complex Floorball. Luettavissa: http://complexfloorball.blogs.com/my-blog/2017/03/parvialy-pallopelissa.html
Luettu: 29.5

Leppälahti, J. 2018. Mualiman kehittynein KuPS. Elmo, 20, s.23.

Mannonen, H. 2018. Ydinopin anatomia. Elmo, 16, s.45.

Bernstein, N.1967. The co-ordination and regulation of movements

Kompleksia, ei monimutkaista

“The outcome of any game is determined by the nature of the confrontation between two complex systems (two teams) and is characterized by the alternation of successive states of order and disorder, stability and instability, uniformity and variety”  (Game changer, s. 17)

Aika ajoin törmää puheenvuoroihin ja ns. urheilun huipputasonkin kommentteihin, joista on tulkittavissa pelin olevan jollain tavalla yksinkertaista. Kyse ei luonnollisestikaan ole vain suomalaisesta ilmiöstä, mutta keskitytään tässä yhteydessä Suomeen. Pahimmillaan nämä avaukset ovat luutuneiden fraasien -  kuten “peliä ei tarvitse keksiä uudelleen” tai “pelistä on turha tehdä monimutkaista” - säestämiä. Usein käy myös niin, että komplekseja kokonaisuuksia puristetaan tiettyyn syy-seuraussuhteeseen.

Siinä, missä edellä mainittujen kaltaisissa puheissa päädytään yksinkertaistamaan asioita, kaikki - arkisimmat ja yksinkertaisimmatkin - ihmisen perustoiminnot ovat viime kädessä komplekseja kokonaisuuksia. Tästä hyvän esimerkin antaa Nora Bateson kirjassaan Small Arcs of Larger Pieces (2016, s. 39):

To walk across a room is quite a feat. It requires measurement in our muscles and alignments in our perception that merge with memory and movement to navigate a process of balancing into and between steps, It requires relaxation of parts of our bodies and engagement of others. We must want to cross the room! It requires a bit of chaos and it requires organizing our bodies, minds and emotions in the environment - as well as all our perceptions and a hundred details of cognition. It requires them all to come together to do this simple task - and some of you will do it in high heels. Amazing.

Kun yllä oleva ote viedään joukkuepelin kontekstiin ja blogimme viitekehyksessä erityisesti salibandyyn ja sen kaltaiseen invaasiopeliin, peliä simplifoivia lausuntoja on vielä hankalampi ymmärtää. Kun huomioidaan ihmisen perustoimintojen kompleksisuus, on erikoista, että tyydymme urheilussa yhä löyhiin latteuksiin.

Kun puhutaan komplekseista systeemeistä, on erityisen tärkeää ymmärtää, että tällöin ei tarkoiteta monimutkaisuutta. Samalla tavalla on ensisijaisen tärkeää ymmärtää, ettei kompleksin vastakohta ole simppeli tai yksinkertainen. Harri Mannonen ja Gert Remmel Elmo -lehdessä (numero 11/2017) avaavat oivan esimerkin avulla eroa monimutkaisen ja kompleksin välillä.

Paperimies jättää työpaikkansa ja perheensä. Tehtaaseen - monimutkaiseen järjestelmään - hankitaan uusi työntekijä, ja kone puskee ulos samanlaista paperia kuin ennenkin. Mutta perheen - kompleksisen järjestelmän - kokonaisuus muuttuu vääjäämättä, vaikka lähtijän tilalle hankitaan uusi isä.

Edellisten esimerkkien avulla voimme viedä kompleksin järjestelmän salibandyn arjen käytäntöön. Koska ympäristö ja pelitoverit vaikuttavat yksilön pelaamiseen ja päinvastoin, nämä vuorovaikutussuhteet tekevät pelistä kompleksin järjestelmän. Toisin sanoen, koska joukkueet ja pelaajat ovat jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa keskenään, on kyseessä kokonaisuus, jossa syy- ja seuraussuhteet eivät ole lineaarisia.

Pelin kompleksisuudesta sekä epälineaarisista syy-seuraussuhteista päästäänkin tämän tekstin perimmäiseen tarkoitukseen. Yksittäisillä heitoilla sieltä täältä ei ole kovinkaan suurta merkitystä - onhan jokainen henkilö vapaa ilmaisemaan oman mielipiteensä. Sen sijaan ongelmia ilmenee silloin, kun peliä simplifioiva ajatuskulku ulottuu liittotasolle ja sen koulutusohjelmiin asti. Ajatuskulku ulottuu tätä kautta erittäin tärkeisiin ja hierarkkisiin oppilas-opettaja -suhteisiin. Kompleksisuuden sivuuttamisella ja peliä simplifioimalla voi näin ollen olla kauaskantoisia seurauksia. Tullaan myös kysymykseen, mikä on etenkin liittotasolla toimivien henkilöiden vastuu puheidensa suhteen.

Tietojemme mukaan pelin kompleksisuus ei ole teemana liiton koulutusohjelmissa. Kuten Perttu Kytöhongan blogikirjoitus Pari hajahuomiota pelin jäsentämisestä toi esiin, liiton materiaaleissa keskitytään sen sijaan tarkastelemaan peliä edelleen yksilön ja tämän ominaisuuksien kautta. Hieman vastaavanlainen esimerkki voidaan nostaa esille naisten maajoukkueen päävalmentajan Lasse Kurrosen viikon takaisesta twiitistä. Siinä hän katsoi Suomen u19- tyttöjen MM-finaalitappion Ruotsia vastaan johtuneen Suomen heikommasta 1v1-pelaamisen osaamisesta. On ongelmallista, mikäli lajin merkittävissä vastuullisissa johtotehtävissä olevat henkilöt voivat tietyllä tavalla “vastuuvapaasti” jatkokysymyksiä tekemättä linjata johtopäätöksiä pelistä. Ja erityisesti silloin, kun tehdään johtopäätöksiä, jotka kompleksin joukkuepelin kannalta johtavat harhaan pelillistä ongelmaa lähestyttäessä.

Silloin, kun salibandyn kaltaista peliä lähestytään peliä itseään yksinkertaistaen, joudutaan tilanteisiin, joissa kokonaisuuden kehittämisen sijaan keskitytään parantamaan yksilön äärimmäisiä suoritusprosentteja. Päädytään tilanteisiin, joissa joukkuetta kehittämään hankitaan tietyn alan spesialisti, jonka johdolla pahimmillaan harjoitellaan ominaisuuksia, jotka ovat irrotettuja itse pelin ja sen perimmäisen olemuksen kontekstista. Päädytään tilanteisiin, joissa yksilön ominaisuuksia kehittämällä halutaan päästä lineaarisesti pisteestä A pisteeseen B.

 

Koska ympäristö, jossa elämme on kompleksi järjestelmä, olisi tärkeää myös hyväksyä, että peli toimii samassa ympäristössä. Tämä ei tarkoita sitä, että pelistä tehdään hankalaa tai monimutkaista. Se tarkoittaa sitä, että hyväksymme sen, että salibandyn kaltainen peli perustuu pelaajien ja joukkueiden välisiin vuorovaikutussuhteisiin. Hyväksymme sen, että tapahtumasta A ei automaattisesti seuraa lopputulosta B, vaan lopputulos voi olla käytännössä mitä tahansa. Peli ei tapahdu pelaajassa vaan pelaajien välillä.

 

Attack this day with an enthusiasm unknown to mankind.

(Jim Harbaugh, Game Changer, 2017, s. 5)

Mikael de Anna

Pari hajahuomiota pelin jäsentämisestä

Miika Peltosen kirjoitus “Organisointi mahdollistaa luovuuden” teki sen, mitä hyvät tekstit tekevät - sai reflektoimaan ja pohtimaan. Joskus syntyvät ajatukset liittyvät vain löyhästi luettuun tekstiin, mutta se juuri on lukemisen suola. 

Hieman Complex floorball -blogin tyylistä poiketen, päätin kirjoittaa ennemminkin hajahuomion - laajennetun twiitin - kuin laadukkaasti rakennetun syvällisen tekstin siitä, miten eri tavoin peliä voi katsoa ja tulkita. Me Complex floorball -bändin jäsenet olemme kritisoineet Salibandyliittoa mm. joukkuepallopelin kompleksisen luonteen sivuuttamisesta ja omien, muista pallopeleistä irrallaan olevien ehtojen ja pelin tulkintojen kehittämisestä.  Salibandyliiton julkaisemassa “Suomalainen valmennuslinja” -kokonaisuudessa voisi olla paljonkin sanottavaa, mutta otan tässä kohtaa vain pari nostoa ja huomiota videoklippien pohjalta. 

Esimerkkivideo 1:

Salibandyliiton valmennusmaisemassa klippi on nimetty “Ensimmäinen kosketus, pallon mukaan ottaminen; pelinopeus + rytmin hallinta”  ja se löytyy seuraavan otsakkeen alta.

Minun on vaikea päästä kiinni siihen, miksi tämä klippi on laitettu yllä olevan otsikon alle. Klipissä nähtävä maali on ennen kaikkea esimerkki viisikon korkealaatuisesta ja saumattomasta havainnointi-toiminta -yhteistyöstä. Olen nimennyt klipin uudelleen “PAHP*, korkean prässin purkaminen kolmella pelaajalla”, joka on helpommin jäsenneltävissä invaasiopelin vaiheiden (hyökkäys - neg.tilanteenvaihto - puolustus - pos.tilanteenvaihto) perusteella. 

*PAHP = puolustusalueen hyökkäyspeli

Esimerkkivideo 2:

Salibandyliiton valmennusmaisemassa klippi on nimetty “Lineaarinen nopeus - pelitilanteessa”, jolla viitattaneen ennen kaikkea kääntötilanteessa karkuun juoksevaan Ruotsin  Jonas Svahniin. Klippi löytyy seuraavan otsakkeen alta. 

Klippi lähtee tilanteesta, jossa Suomi rakentaa hyökkäystä Ruotsin organisoitua puolustusta vastaan. Tilanne on hyvin staattinen, Junkkarinen pelaa lopulta pallon vastaantulevalle hyökkääjälle, mutta tilanteesta on vaikea tunnistaa jotain selkeää rakennetta tai mitä viisikko yrittää. Seuraa negatiivinen tilanteenvaihto (Suomi menettää pallon Ruotsille) ja Suomi pyrkii jatkoprässäämään, mutta koska hyökkäyspeli on ollut hyvin staattista ja epäorganisoitua, seuraava jatkoprässi on käytännössä mahdoton suorittaa Ruotsin tasoista joukkuetta vastaan menestyksellisesti. Olen nimennyt klipin uudelleen “HAHP**, staattinen tilanne ja myöhästynyt jatkoprässi neg.tilanteenvaihdossa”, joka niinikään sijoittaa tilanteen paremmin pelin kokonaiskontekstiin. Klippi on myös hyvä esimerkki siitä, miten nopeus on kompleksisessa joukkuepelissä suhteellista. Mikäli hyökkäyspelin rakenne olisi ollut tilanteenvaihtohetkellä kunnossa ja jatkoprässi kohdallaan, Svahn ei olisi saanut tilaisuutta olla "lineaarisesti nopea" ja juosta karkuun.

**HAHP = hyökkäysalueen hyökkäyspeli

Mikä oli tämän kirjoituksen pointti? Ehkä se, mitä yritän sanoa on, että näiden kahden esimerkin ulkopuolellakin kyseinen “Suomalainen valmennuslinja” on epämääräisesti jäsennelty kokonaisuus, joissa yksittäisiä pelitilanteita nostetaan irralleen kokonaisuudesta. Kyseisiä klippejä voi luonnollisesti käyttää eri asioiden alleviivaamiseen. Nyt tässä asiayhteydessä ne tuntuvat kuitenkin kovin irrallisilta ja klippien olennaisemmat asiat tuntuisivat olevan jotain ihan muuta kuin mihin niitä on käytetty esimerkkeinä. Mikä on olennaista? Ensimmäisessä esimerkkivideossa nähdään Ruotsin maajoukkueelta erittäin laadukas viisikon yhteistyö Sveitsin nostaessa prässitason korkeaksi. Toisessa esimerkkivideossa puolestaan nähdään malliesimerkki siitä, miten pelin kokonaisuuden tulisi olla saumaton jatkumo - huono hyökkäyspelin rakenne johtaa huonoon jatkoprässiin, jonka myötä Ruotsille avautuu tilaisuus vastahyökätä epäorganisoitua viisikkoa vastaan. Klippejä voi käyttää myös yksilötason salibandytoimintojen tarkasteluun, mutta siinäkin kohtaa oleelliset huomiot ovat jotain muuta.

Miksi tämä jäsentely taas on olennaista? Koska näiden asioiden pohjalta koulutetaan ja ohjataan suomalaista valmentajakuntaa, jotka puolestaan kehittävät suomalaista salibandyä. "Suomalaisen valmennuslinjan" nostot ja jäsentely ovat hyvin kaukana normaalista, kompleksisen invaasiopelin*** kokonaisuuden jäsentelystä ja sen myötä “Suomalainen valmennuslinja” vaikuttaa erittäin epämääräiseltä. Pelin jäsentely ja sen syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen mahdollistaa täsmällisten analyysien teon, joka puolestaan voi johdattaa kehitettävien asioiden juurelle. Mikäli tulkitsemme peliä epämääräisellä tavalla, havaitsemamme epäkohdat voivat olla jos ei täysin epäoleellisia, niin vähintäänkin prioriteettilistalla matalalla. Samalla tulemme määräämään lääkkeeksi keinoja, jotka ovat jos ei haitallisia, niin ainakin tehottomia. 

***Invaasiopeli (engl. "Invasion sports") = termi, jota käytetään pelistä jossa tarkoituksena on tunkeutua vastustajan alueelle ja tehdä maali/piste. Samaan aikaan pyritään estämään vastustajan samanlaiset toimet ja maalin/pisteen teko. Esim. joukkuepallopeleistä lentopallo ei ole invaasiopeli, sillä joukkueet ovat rajoitettu verkolla omille alueilleen. 


Perttu Kytöhonka

Organisointi mahdollistaa luovuuden

Olemme twitterissä puhuneet paljon organisoidun hyökkäyspelaamisen puolesta. Tämä johtuu osittain siitä, että olemme vasta lähestymässä salibandyssa aikaa, jolloin organisoitu hyökkäyspelaaminen yleistyy. Normaali tilanne on se, että pallottoman pelaamisen organisointia hiotaan ja pallollinen pelaaminen jää pelaajien “luovuuden” varaan.

Heti aluksi on hyvä todeta, että pelaajat pelaamassa peliä täysin selkärangastaan ei ole luovuutta. Kuten kaikessa ihmisen toiminnassa, on rakenteella ja struktuurilla sisäänrakennettu merkitys. Tunnistettava struktuuri on se, joka lopulta mahdollistaa “luovuuden”. Otetaan esimerkkinä liikennevaloissa seisova henkilö. Kiireisenä hän haluaa mennä tien yli jo ennen vihreitä valoja. Koska hän ymmärtää liikenteen struktuurin ja sen kompleksisen yhteistyön, kykenee hän tekemään havaintojensa perusteella “luovan” päätöksen kävellä tien yli punaisten valojen vielä palatessa.

Joukkuepelissä luovuus on joukkueen peliä edistävää toimintaa pelin sääntöjen rajaamissa puitteissa. Se että joukkue on harjoitellut yhteisiä periaatteita tilanteiden ratkaisuun, edistää joukkueena luovasti toimimista. Viisikko voi sopeutua tilanteisiin luovasti eli peliä edistävästi, noudattaen näitä yhteisiä periaatteita, mutta mukautuen vastustajien toimintaan. Eräs komiikkaa tekevä ystäväni sanoi hyvin, että pelaajat pelaamassa vain selkärangastaan on illuusio. Sen harhan luo hyvä pohjatyö.

"World of coordination is vast - The basic building blocks are few" -Scott Kelso

Hyvin organisoitu puolustuspeli luo edellytykset vaarallisten vastahyökkäysten käynnistämiseen. Toisaalta kaksi pelaajaa ei voi esimerkiksi ryhtyä tuplaamaan kulmiin ilman, että sillä on välittömät vaikutukset muun viisikon pelaamiseen ja puolustuksen tiiviyteen muulla puolustusalueella. Riippuen toteutuksesta, se vaikuttaa myös joukkueen kykyyn lähteä tehokkaisiin vastahyökkäyksiin.

Täysin samasta syystä ei ole aivan sama pelataanko hyökkäyspeliä vai organisoitua hyökkäyspeliä. Seurasin twitterissä sivusta keskustelua, jossa hyökkäyspelin toimivuutta perusteltiin tehtyjen maalien määrällä. Todellisuudessa tuo luku ei kerro vielä mitään hyökkäyspelaamisen laadusta. Mikäli haluamme oikeasti perustella hyökkäyspelaamisen laatua tilastoilla, on mukaan otettava myös omiin päästetyt maalit.

Miksi? Koska huippuunsa organisoidun hyökkäyspelaamisen tarkoitus on paitsi hyökätä laadukkaasti, niin myös negatiivisen tilanteenvaihdon hetkellä puolustaa laadukkaasti. Joukkue, jonka hyökkäyspeli on hyvin organisoitu, on hyvät valmiudet päästää vähemmän maaleja salibandyssa. Ja koska tilanteenvaihtohetket ovat salibandyssa todella tärkeitä, puhumme pelin voittamisen kannalta isoista asioista. Tämä korostuu erityisesti Salibandyliigassa, jossa ei ole turvallista paikkaa menettää palloa pelissä.

Hyvin organisoitu peli on jatkumo, jossa jokainen pelin vaihe tukee toisiaan. Käytännössä se tarkoittaa pelaamiseen luotuja rakenteita. Hyökkäyspelissä rakenteiden avulla mahdollistetaan pallolliselle pelaajalle mahdollisimman monta syöttösuuntaa jokaiselle pelin hetkelle, joista hän voi luovilla ratkaisuilla valita oikean. Samaan aikaan näitä periaatteita mietitään sellaisiksi, että tilanteenvaihtohetkellä joukkue ehtisi mahdollisimman hyvin myös puolustamaan. Organisoitu hyökkäyspelaaminen vähentää siis pallonmenetyksiä ja epäorganisoituja puolustustilanteita.

 

@CmplxFloorball / @PKytohonka analysoi syyskaudella Steelersin peliä. Tuolloin esille nostetut pelin ongelmat läsnä myös tänään. Kun peli ei tapahdu pelaajien välillä, ovat vahvatkin yksilöt heikoilla #salibandy pic.twitter.com/1FrWDXFBYb

— MdA (@MikaeldeAnna) March 25, 2018

 

Tästä päästää myös ei-organisoidun hyökkäyspelaamisen ongelmaan. Kun hyökkäyspelaaminen perustuu pelaajien keskinäiseen soveltamiseen, pallollinen pelaaja joutuu jatkuvasti tilanteisiin, joissa hän joutuu vetämään ratkaisuja ja toimintamalleja hatustaan viisikon yhteistyön ollessa puutteellista. Mitä paremmin vastustaja puolustaa ja laittaa hyökkäävän pelaajan tekemään nopeita päätöksiä, sitä todennäköisemmin näiden päätösten laatu on vaihtelevaa. Samalla joudutaan tilanteisiin, jossa pallo menetetään vastustajalle heikossa kenttätasapainossa, jolloin ei olla valmiita myöskään puolustamaan laadukkaasti. Silloin ei auta puheet huolellisuudesta, heikosta pallollisesta pelaamisesta, yksinkertaistamisesta tai henkilökohtaisista virheistä. Silloin tarvitaan täsmällisyyttä.

Täsmällisyyden on ulotuttava myös hyökkäyspelin harjoitteluun. Ei riitä, että harjoituksissa piirretään fläpille hyökkäyspelitreeni, jossa pelaajat voivat hyökätä oman mielensä mukaan. Toiminta on vietävä tasolle, jossa hyökkäyspelitreeniin on sisällytetty viisikon rakenteiden ja yhteisten periaatteiden mukainen toiminta. Vain tätä kautta pystymme parantamaan viisikon kommunikointia ja joukkueen kykyä mukautua sen hetkiseen tilanteeseen kentällä.

Tilastojen tuijottamisesta tulisi päästä tilanteeseen, jossa ymmärtäisimme kokonaisvaltaisemmin salibandyn olemusta. Loogisesti ajateltuna tarkka organisointi ei auta vain puolustuspelaamista, vaan myös hyökkäyspelaamista. Pelin eri vaiheiden organisointi on pitkä ja syvällinen oppimisprosessi ensinnäkin valmentajalle hänen pyrkiessään jäsentämään peliä mielessään. Vielä vaativampi ja pidempi prosessi on viedä nämä ajatukset käytännön tasolle, harjoitustilanteeseen ja lopulta pelitilanteeseen. Tämä prosessi nytkähtää eteenpäin vain rehellisellä, oman vajavaisuuden tunnustamisella. Valmentajan itsetunnon pitää olla kunnossa - käden nostaminen pystyyn joukkueen edessä ja oman haavoittuvaisuuden näyttäminen ei ole helppoa. Mutta, eteenpäin se veisi. Valmentajan ja pelaajien välinen dynamiikka muuttuisi ja pelin kehittämisestä voisi tulla yhteinen prosessi.  Joka tapauksessa, asetelma olisi reilumpi myös pelaajille, jotka tällä hetkellä liian usein heitetään bussin alle ilman, että heitä edes valmistetaan pelin eri tilanteisiin.

 

Miika Peltonen & Complex Floorball

Twitter: @miikapeltonen & @CmplxFloorball

Kollektiivisuus on yksilöllisyyttä

 

Yksilö ⊂ Kollektiivi

Keskustelu yksilön ja kollektiivin välillä ajautuu usein vahvaan vastakkainasetteluun, mutta kuten Toni Lötjönenkin LASB-podcastissa kommentoi, nämä ääripäät eivät ole vastakohtia eivätkä sulje toisiaan pois. Tämä kirjoitus käsittelee yksilön ja joukkueen suhdetta ja keskustelun ongelmia. Joukkuetta ei ole ilman yksilöitä - se muodostuu niistä, joten yksilö ja kollektiivi eivät voi olla erillisiä asioita. Ne ovat erottamattomia ja toisiaan täydentäviä. Joukkuelajissa kilpailee kollektiivi. Se sisältää yksilöt, mutta niiden lisäksi myös oleellisia vuorovaikutuksia, riippuvuussuhteita.

Kuva 1. Yksilö on joukkuelajissa loogisesti joukkueen osajoukko. Joukkue sisältää yksilöt ja on siten parempi, laajempi viitekehys pelin ymmärtämiseen. Yksilön tarkastelu toimii lähinnä erikoistapauksissa ja riittävän pienissä yksityiskohdissa.

Maalit, joilla ottelun voittaja ratkaistaan, lasketaan joukkueelle. Henkilökohtaiset tilastot eivät vaikuta ottelun voittajaan. Joukkueet kilpailevat keskenään vuorovaikuttaen toistensa kanssa kokonaisuuksina. Joukkueen voittaessa sen yksilöt voittavat, joukkueen kehittyessä he kehittyvät. On tietenkin mahdollista voittaa pelejä kehittymättä.

Kompleksinen viitekehys

Salibandy on invaasiopeli, jossa tärkeitä muuttujia ovat tila ja aika - eivät ainoastaan itse pelaajat. Tila ja aika riippuvat useamman pelaajan sijainnista ja toiminnasta. Muut pelaajat vaikuttavat aina peliin ja ratkaisuihin. Pelkästään sijoittumalla pelaaja vaikuttaa kentälle syntyviin tiloihin. Puhdasta 1vs1 -tilannetta johon muut pelaajat eivät ollenkaan vaikuttaisi, ei pelissä ole.

Osiensa välisistä vuorovaikutuksista johtuen invaasiopeli on määritelmällisesti kompleksinen systeemi. Niiden ansiosta systeemiin kehittyy ominaisuuksia, joita pelkillä osilla ei ole. Tästä syystä peliä ei voida ymmärtää syvällisesti, jos vuorovaikutukset unohdetaan. Joukkue, viisikko ja jopa yksilö ovat kompleksisia, eikä yksilöä tai 1vs1-tilannetta tule yleensä irroittaa ympäristöstä jos aikoo tehdä pelistä yleistäviä johtopäätöksiä. Kompleksisen viitekehyksen kautta tarkastelu pyrkii ymmärtämään peliä kokonaisuutena. Se ei kuitenkaan tarkoita monimutkaisuutta ja vaikeuksia, vaan peliä selitetään yksinkertaisin periaattein - eri tasolla.

Kuva 2. Loogisesti “ison tilan 1vs1” -tilanne on osajoukko (erikoistapaus) salibandyssa. Useimmiten muut pelaajat vaikuttavat tilanteeseen siten, että näitä vuorovaikutuksia ei ole järkevää jättää huomiotta.

Joissakin tilanteissa yksittäinen pelaaja saattaa pelata toista pelaajaa vastaan siten, että muiden pelaajien vuorovaikutukset näihin kahteen ovat heikkoja ja ne voidaan tarkastelussa jättää väliaikaisesti huomiotta. Nämä ovat erikoistapauksia, jotka syntyvät kollektiivisen toiminnan tuloksena, eivät lähtökohta pelin tutkiskeluun.

Pelissä ei täten ole myöskään “yksilösuorituksia”. Jokainen peliteko - jopa paikallaan seisominen - vaikuttaa muihin pelaajiin. Parhaimmillaan sekin voi oleellisesti edistää joukkueen peliä sitomalla vastustajan puolustajaa ja tekemällä tilaa toisaalle. Pelaaminen on kollektiivista toimintaa, se tapahtuu pelaajien välillä. Peliä ei synny yksin.

Mitä tämä “dosenttitason rakettitiede” vaikuttaa käytäntöön?

Viitekehys ja kieli jota käytämme pelistä puhuessamme, vaikuttaa siihen miten syvällisesti sitä ymmärrämme. Se vaikuttaa myös suoraan toimintaamme arjessa. Jos haluamme salibandyn kehittyvän, on pyrittävä tarkastelemaan sitä modernilla tavalla. Nykyaikainen invaasiopelin viitekehys ottaa huomioon edellä mainitut vuorovaikutukset ja toiminnan kollektiivisuuden. Se on siis kompleksinen. Yksilöä ja yksilöllisyyttä tämä ei joukkueesta poista, vaan sijoittaa sen kontekstiin.

“There is Nothing More Practical Than A Good Theory” -Kurt Lewin

Joukkueiden ja pelaajien väliset vuorovaikutukset asettavat omat vaatimuksensa taidoille, joita peli pelaajiltaan vaatii. Vastustajien toiminta muuttaa ympäristöä - siihen on sopeuduttava reagoimalla ja ennakoimalla. Erillisten fyysisten ja teknisten suoritusten harjoittelu ei sisällä ympäristöön sopeutumisen psykologisia taitoja, jotka ovat salibandyssa elimellisiä. Pelaajan taito ei ole laadukkaisiin teknisiin ja fyysisiin suorituksiin kykenemistä itsessään, vaan  pelissä on toimittava oikeista syistä. Se vaatii oleellisen informaation tunnistamista pelin kaaoksen keskeltä. Kollektiivinen pelitilanneharjoittelu mahdollistaa tämän oppimisen. Toiminta yhdistyy havainnointiin.

Yksilön tekniikan korostaminen pelin kustannuksella - vaihtoehtojen poistaminen, virheiden, kaaoksen ja häiriöiden siivoaminen poistaa harjoittelusta sen spesifisyyden. Se ei opeta tunnistamaan tilanteita ja valitsemaan sopivia ratkaisuja. Yksilön tekniikka ja fysiikka eivät sen sijaan häviä minnekään kollektiivisessa harjoittelussa. Volyymia ja (suhteellista) intensiteettiä kertyy pelitilanneharjoittelusta riittävästi kehittymiseen, niitä vain ei maksimoida pääasiana, kiireellä. Usein tärkeä peliteko on sijoittumista. Taitavinkin pelaaja pelaa suurimman osan pelistä pallottomana. Hän tekee myös virheitä ja oppii niistä. Näitä seikkoja on myös harjoitettava aktiivisesti.

Tekniikka ja fysiikka ovat alisteisia taktiselle ulottuvuudelle, sillä ne ovat pelin kontekstissa aina taktisia - vaikuttavat pelitilanteeseen. Pelitekojen on oltava tilanteeseen sopeutuvia ja sopivia, eikä niitä voi aina ratkaista tekniikan tai fysiikan määrällisellä osaamisella. Usein on pyrittävä yllättämään ja hämäämään vastustajaa hankaloittamalla oman toiminnan ennakointia - samalla omalle joukkueelle toiminnan on syytä olla isommassa kuvassa ennakoitavissa. Tämä onnistuu teknisesti ja fyysisesti “luovilla” ratkaisuilla, jotka noudattavat taktisesti yhteisiä pelitavan periaatteita. Jos pallo saadaan vastustajan maaliin sääntöjen mukaisesti, maali hyväksytään riippumatta tekniikasta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuva 3. Parhaan siirtovaikutuksen harjoitteesta peliin saa, kun se on suunniteltu kaikki pelin ulottuvuudet huomioiden. Ensimmäiseksi valitaan taktinen tavoite ja pelin vaiheet joita halutaan kehittää. Tämän jälkeen suunnitellaan psykologiset valmennuskeinot, esimerkiksi palautteiden antaminen tai mahdollinen pistelasku. Seuraavaksi on vuorossa tekniset rajoitteet ja lopulta harjoitteen fyysisen kuormituksen hallinta. Esimerkiksi Tactical Periodization -menetelmässä suunnittelu tapahtuu tässä järjestyksessä.

Pelissä pelaajat  kommunikoivat joukkueensa kesken peliteoilla. Kielenä toimii pelitapa, joka on riittävän selkeä ja joustava. Sen yhteiset ja selkeiksi hiotut pelaamisen periaatteet mahdollistavat sujuvan sanattoman kommunikaation oman joukkueen kesken. Esimerkiksi pallollisen pelaajan suorittama haasto imee vastustajia palloa kohti, pyytää tukia tiettyihin suuntiin ja komentaa tiellä olevaa omaa pelaajaa pois alta hakemaan tilaa muualta. Näin voidaan luoda sopivasti järjestystä kaaokseen ja sattumanvaraisuutta. Hyvä joukkue pelaa kuin “yhtenä organismina” - kuin yhteisellä vaistolla.

Pelaajat saavat pelitilanneharjoittelussa peliä vastaavia teknisiä ja fyysisiä (sekä psykologisesti kilpailullisia) toistoja ilman toistoa. Perinteisesti on ajateltu mallitekniikoista kerrytettyjen puhtaiden toistojen määrän kehittävän yksilön teknistä taitoa. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Jopa erittäin suljetun taidon yksilölajissa, ammunnassa, taitavilla ampujilla suorituksen tekniset yksityiskohdat vaihtelevat enemmän kuin taitamattomilla. Asento siis vaihtelee, mutta osumatarkkuus on parempi. Taitava ampuja keskittyy suorituksessa tavoitteeseen, ei tekniikkaan. Vaihtelu on väistämätöntä. Invaasiopelissä sopeutuminen ja vaihtelu ovat moninaisempaa. Tämän huomiointi harjoittelussa on kriittistä.

 

Nykyaikainen taitoharjoittelu ja rajoitteiden kautta oppiminen

Nykyaikaisen taitoharjoittelun suunnittelu (Chow ym. 2016) toteuttaa seuraavia lähtökohtia:

1. Harjoituksen on vastattava kilpailutilannetta.
2. Rajoitteita muuntelemalla ohjataan oppiminen haluttuun suuntaan.
3. Informaation ja liikkeen yhdistäminen, eli oman kehon ja ympäristön havainnointi on keskeistä.
4. Tarkkaavaisuus suunnataan liikkeen tavoitteeseen, ei yksityiskohtiin.

Lähde: https://www.judolehti.fi/tieto-teema/millaista-on-fiksu-taitovalmennus-petteri-pohja-pohtii/

 Yllä esitetyt lähtökohdat pohjaavat rajoitteiden kautta oppimisen (constraints led approach, CLA) ja epälineaarisen pedagogiikan teoriaan. Nämä metodologiat olivat syksyn Kisakallion motorisen taidon oppimisen konferenssissa vahvasti esillä. Organismille (yksilö tai ryhmä)  annetaan CLA:ssa tavoite tai tehtävä, jota aletaan ratkaista jossakin ympäristössä. Näin syntyy rajoitteiden sisään tilaa (kolmio), jonka puitteissa organismi alkaa tehtävää ratkaista rajoitteisiin itseohjautuvasti sopeutuen.

Kuva 4. Rajoitteiden kautta oppimisen visuaalinen kuvaus. Rajoitteista muodostuu tila, jonka sisällä organismi suorittaa tavoitetta ympäristöön jatkuvasti havainnoiden-toimien. Havainnointi ja toiminta ovat yhteenliitettyä prosessia, eivät sarjamuotoisia, peräkkäisiä.

Motorisen oppimisen nykyaikaiset teoriat haastaavat perinteisiä käsityksiämme oppimisesta, taidon olemuksesta ja ihmisestä. Ihminen toimi, opi tai muista tietokoneen tavoin. Aivot eivät voi varastoida ja hakea muistista suoritettavaksi lukematonta määrää eri liikemalleja. Ympäristö ja kontekstit ovat osa muistia. Suoritustekniikat syntyvät organismin havainnoidessa ympäristöä ja sovittaessa toimintansa havaittuun informaatioon. Havainnointia tapahtuu näön ohella liikkeen kautta, kehollisesti ja osin tiedostamattomasti.

Suorituskyky riippuu oleellisen informaation ja toiminnan yhteensovittamisesta. Pelaaja havainnoi tilanteesta merkityksiä - mahdollisuuksia toiminnalle (tarjouma, affordanssi). Kun näihin havaintoihin yhdistyy toiminta ja sen tuottama tulos, sekä tunne, voi vaistomainen tunteista riippuva päätöksenteko kehittyä peliä edistävään suuntaan. Pelitilanteita simuloivat harjoitteet - sekä itse pelaaminen - ovat tässä avaintekijöitä. Niissä havainnosta saatu informaatio, toiminta ja tunne yhdistyvät toistoissa.

Teoria pohjaa ekologiseen psykologiaan. Havainnointi ja toiminta tapahtuvat tilaan ja aikaan liittyvässä toiminnassa yhtä aikaa, eivät peräkkäin. Havainnointi ei ole vain katsomista, eikä tapahdu ainoastaan aivoissa (esim. refleksit). Samoin toiminta eli sopeutuminen tapahtuu suureksi osaksi kehollisesti ja tiedostamattomasti. Siksi implisiittinen oppiminen pelitilanteissa on tärkeää. Tämä eroaa oleellisesti lineaarisesta ja kognitivistisesta “havainto, analyysi, päätöksenteko, toteutus” -näkemyksestä. Pelissä ei kannata paineen alla pysähtyä analysoimaan eikä lukita teknistä ratkaisua etukäteen. On paras pelata “tässä hetkessä” - intuitiota ja tieto-taitoa hyödyntäen.

 

Video. Liike ja liikkuminen auttavat havainnoimaan asioita, jotka muuten jäisivät huomaamatta. Esimerkiksi pesäpallon korkeaa lyöntiä koppaava pelaaja päivittää juoksulinjaansa liikkeen aikana, eikä juokse suoraan lähtöpisteestä pallon laskeutumispaikkaan. “We must perceive in order to move, but we must also move in order to perceive” -James J. Gibson

Kollektiivinen valmennusmalli on yksilölähtöistä ja yksilöllistä

Perinteisen yksilötaidon (tekniikan) valmiiksi piirretyissä, suljetuissa harjoitteissa luovuutta ei juuri haluta. Niissä jokaisen yksilön on usein tarkoitus toistaa samaa mallia kerta toisensa jälkeen. Keskusteluissa kuitenki korostetaan, kuinka tärkeää on kehittää pelaajien luovuutta. Pelissä sitten olisi osattava hakea näitä valmentajan opastamia mallitekniikoita käyttöönsä kesken pelin. Taktiikka on lähes kirosana, jonka korostus tappaa luovuuden.

Taktisessa mielessä vastuu päätöksistä siirretään “yksilömallissa” usein yksilölle. Yhteinen pelitapa ei ehkä ole kovin tarkkaan edes rakennettu eikä sen harjoittelu ole ollut pääasia. Voidaan tilastoida henkilökohtaisia virheitä ja onnistumisia. Hyvä pelaaja kyllä pystyy omaksumaan piirretyt kuviot ja selviytyy jopa ilman niitä, toinen puolestaan ei ole saanut yhtä hyvää pelisilmää äidinmaidosta. Tämä johtaa suoraan myös pelaajien kvantitatiiviseen vertailuun keskenään virheiden perusteella.

Kollektiivinen valmennus antaa yksilöille tilaa ja arvostaa monimuotoisuutta. Se ei yritä kopioida nykyisiä huippupelaajia ominaisuuksien tai yksittäisten taitojen perusteella. Kun suoritustapaa ei ole ennalta määrätty, voi yksilö käyttää luovuuttaan taktisen päämäärän saavuttamiseen. Kaikkien ei tarvitse toimia samoin. Pelaaja on kollektiivisessa valmennuksessa vapaa tekemään “hyväntahtoisia virheitä” -  pelaamaan rohkeasti ja ottamaan riskejä joukkueen pelitavan puitteissa. Virheisiin on valmistauduttu harjoittelemalla pelin eri vaiheita ja selkiyttämällä toimintatapoja negatiivisen tilanteenvaihdon tapahtuessa. Näin kollektiivi voimauttaa yksilöä pelaamaan.

Valmentaja peluuttaa tällöin ennemmin mahdollisimman sopivia, kuin mahdollisimman “hyviä” pelaajia. Se antaa mahdollisuuden onnistua pelissä yksilöllisin keinoin. Sopivalla pelitavalla pelaavassa joukkueessa ei jokaisen pelaajan ole välttämätöntä olla korostuneen fyysinen tai tekninen, jos pystyy ratkaisemaan omilla kyvyillään tilanteita joukkueen eduksi. Yhteinen pelitapa kehittää joukkuehenkeä ja yhdistää joukkuetta. Valitsemmeko valmiita lahjakkuuksia, vai kehitämmekö pelaajia? Tämä on myös tärkeä arvokysymys junioriurheilussa. Pidämmekö mukana mahdollisimman monta nuorta pelaajaa, vai siirrämmekö heikomman aineen sivuun aikaisessa vaiheessa? Voimmeko ennustaa nuorten pelaajien yksilötesteistä ja -tarkkailusta, kuka myöhemmin kehittyy huippupelaajaksi pelin kontekstissa? Onko yksilötaito jotenkin eri asia kuin salibandyn pelaamisen taito?

 

Antti Hänninen (@AjHanninen)

 

Lukemista aiheista:

Fergus Connolly: Game Changer

Kelso & Engstrøm: The Complementary Nature

K. Davids et al.: Dynamics of Skill Acquisition: A Constraints-Led Approach

CLA:sta suomeksi http://www.valmennustaito.info/taito/ajankohtaisia-artikkeleita-taitojen-oppimisesta/

https://www.researchgate.net/publication/320741853_Creative_Motor_Actions_As_Emerging_from_Movement_Variability

https://www.researchgate.net/publication/232893565_Can_Creativity_Be_Improved_by_an_Attention-Broadening_Training_Program_An_Exploratory_Study_Focusing_on_Team_Sports

Tech metaphors are holding back brain research

Aiempi englanninkielinen blogini tekniikan määrittelyn ongelmista

Käsitys pelikäsityksestä

Pelikäsityksestä on tullut viime vuosina yksi salibandyn muotisanoista. Lajiyhteisöllä on voimakas tahto kehittää älykkäitä pelaajia, mikä on mahtava asia. Ymmärrämmekö kuitenkaan mitä pelikäsitys on ja miten kehittää sitä?

Pelikäsitys on laaja käsite. Se on havainnointia, päätöksentekoa ja oikean peliasennon valintaa vallitsevaan pelitilanteeseen nähden. Se on jatkuvaa ongelmanratkaisua, pelitavan sisällä toimimista ja sopeutumista. Se on kyky tehdä taktinen rike silloin, kun tilanne sitä vaatii. Hyvä pelikäsitys on voittavia pelitekoja oikea-aikaisesti.

Päätöksenteko ja ongelmanratkaisu ovat asioita, joihin kenelläkään ei ole tarjota valmista kaavaa. Jokainen pelissä vastaan tuleva tilanne on uniikki, jonka vuoksi emme voi tarjota pelaajille valmista ratkaisua etukäteen. Pelin sisällä toistuu paljon perustilanteita, mutta tilanteen ratkaisu ja sen tunnistaminen jäävät aina pelaajan pelikäsityksen varaan. Tarvitsemme siis pelaamisen rakenteita valmiiden kuvioiden sijasta.

Pelikäsitystä ei voi tarkastella yksilöstä irrallaan. Se on nimittäin myös mitä suurimmassa määrin koko viisikon kanssa kommunikointia, kyky toimia yhdessä ja ymmärtää ketjun muita pelaajia. Se on kyky rikkoa hallitusti ja palata takaisin pelitavan rakenteille sekoittamatta oman viisikon pelaamista.

Valmennustaito.info kertoo, että liikemuisti sijaitsee aivojen tiedostamattomalla alueella. Tämä tarkoittaa sitä, että suoritus tulee usein selkärangasta, eikä se ole tiedostettua. Tämä on hyvin loogistakin, sillä nopean pelin aikana pelaajalla ei ole aikaa analyysille. Havainnointi-päätöksenteko -ketju perustuu tottumiseen ja vaistoihin, jotka kehittyvät vain kokemalla erilaisia pelitilanteita eli pelaamalla. Pelikäsitys on siis enemmän kehollista toimintaa.

 

Oppimisympäristön luominen: harjoitetyypit (Lähde: Suunnanmuutos - johtava jalkapalloblogi)

 

Pelikäsitys ei ole sitä, että pelaaja ymmärtää peliä, vaan se pitää osata myös toteuttaa. Se ei myöskään tarkoita sitä, että hyvän pelikäsityksen pelaaja osaisi tehdä molempia. Jotkut hyvätkään pelaajat eivät osaa selittää pelaamistaan sanallisesti, mutta heillä on kyky ratkaista eteen tulevat ongelmatilanteet kentällä.

Jalkapallolegenda Johan Cruyff ällistytti maailmaa 1974 World Cupissa jallittamalla ruotsalaispuolustajan kauniilla kantapääkikallaan. Syntyi ”The Cruyff Turn”, jota muut jalkapalloilijat jäljittelivät ympäri maailman. Liike ei kuitenkaan ollut ennalta harjoiteltu, vaan se syntyi siinä hetkessä ongelmanratkaisuna. Cruyff itse on todennut tuosta hetkestä: ”It wasn’t a move, it was a solution”. 

Käytän pelikäsityksestä puhuttaessa paljon vertausta ruoanlaittoon. Heittelemällä kattilaan aineksia täysin satunnaisesti, saat tuskin kovin hyvää ruokaa. Tavallinen ruoanlaittaja hakee netistä reseptin, noudattaa sen periaatteita ja saa todennäköisesti pöytään ihan mukiinmenevän aterian. Hyvän pelikäsityksen kokki sen sijaan saa aikaan timanttista ruokaa, koska ymmärtää periaatteiden lisäksi ainesosien väliset vuorovaikutussuhteet ja osaa säädellä niitä itse.

Mitä tulee pelikäsityksen kehittämiseen, meidän täytyy ensin ymmärtää, millaisen kaaoksen keskellä pelaaja päätöksiään tekee. Jotta voisimme opettaa pelaajalle pelikäsitystä, meidän on ensin itse ymmärrettävä pelin kokonaisvaltaisuus ja hyväksyttävä se.

Opettaaksemme pelaajalle pelikäsitystä, meidän pitää luoda sitä tukeva oppimisympäristö. Tässä välissä on hyvä ottaa kiinni vallitsevaan lajikulttuuriin, jota harjoittelutasolla monin paikoin edelleen hallitsevat valmentajan etukäteen suunnittelemat suljetut drillit. En voi sanoa varmaksi, miksi drilleistä pidetään, mutta kenties kyse on hallinnan tunteesta. Peli on täynnä kaaosta, jota valmentajat haluaisivat hallita. Totuus on kuitenkin se, ettei pelin kaaosta voi hallita. Siihen voi ainoastaan yrittää sopeutua mahdollisimman tehokkaasti.

 

The Cruyff Turn

Pelin kaaos tarkoittaa myös sitä, että kaikki ennalta sovitut jäykät kuviot ovat turhia, koska pelitilanteet eivät koskaan ole samoja. Tilanteita ei voi ajatella ja pelata läpi viikko etukäteen, mutta perustilanteita voi helpottaa pelaajalle luomalla pelaamiselle halutut rakenteet, joiden puitteissa pelaaja joutuu ratkaisemaan ongelmatilanteita parhaaksi näkemällä tavalla.

Drilli sen sijaan varastaa pelaajalta luvan ajatella itse. Valmentaja on suunnitellut kaiken pelaajan puolesta ja hän hallitsee harjoitetta sekä kentällä tapahtuvaa toimintaa. Valmentajan fläpille piirtämiä drillejä kiltisti suorittava pelaaja ei ole otollisessa oppimisympäristössä, koska hän ei ajattele. Tämä on pelaajan aliarvioimista.

Pelikäsityksen oppimista tukeva ympäristö tukee pelaajan sisäistä motivaatiota, se innostaa oppimaan ja opettaa pelaajalle pelissä tarvittavia taitoja pelikontekstissa. Käytännössä harjoittelu tulisi siis tapahtua aina pelin kautta ja harjoitteiden tulisi olla aina tiukasti pelitapaan sidottuja. Näin syntyy yhteinen ymmärrys ratkaista erilaisia pelin sisäisiä ongelmatilanteita ja pelaajien pelikäsitys kehittyy.

Ympäristön luominen ei ole valmentajalle helppoa. Jalkapalloseura AIK:ssa työskentelevän Mark O´Sullivanin mukaan valmentajan tarvitsee tässä lähestymistavassa vahvan ymmärryksen lajistaan ja hänen pitää ymmärtää erilaisia oppijoita ja oppimistapoja. Valmentajan pitää ymmärtää, että kasvu ja kehitys tapahtuvat aina suorassa yhteydessä ihmisten vuorovaikutuksessa ja eri tilanteissa. Valmentajan tulee valmentaa siten, että havainnointi-päätöksenteko -ketju on pelaajan tehtävä. Lopuksi on myös ymmärrettävä, ettei oppimisprosessi ole koskaan lineaarista. Välillä on huippuhetkiä ja välillä synkempää. 

Pelikäsityksen opettamiseksi valmentajan on siis ymmärrettävä salibandya isossa kuvassa. Mitään toimintaa pelikentällä ei voi eristää drilliksi pelikontekstin ulkopuolelle, koska kaikki oppiminen tapahtuu aina vuorovaikutuksessa ympäristöön (vastustaja, pelikaverit, kokemukset, käsillä oleva hetki) ja sen tuottamiin ärsykkeisiin.

On ymmärrettävä, että jokainen pelitilanne ja hetki pelissä on uniikki. Siksi paras tapa valmistautua näihin tilanteisiin on elää niitä läpi mahdollisimman paljon, jota kautta pelaaja omaksuu erilaisia tapoja havainnoida ja ratkaista eteen tulevia tilanteita. Tämän vuoksi esimerkiksi pelaajan 100 metrin juoksunopeus ei kerro mitään pelaajan kyvyistä pelata. Sama pelaaja on puutteellisella pelikäsityksellä aina myöhässä tilanteista, koska hänellä ei ole kykyä reagoida oikeaan aikaan.

 

Justus Kainulaisen ongelmanratkaisua

 

Jos tavoitteena on kehittää pelaajan pelikäsitystä, pelaajan on harjoiteltava vuorovaikutuksessa muuttuvan ympäristön kanssa ja hänen on tehtävä päätöksiä. Ylivoimaisin ja yksinkertaisin tapa toteuttaa tämä, on harjoitella pelin kautta. Kentän kokoa, pelaajien määrää ja pelin sääntöjä vaihtelemalla saadaan jäljiteltyä mahdollisimman tehokkaasti pelissä esiintyviä pelitilanteita. Yksilön pelikäsityksen kehittäminen on siis viisikon välisen yhteistyön ja kommunikoinnin kautta tapahtuvaa oppimista, eikä sitä täten voi irrottaa pelkäksi yksilön toiminnaksi.

Pelikäsityksen kehittyminen vaatii pelaajan jatkuvaa tietoisuutta vallitsevasta tilanteesta ja sen havainnointia. Jos ajatellaan syötön vastaanottanutta pelaajaa, hänen toimintaketju menee liian usein seuraavasti: vastaanota syöttö, havainnoi, tee päätös ja toimi. Hyvän pelikäsityksen omaava pelaaja sen sijaan toimii seuraavasti: havainnoi, tee päätös, vastaanota syöttö ja toimi.

Pelikäsitystä voi kehittää myös videoita katsomalla ja niitä tarkastelemalla pelaajan kanssa. Pitää kuitenkin ymmärtää, että vaikka pelaaja ymmärtäisikin läpi käydyt asiat, ne ovat vasta pelaajan tietoisuudessa. Siitä on vielä pitkä matka siihen, että pelaaja suorittaa asian kentällä. On helppo sanoa, että ”pelaaja ei uskalla uida pallollisena avauspelissä kärkien väliin”. Onko syy kuitenkaan uskalluksessa vai siinä, ettei pelaajaa ole laitettu koskaan tekemään sitä? Ei voida olettaa, että pelaaja suorittaa fläpille piirrettyä tai videolta katsottua. Pelaajan pitää oppiakseen aina pelata tilanne pelikontekstissa, saada tunnejälki suorituksesta ja sitä kautta oppia.

Olen käyttänyt esimerkkinä itseäni ensimmäistä kertaa autoruuhkassa. Juuri ajokortin saaneena olin lähes paniikissa, yksilönä keskellä kaaosta. Pääsin hädin tuskin pois parkkipaikalta, auto sammui, valui alamäessä kohti takana olevaa autoa, enkä löytänyt välejä poistua alueelta liikenteen sekaan. Kun kuitenkin olin samassa ruuhkassa useamman kerran, sopeuduin liikennekaaokseen. Opin lukemaan toisia autoilijoita ja erilaisia tilanteita sekä ratkaisemaan niitä. Opin elämällä vuorovaikutuksessa ympäristööni.

Jos olisin ehdottanut, että olisin harjoitellut ruuhkassa ajamista ensin yhden auton kanssa, sitten kahden, sitten kolmen, neljän tai viiden, minua olisi pidetty pähkähulluna. Pallopelivalmennuksessa näin kuitenkin usein toimitaan. Jostain syystä olemme taipuvaisia ajattelemaan, että ihmisen luonnollinen oppiminen muuttuu kävellessämme liikuntahallin ovesta sisään.

 

Miika Peltonen

Twitter: @miikapeltonen

Parviälyä luonnossa ja pallopelissä

 

Luonto, evoluutio ja kollektiivinen toiminta

Kun kalat tai linnut liikkuvat tiiviinä yhtenäisenä parvena tai susilauma metsästää yhteistyötä tehden, on siinä paljon samaa kuin joukkuepelissä. Näille luontokappaleille yhteistyö on elinehto ja välttämättömyys, sillä joukko on vahvempi ja tehokkaampi kuin yksilö. Salibandymaailmassa kilpailu ei vielä ole yhtä kovaa ja raakaa kuin viidakoissa. Materiaalierot joukkueiden välillä ovat niin suuria ja yhteispelaamisen taso vaihtelevaa, ettei voi sanoa että jokainen osa-alue olisi oltava viimeisen päälle hiottua, jotta salibandyliigassa voi menestyä. Paremmalla materiaalilla menestyy, vaikka yhteispeliä ei erityisesti painottaisi. Joukkuepelaaminen ja yksilön laatu eivät silti ole vastakkaisia. Luonnossa ja kehittyneemmissä pallopeleissä evoluutio on pidemmällä ja se kiistatta osoittaa kollektiivin voimaa huippuyksilöidenkin kilpaillessa keskenään - esimerkiksi jalkapallossa.

 

Video 1. Vuorovaikutuksessa toimivat osat muodostavat komplekseja ilmiöitä joita ei synny yksilöissä. Myös aivomme toiminta on riippuvaista yhteyksistä ja vuorovaikutuksista.

Parvi perustaa yhteistyönsä hyvin yksinkertaisiin, selkeisiin sääntöihin joita yksilöt noudattavat tarkasti ja vaistomaisesti. Sillä ei ole yhtä johtajaa, vaan sen suunta ohjautuu itsestään ympäristön ja tilanteen mukaisesti. Näistä säännöistä ja muuttuvaan ympäristöön mukautumisesta syntyy kompleksia liikettä, joka muistuttaa leikkiä tai tanssia. Parvi etsii ravintoa ja pitää yhtä saalistajien varalta. Jokaisella parven yksilöllä on kuitenkin samanlainen säännöstö siitä, miten suuntaa ohjataan lähimpien muiden yksilöiden perusteella.

Legendaarinen Arrigo Sacchi pohjasi jo menetelmiään kollektiiviseen peliälyyn [1]. Kollektiivisen toiminnan analytiikka on nyt yleistymässä joukkuepalloilussa. Sen avulla pureudutaan syvemmin pelaajien välisiin vuorovaikutuksiin. Voidaan tutkia joukkueen tiiviyttä eri tilanteissa suhteessa vastustajaan (stretch index) tai pelaajien välisiä yhteyksiä syöttökarttojen perusteella. Näin voidaan ymmärtää joukkuepelin laatua ja pelaajien keskinäistä koordinaatiota paremmin. Professori David Sumpter on tutkinut eläinkunnan kollektiivista käytöstä ja soveltanut tietojaan jalkapalloon (ks. esim. http://www.collective-behavior.com). Urheilutieteilijät puolestaan ovat hyödyntäneet hänen kollektiivisen toiminnan tutkimuksiaan joukkueurheiluun [2, 3].

Valmentaja pelin asiantuntijana

Joukkuepalloilun valmentajan tehtävä on vaikuttaa joukkueen peliin. Muutoin ei voi auttaa joukkuetta voittamaan. On tärkeää että valmentaja on pelin ja sen oppimisen asiantuntija. Hyvään valmennukseen kuuluu pelikäsityksen ja päätöksenteon kehittäminen. Se vaatii taktista osaamista, pelin tuntemusta. Ei kuitenkaan riitä että valmentaja kertoo pelaajille miten haluaa peliä pelattavan. Pelaajien on harjoittelussa opittava pelitapa syvällisesti myös tietotaidon (know-how) tasolle. On osattava toteuttaa pelitapaa paineenkin alaisena. Siksi valmentajan on hyvä myös ymmärtää ihmisen oppimista ja päätöksentekoa pallopeleissä. 

Siitä, että joukkueen olisi pelattava kuin yhtenä vallitsee yleensä yksimielisyys. Yhteispeliä pidetään kuitenkin itsestäänselvyytenä, joka syntyy yksilöiden maksimaalisesta aktiivisuudesta. Tämä on sikäli väärä käsitys, että saumaton yhteistyö vaatii toimivaa teoilla ja sanoilla kommunikointia. Tekojen on edistettävä joukkueen peliä ja niiden merkitys on oltava joukkueen yhteinen. Se vaatii yksilön vapaan tahdon hallintaa joukkueen hyväksi sekä vaistomaiseen päätöksentekoon vaikuttamista. Oman joukkueen sisällä on pystyttävä ennakoimaan muiden pelaajien toimintaa, mutta yhtä aikaa pelattava vastustajan kannalta riittävän yllättävästi. Tällöin pallollinen joukkue voi todella olla aloitteellinen (proaktiivinen) hyvääkin puolustusta vastaan ja pakottaa vastustajaa virheisiin sen sijaan että odottaisi niiden tapahtumista (reaktiivisuus).

Perinteinen käsitys taktiikoista perustuu valmentajan piirtämiin kuvioihin, joissa tietty syöttökuvio pyritään toteuttamaan läpi järjestyksessä. Tällaisen kuvion voi vastatoimilla pelata katki. On toisaalta mahdollista luoda pelille rakennetta, joka pystyy sopeutumaan ympäristön yllätyksiin, vastustajaan. Näin pelaajalla on riittävästi vaihtoehtoja toimia, jotta peli pysyy vastustajalle yllättävänä. Jokainen silmänräpäys ei voi olla valmentajan ennalta määrittelemä, sillä pelissä on aina mukana sattuma. Siksi hyvä taktiikka on kompleksi, ei jäykkä eikä täyttä kaaosta. Sitä voidaan kutsua joukkuepelin rakenteiksi (structures) ja verrata kieleen, jonka kautta kommunikaatio toimii. Pelin organisointi on vaativa prosessi, joka ei koskaan tule valmiiksi. Yhteisen tulkinnan ja kielen kehittämistä voi jatkaa loputtomiin. 

Käsitys taktisesta valmentamisesta vaatii päivittämistä. Peliälyn merkitys jo nuorten pelaajien valmennuksessa on samalla tavalla arvokas kuin tekniikan, fysiikan ja henkisenkin ulottuvuuden. Nämä ulottuvuudet tulisikin yhdistää kokonaisuudeksi, ei erotella ja asetella subjektiiviseen tärkeysjärjestykseen. Tällöin taataan pelaajan kokonaisvaltainen kehittyminen. Pelitilanteita korkealla intensiteetillä “simuloimalla” ja taktisia periaatteita vaatimalla voidaan yhtä aikaa valmentaa taktiikkaa, tekniikkkaa ja fysiikkaa. Näin harjoitellaan salibandya, jota todella peleissä halutaan pelata. Taktiikkaa vähättelevä valmentaminen jättää päätöksenteon ja pelikäsityksen oppimisen pelaajien vastuulle ja kehityksen arviointi käytännössä tapahtuu usein tekniikan ja fysiikan perusteella. Nyt pelaajia arvioidaan usein liiaksi synnynnäiseen lahjakkuuteen ja asenteeseen vedoten. Pallopeli on myös pelikäsityksen oppimista, mikä vaatii oikeanlaista oppimisympäristöä. Sitä on hankala valmentaa ilman jotakin selkeää joukkuetaktiikkaa, johon viitata.

 

Tekojen merkitys ja sanaton kommunikaatio

 

In football, technique is the execution of a decision. In gymnastics, technique is the exection of a technique

- Raymond Verheijen

 

Pallopelissä tekniikkaa ja fysiikkaa edeltää aina päätöksenteko (sitä edeltää motivaatio). Asenne ja henkinen valmennus näkyvät pelissä vasta toiminnan kautta. Pelin tarkoitus on tehdä maaleja ja estää vastustajaa tekemistä niitä. Voidaan tuntea ja tutkia pelin universaaleja periaatteita, jotka parantavat todennäköisyyttä voittaa pelejä pitkässä juoksussa. Näin valmentaja kehittää itselleen ja pelaajamateriaalilleen sopivan pelitavan, pelillisen identiteetin. Jos pelaajien valinnat ovat heikkoja ja pelitavan vastaisia, ei tekniikan ja fysiikan kehittäminen ratkaise ongelmaa. 

Päätöksenteko on aina taktista sikäli, että kaikella toiminnalla on jokin merkitys pelille. Se viestii jotain muille pelaajille ja vaikuttaa joukkueen jokaisen jäsenen havainnoimaan ympäristöön. Viestintää pelissä tapahtuu paljon myös ilman sanoja tai edes ääntä. Eleet ja liikkeet ovat viestintää, mutta niin on pelkkä kentällä sijoittuminenkin. Päätöksenteko ei ole vain yksilön asia – se on kommunikaatiota ja vuorovaikutusta muiden pelaajien kanssa. Kun toimintojen merkitys on joukkueen yhteinen, toimii kommunikaatio osin jopa ilman taktisten kuvioiden kautta miettimistä. Voidaan tulkita ympäristöä ja luokitella tilanteita luovemmin. Näin pystytään sopeutumaan aina uusiin tilanteisiin kollektiivina - selkeän yhteisen pelikäsityksen mukaisesti [4]. 

On huomautettava vielä, että pelin järjestäytymistä tapahtuu joka tapauksessa - on se sitten valmentajan johtamaa tai itseohjautuvaa. Joukkueelle muodostuu pelitapa joka on joko valmentajan tai pelaajien itse kehittelemä - tietoisesti tai tiedostamatta. Pelitavalla tarkoitetaan tässä pelissä toistuvia kuvioita, jotka muodostuvat säännölliseksi toiminnaksi joko tottumuksesta tai tietoisesti. Valmentajan tulisi vastata tästä prosessista, sillä se on oleellista joukkuepelin laadulle. Keksivätkö pelaajat todella parempia taktiikoita kuin valmentajat? Vai syntyykö silloin pelitapa, jossa pelaajat ovat mukavuusalueellaan? Valmentajajohtoisessakin taktiikassa lopulliset tekniikan ja ratkaisun valinnat voivat olla pelaajalla, joka sovittaa ratkaisun taitoihinsa sekä pelin tilanteeseen. Joukkuetaktiikka luo pallolliselle pelaajalle useita vaihtoehtoja, ei vähennä niitä. Sen tarkoitus on parantaa valintoja, ei vähentää luovuutta. Luovuutta on nimittäin myös uusien pelitilanteiden ratkaiseminen - silloinkin kun ratkaisu on teknisesti tavallinen.

Tämä kirjoitus on yhteistyön ja kollektiivisen toiminnan puolustuspuhe. Tarkoitus ei ole mystifioida taktiikkaa. Ennemminkin taktiikka itse voi koostua yksinkertaisista periaatteista, mutta sen syvällinen oppiminen ja joukkueen sopeutuminen muuttuvaan ympäristöön vaatii yksityiskohtiin paneutumista ja täsmällisyyttä. Kollektiivinen peliäly on myös pelaajalle hieno yhteinen kokemus. Se ei ole valmentajan taktiikoiden väkinäistä suorittamista, vaan joukkueen yhtenäisyyttä. Taktiikan täsmällisyys ei myöskään ole henkilökohtaisen taidon vastakohta tai vähennä näyttäviä suorituksia, vaan luo niiden toteuttamiselle suotuisampia olosuhteita ja merkitystä. Joukkueen parviäly on ymmärtävälle katsojalle kuin pelin ihme. Maailma kaipaa muutenkin enemmän tiimityötä [5]. Luonto ja joukkueurheilu ovat jo osoittaneet sen merkityksen. 

 

All I know most surely about morality and obligations, I owe to football.

-Albert Camus

 

 

Antti Hänninen (@AjHanninen)

Omistan tämän kirjoituksen ystävälleni Otolle, joka jo lähes kymmenen vuotta sitten nelosdivaritreenien jälkeisissä väittelyissä höpisi parviälystä

 

[1] http://www.uefa.com/uefachampionsleague/news/newsid=2328447.html 

[2] https://www.researchgate.net/publication/227707242_Sports_Teams_as_Superorganisms_Implications_of_Sociobiological_Models_of_Behaviour_for_Research_and_Practice_in_Team_Sports_Performance_Analysis 

[3] https://www.researchgate.net/publication/257023243_Collective_intelligence_An_incursion_into_the_tactical_performance_of_football_teams

[4] https://www.researchgate.net/publication/241694443_Shared_Knowledge_or_Shared_Affordances_Insights_from_an_Ecological_Dynamics_Approach_to_Team_Coordination_in_Sports

[5] http://necsi.edu/research/overview/teams-a-manifesto

 

 

Paradigman muutos - Peli kuuluu joukkueille

 

Look deep into nature and you will understand everything better

-Albert Einstein

 

Pallopelinä salibandy on nuori ja siksi sillä on valtaisa kehitysmarginaali. Siinä missä salibandylla on omat erityispiirteensä, se ei ole muista pallopeleistä irrallinen saarekkeensa ja lajilla onkin paljon opittavaa kansainvälisestä palloilusta yli lajirajojen. Joukkuepallopeleillä on keskenään runsaasti yhteistä - pelattiin niitä sitten jäällä, nurmella, parketilla tai matolla. Pelaajien ja pelivälineen muodostamissa suhteissa, kuvioissa ja vuorovaikutussuhteissa toistuvat samat kaavat, vaikkakin yksityiskohdat eroavat. Samoin luonnossa toistuvat tietyt lainalaisuudet ja kuviot eri eliöiden ja olioiden vuorovaikutuksissa ja muodoissa - esimerkiksi kultainen leikkaus.

 

Kuva 1. Luonnossa erilaiset muodot toistuvat fraktaaleina: Kun katsoo esimerkiksi kasveja tai lumihiutaleita lähemmin, sama muoto toistuu uudelleen yhä pienempänä ja pienempänä eri mittakaavassa.

 

Tutkimalla palloilulajeja, joilla on pidemmät juuret ja perinteet, voisi salibandylle avautua uusia näköaloja sekä jo kerran tallattuja valmiita polkuja eteenpäin. Olisiko tällä tavalla mahdollista liittyä muiden lajien kehittämistyöhön eturintamaan ja näin siirtyä laadussa ja ajattelussa tämän päivän huippupalloilun tasolle? Tässä tarkoitetaan siis itse peliä ja palloilulajien yleisiä lainalaisuuksia, jotka luonnon fraktaalien tavoin toistuvat eri skaaloissa samanlaisilla periaatteilla - ei irrallista ominaisuuksien kehittämistä laboratoriotesteillä. Nimenomaan taktiikka on näiden pelin lainalaisuuksien tutkimista ja tulosta tuottavan, toimivan joukkuepelin kehittämistä. Toisin kuin on julkisestikin esitetty, puhutaan siis taktiikasta lopulta aivan liian vähän. Laiskan yksilöpuheen ja yksittäisiin tilanteisiin takertumisen verukkeella taktiikkaa usein vähätellään. Nimenomaan taktinen valmentaminen on pelikäsityksen ja pelisilmän valmentamista, sillä se valmentaa pelaajia tekemään kentällä parempia ratkaisuja, havainnoimaan pelitilanteita kokonaisuuksina ja tunnistamaan pelin lainalaisuuksia. Taktiikka ei tarkoita aina sitä, että valmentaja piirtää fläpille suoritettavia suljettuja kuvioita joita pelaajat suorittavat aivot nollilla. Taktiikkaa kritisoiva lajipuhe viittaa yhä näihin kuvoihin (set play) koska, komplekseista taktiikoista (pelin rakenne, structure) ei ole vielä laajempaa keskustelua ja yhteistä kieltä.

Esimerkiksi jalkapalloilussa on tutkittu joukkueen kollektiivista peliälyä ja verrattu joukkuetta eläinkunnan superorganismeihin. Joukkuepelistä tehdään tiedettä ja analyysia, niihin kohdistetaan resursseja ja hyödynnetään arjessa päivittäin. Yhtä lailla salibandy voisi hyödyntää tätä toisten pallopelien tutkimusta. Kehittyneemmissä pallopelissä taktiikan vähättelyä tapahtuu päivä päivältä vähemmän - paitsi ehkä Suomessa, jossa edelleen yksilö, sattuma ja pallon pomppimiset tuntuvat määrittelevän peliä ohi joukkueen kollektiivin ja taktiikan. Kiistellään siitä, kuuluuko peli pelaajille vai valmentajille: jäykkää tai kaaosta. Oikea vastaus olisi, että peli kuuluu joukkueille ja on kompleksia. Johtavien valmentajiemme keskustelunavaukset siitä, kuinka yksilöiden kehittäminen on joukkulajien tärkein tekijä matkalla menestykseen korostaa tätä eroa huippupalloiluun.

Etenkin sellaisina hetkinä kun menestystä ei tavalla tai toisella mitattuna tule, on kerääntyminen henkilökohtaisten virheiden alttarille luontevampaa kuin syy-seuraussuhteiden kaivaminen kokonaisuudesta. Peliä eivät ratkaise yksittäiset pomput, virheet tai vihellykset joista maali syntyy, vaan pelin voittaa joukkue joka tekee enemmän maaleja koko ottelun aikana. Menestyksen hetkillä nousee yksilöiden kehitys korostuneeseen asemaan: kuinka kopioida juuri tapahtunut nähdään ainoana tienä seuraavaan voittoon. Toisaalta myös voiton hetkellä on tapana uppoutua jonkin mestarillisen yksilön ympärille luotuun hekumaan - jopa henkilökulttiin (lue. Patrik Laine) - sen sijaan että tarkasteltaisiin miksi joukkue oli kokonaisuutena, kollektiivina parempi tai heikompi kuin vastustajan.

Kuvassa 2. (Lähde: https://methodkit.com/thoughts-behind/) vasemmalla kaaos, yksilöt ilman yhteyksiä ja oikealla täysin jäykkä rakenne, jossa ei jää tilaa luovuudelle. Keskimmäinen kuva esittää kompleksisuutta, jossa rakenteet luovat toistuvuutta kaaoksen keskelle. Toisin sanoin voisi kuvata pallopeliä siten, että vasemmalla peli kuuluu pelaajille ja yksilöille, keskellä joukkueille ja oikealla diktaattorimaiselle valmentajalle.

 

“Olen samaa mieltä siitä, että peli on sen, joka sitä pelaa. Siitä vallitsevasta käsityksestä, jossa peli kuuluu pelaajille olen kuitenkin eri mieltä. Peli ei kuulu pelaajille, valmentajille, faneille saati seurajohdoille. Peli kuuluu joukkueille”
- Pep Guardiola (Marti Perarnau: Pep Guardiola - The evolution)

 

Taktiikka ja sen valjastaminen joukkueen käyttöön on kansainvälisissä pallopeleissä valmentajan tärkeimpiä, ellei tärkein osaamisalue. Taktiikka käsitteenä tarkoittaa konkreettisia toimintoja ja valintoja tavoitteiden saavuttamiseksi, ei pelkästään tiettyjä syöttökuvioita ja karvaussysteemeitä. Maailmalla taktiikkaa ei koeta ilkeän valmentajan kiusaksi ja pelaajien luovuuden tappamiseksi, vaan välttämättömäksi, keskeiseksi osaksi joukkueiden välistä kilpailua. Salibandyssa keskustelun keskiössä tuntuvat olevan yksilön lahjakkuus, tekniikka ja fysiikka.

 

Reasonable & well balanced Algeria #passmap.
Full-backs cover the flanks, wingers operate in half spaces, nice midfield distribution.#AFCON pic.twitter.com/7ynuaKru2x

— 11tegen11 (@11tegen11) January 15, 2017

 

Joukkueen kollektiivin analytiikka on osin vielä tulevaisuutta, mutta tulee muuttamaan käsitystä pelistä. Pelissä oleellista on pelaajien ja joukkueiden välinen vuorovaikutus. Peli tapahtuu suurelta osin pelaajien välissä, ei vain yksilöissä.

Palloilun historia on osoittanut toteen sen, että yhteistyöllä joukkueellinen pelaajia saa enemmän aikaan kuin yksilöinä. On joukkueelle elintärkeää, että sen pelaajat ajattelevat pelistä samojen periaatteiden, yhteisen kielen kautta. Joukkueena pelaaminen, yhtenä yksikkönä ja kollektiivina toimiminen on arvo, jonka avulla yksilöinä heikommat, pienemmät ja halvemmat rosterit peittoavat suurempia ja nimellisesti parempia ryhmiä.

Todellisen yhdessä pelaavan kollektiivinen rakentaminen on monimutkainen, kompleksi prosessi. Siinä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Valmentajalta ja joukkueelta vaaditaan monen asian tekemistä fiksusti. Valmentaminen, kuten itse peli on kompleksi ilmiö täynnä vuorovaikutuksia pelaajien ja eri olioiden välillä. Sitä ei voi purkaa yksilöiden ja ominaisuuksien, treeniohjelmien tai toistojen tutkimiseen eikä käsittää pelkästään tulosten ja tilastojen kautta. Kehitys ja tulosten nousu eivät myöskään tapahdu lineaarisesti. Ihmistieteet, kuten esimerkiksi psykologia, pedagogiikka ja sosiologia on siksi oleellinen osa valmennustiedettä.

Olemme perustaneet blogin tuodaksemme salibandyyn vahvemmin esille kansainvälisen palloilun moderneja, komplekseja menetelmiä ja ajatuksia. Niiden kautta peliä voi ymmärtää uusilla tavoilla. Haluamme esittää vaihtoehdon reduktionistiselle pelin ominaisuuksiin ja yksilöihin purkamiselle. Peli on kokonaisuus, johon voi “zoomata” syvemmälle, mutta sitä ei tule purkaa yksilöihin ja ominaisuuksiin, tekniikkaan, fysiikkaan ja taktiikkaan toisistaan ja kontekstista irrallaan. Peli on vuorovaikutusta, dialogia joukkueen sisällä ja kahden joukkueen välillä.

Kirjoittajat:

Antti Hänninen (@AjHanninen)

Mikael de Anna (@MikaeldeAnna)

Perttu Kytöhonka (@PKytohonka)

Miika Peltonen (@miikapeltonen)